Kolmannen lapsen odotus päättyi tänään kyyneliin. Rv 9 2, ultrassa eivät löytäneet sykettä...Minkäänlaisia oireita minulla ei ole ollut, joten tieto pudotti minut kyllä korkealta ja kovaa. Nyt sitten odottelen perjantaihin, että pääsen äitiyspolille tarkempiin tutkimuksiin ja toimenpiteeseen.
Olo on sanoinkuvaamattoman kauhea, kyynelistä ei tule loppua, ja päässä soi vain kysymys MIKSI?
Te, jotka olette kokeneet keskenmenon, kertokaa miten tästä pääsee yli, henkinen tuska on aivan valtava.
Olo on sanoinkuvaamattoman kauhea, kyynelistä ei tule loppua, ja päässä soi vain kysymys MIKSI?
Te, jotka olette kokeneet keskenmenon, kertokaa miten tästä pääsee yli, henkinen tuska on aivan valtava.
Vastaukset 11
Vanhimmat
elähän vielä luovuta toivoa... sykettä ei vältämättä vielä noin aikaisessa vaiheessa saada kuuluviin. tiedän pari kenellä ei saatu vielä rv10 kuuluviin mutta silti kaikki oli hyvin kun myöhemmin tarkistettiin. ja nyt molemmilla terveet lapset.
mutta toivotaan parasta. jaksamisia.
t:ananas
viestisi. olitko siis käynyt alapää ultrassa??
jos olit niin pahoitteluni. sitten se kyllä on aika varma. itse sain kuulla reilu viikko sitten että olin saanut km. mutta pikkuhiljaa alkaa elämä voittaa. ja nyt ruvetaan uutta yrittää.
(((halaus))) jaksamisia..
Itse olin rv 9 ultrassa ja sykettä ei saatu kuuluviin, mutta en nyt sitä keskenmenona pidä. Monella tuttavallani syke on kuulunut vasta rv 11 ja siitä ylöspäin. Nyt olen viikolla 11 ja np ultra on 2 viikon kuluttua, jospa se sykekin minultakin sitten jo kuuluisi ja kaikki olisi hyvin.
siis ettei noilla viikoilla rv 9--> sykettä saataisi ultrassa NÄKYVIIN. Ultra-laite löytää yleensä sykkeen siinä rv 6 puolivälissä, joten noin monen viikon heittoa ei kyllä voi olla, ELLEI ole raskaus alkanut viikkoja oletettua myöhemmin, jolloin siis ei mennä suinkaan viikolla 9 tms, vaan siellä lähempänä sitä 6:ta. Laitteet ovat tänä päivänä niin hyvät, että juuri eroja ei niissä ole.
Muistattehan että sykkeen kuuluminen doppler-laitteella onkin sitten jo toinen juttu. Se kuunnellaan vatsan päältä ja pitäisi kuulua viimeistään rv 14. Toisilla kuuluu jo rv 9, mutta yksilölliset erot ovat suuria.
meillä kolmas tenava meni kesken viikolla 12. silloin kun sen tajus niin itketti. sairaalassa ei muuta kun väsytti. sitten iski mieletön v...tutus. kaikki mun suunnitelmat meni uusiksi. kalenterissa oli aikataulu seuraavaksi vuodeksi ja ylikin ja kaikki pois... lääkärini sanoikin että surettaako vai suututtaako? monella jolla jo on lapsia tulee nenästä vedetty olo kun kaikki romuttuu. tilanne tietysti toinen jos lapsen saannissa on ongelmia. aika monella tuttavalla ollut sama fiilis kun on tuon saman kysymyksen esittänyt.
työkaveri sitten sellainen vanha ja viisas sanoi ettei kaikkia lapsia ole luotu tänne ja ne jotka selviävät vain osan matkaa ovat niin viallisia että parempi niin... kuulosti kliseeltä, mutta totta toinen puoli!
sitten tilastoa: kolmas lapsi menee usein kesken joskus jo niin alkuvaiheessa ettei äiti ole kuin epäillyt olevansa raskaana, mutta usein vasta myöhemmin. syytä asialle ei tiedetä. tuttavapiirissä tuo tuntuisi pitävän paikkaansa kuitenkin joten kyllä meitä on muitakin ja paljon. asiasta vaan ei puhuta juuri, mutta jos suunsa aukaisee niin jo löytyy monta saman kokenutta...
Minulla päättyi myös kolmas raskauteni keskenmenoon, tosin se alkoi runsaalla verisellä vuodolla silloin ja aivan yllättäen kesken koulupäivän. Tuo sykkeen näkyminen ultrassa riippuu kuitenkin siitäkin miten on ultrarru, emättimen kautta tefdyssä pitäisi kuitenkin jo näkyä syke. Tuossa vaiheessa on myös mahdollista, että sikiö on todella pieni, jos raskaus on keskeytynyt jo aikaisemmin.
