Tämä on varmaan usean ihmisen ajatusmaailmaa mutta..
Minä vihaan itseäni, olen vihannut siitä lähtien kun ala-asteella minua pilkattiin lihavuuden takia. 3 vuotta kestin, otin vastaa iskut ja haukut, käänsin toisen posken. 3 vuotta meni tajuta että vika on minussa, Minä olen lihava.
Aloin vihata itseäni, rääkkäsin kehoani lähes päivittäin, kunnes puolentoista kuukauden jälkeen minusta olin enää varjo jäljellä.
20kg siinä meni, pituutta tuli 10 cm ja olin kuin uusi ihminen. Aloin meikkaamaan ja tajuamaan maailman pinnallisuuden. Nyt kelpasin enemmän kuin hyvin.
181cm ja 59 kg näytti strategiset mitat lääkärillä kesän jälkeen. lääkäri huolestui, kuten samalla äitini.
Nyt 181 ja 69 kg. Kelpaan edelleen muille hyvin mutta itse olen vihannut itseäni aina. En sitä, että olen pitkä, siitä olen ylpeä, mutta mielestäni olen lihava edelleen. En voi syödä ilman pahanolon tunnetta, syyllisyyttä.
Käyn salilla 5 kertaa viikossa, aamuisin uimassa ja mielestäni lihoan vain kokoajan.
Ala-asteella minut opetettiin vihaamaan itseäni, ja edelleen noudatan tuota jo aika vanhaa oppia.
Saa nähdä kuinka kauan jaksan, vai jaksanko nytkään.
Minä vihaan itseäni, olen vihannut siitä lähtien kun ala-asteella minua pilkattiin lihavuuden takia. 3 vuotta kestin, otin vastaa iskut ja haukut, käänsin toisen posken. 3 vuotta meni tajuta että vika on minussa, Minä olen lihava.
Aloin vihata itseäni, rääkkäsin kehoani lähes päivittäin, kunnes puolentoista kuukauden jälkeen minusta olin enää varjo jäljellä.
20kg siinä meni, pituutta tuli 10 cm ja olin kuin uusi ihminen. Aloin meikkaamaan ja tajuamaan maailman pinnallisuuden. Nyt kelpasin enemmän kuin hyvin.
181cm ja 59 kg näytti strategiset mitat lääkärillä kesän jälkeen. lääkäri huolestui, kuten samalla äitini.
Nyt 181 ja 69 kg. Kelpaan edelleen muille hyvin mutta itse olen vihannut itseäni aina. En sitä, että olen pitkä, siitä olen ylpeä, mutta mielestäni olen lihava edelleen. En voi syödä ilman pahanolon tunnetta, syyllisyyttä.
Käyn salilla 5 kertaa viikossa, aamuisin uimassa ja mielestäni lihoan vain kokoajan.
Ala-asteella minut opetettiin vihaamaan itseäni, ja edelleen noudatan tuota jo aika vanhaa oppia.
Saa nähdä kuinka kauan jaksan, vai jaksanko nytkään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tiedän, että tämä ei auta mitään, mutta et tosiaankaan ole lihava. Ja harva ihminen liikkuukaan noin paljon kuin sinä. Tuolla liikuntamäärällä voi jo syödä täysin huoletta.
Se on ikävää, että ihmiset ovat niin julmia toisilleen. Varsinkaan ala-asteiässä ei ymmärretä sitä, miten henkinen väkivalta jättää arpia toiseen. Ja ettei lihavuus ole mikään maailman pahin asia.
Sinun pitäisi ehkä hankkia ammattiapua, jos et pääse itse tuosta itseinhostasi eroon. Siitä ei seuraa hyvää, tiedät sen varmasti varsin hyvin.
Ymmärrän kyllä, mitä se on, kun sama juttu itsellä. Se ei tosin liity kovinkaan ulkonäköön, vaan ihan luonteeseen ja sosiaalisiin taitoihin liittyviin asioihin.
Mun nykyinen poikaystävä huomasi mun ongelmat, ja on yrittänyt puhua mulle siitä jne. Uhkasi jopa mennä juttelemaan mun äidin kanssa mikäli en pääse bulimian tyyppisestä viastani. Arvostan kyllä hänen huolehtimista mutta totuus on se, että mielestäni nämä tunteet on mulle aivan normaaleja, en tunne olevani ns. "terapian" tarpeessa.
Olen aina halunnut olla sellainen kuin kaikki minusta haluavat. Mutta kaikkia on niin vaikea miellyttää.
Ei, en ole silti mikään lammas vaan sanon kyllä mielipiteeni aina kun on tarpeellista, mutta en tiedä mistä se sitten johtuu, mutta tunnen itseni huonommaksi ihmiseksi. Yritän tosissani ansaita toisten ihmisten arvostuksen, luottamuksen.
Sosiaalisista taidoista..
Koulussa esitelmien pito on minulle myrkkyä. Menen lukkoon, enkä saa ainuttakaan tekstin mukaista sanaa suustani. Olen jopa opettajalle sanonut etten voi pitää esitelmää koska en pysty siihen. Menemään luokan eteen puhumaan.
En tiedä mitä pelkään, mutta pelkään silti. Pari kertaa olen ollut pyörtyä se vuoksi.
vaikka ulkoisesti olen kai suht normaali ja käyttäydyn sen mukaan, niin sisälläni myllertää jatkuvasti. Käyn kamppailua itseni kanssa