Itselläni tehtiin tarkastus kahden päivän päästä, ja kun kohtu ei ollut tyhjä, niin lähete kaavintaa seuraavalle viikolle päiväkirurgiaan.
Lapsemme oli toivottu, mutta silti nopea raskaaksitulo oli yllätys, koska aiemmat lapset olivat saaneet alkunsa vasta hedelmällisyyshoitojen jälkeen, joten emme olleet osanneet varautua lainkaan raskauteen, siksi se olikin aika järkytys aluksi.
Siltikin keskenmeno kolautti pahasti, itkin ja murehdin koko ajan tuohon kaavintaan asti, ainoastaan aikaisemmat lapset pitivät tolpillaan hereillä ollessaan. Illat ja yöt olivat painajaismaisia. Kaavinnan jälkeen kuitenkin alkoi helpottamaan nopeasti, suru ei kadonnut mihinkään, mutta se jäi taka-alalle, ja asia pyöri mielessä monta viikkoa...
Puhuminen ja asioiden jakaminen on hyvä keino purkaa tunteitaan, ystävät olivatkin korvaamaton apu, samoin tietysti puoliso. Arjen kiireet ja opinnotkin painoivat päälle, joten sekin osaltaan auttoi. Yleensäkin siis aika parantaa haavat.
Anna itsellesi aikaa surra, vältä itsesi syyttelyä. (Minä ainakin keksin monta syytä omasta toiminnastani, miksi raskaus keskeytyi...) Joskus niin vain tapahtuu, ja et ole todellakaan ainoa joka on ollut samassa tilanteessa.
Voimia sinulle ja perheellesi!
Kävin viime raskaudessa ultrassa 7.viikolla ja saatiin syke näkymään. Jes! ajattelin, jospa 3. kerta toden sanoo. Alkuraskauden keskenmenoja kun 2 vuoden sisällä. Vaan sitten alkoivat niukat vuodot 9. viikolla, viikko väliä ja taas sama, kunnes pääsin 3. vuodon jälkeen viikolla 11 ultraan. Sykettä ei näkynyt enää, sikiö oli kuollut ensimmäisen vuodon aikoihin eli viikolla 9. Olin shokissa, sairaalassa en saanut kyyneltulvaani loppumaan. Olisin halunnut huutaa ja itkeä ääneen, mutta piti odottaa labrassa ja mennä päiväkirurgiselle haastatteluun. Järkytyin, kun kuulin pääseväni kaavintaan vasta seuraavalla viikolla. Onnekseni synnytin sikiön seuraavana iltana kotona kovien kipujen kanssa, mutta ne olivat pientä verrattuna henkisiin. Tämän jälkeen kuitenkin alkoi paraneminen, vaikka jouduinkin vielä kaavintaan. Kaavinnasta on kulunut nyt 6 viikkoa ja asia pyörii päivittäin mielessäni, välillä tunnen olevani energiaa täynnä ja toisinaan taas romahdan itkun keskelle katsellen pienokaiseni kuvaa ensimmäisestä ultrasta. Toisesta ultrasta on selkeä kuva vain muistissa. Tiedonjano on kova ja ahdistavinta on epätietoisuus, mistä johtui ja miten tästä eteenpäin. Elämän on jatkuttava ja luovuttaa ei saa. Aika parantaa haavat, kuten sanonta kuuluu. Lääkäri sanoi rohkaisevasti, että raskaaksi tulo on hyvä merkki. Ehkä se antaa toivoa meille keskenmenon kokeneille?
Minulle kävi juuri noin. Ja otan osaa. Siitä pääsee kyllä yli. Surraa saa ja pitää se on totta. Mutta eteenpäin on mentävä.
Ajattelen, että yritystä pitää olla mahdollisimman pian uudelleen, eikä asiaa saisi kovin kauaksi aikaa jäädä miettimään.
Ihmisiä, jotka saavat 3 keskenmenoa peräkäin on vain 1% ! Ihmisiä, jotka saavat 2 keskenmenoa peräkkäin on niitäkin suhteellisen vähän. Ja jos sikiösi kuoli niinkuin minunkin, kromosomivirheeseen, se ei toistu enää.
Kaikkea hyvää, yreitä pian uudelleen, niin saat pikkuisen syliisi. Jos murehdit tuota kauan, sitä kauemmin odotat sitä pikkuista.
VOINTEJA!
Otan osaa. Ensimmäinen keskenmeno on aina pahin.
Yksi keskenmeno on vielä sattumaa, jopa useampikin voi olla sattumaa, huonoa onnea.
Voimia sinulle, kyllä selviät siitä varmasti.
Kun sain toisen keskenmenon, itkin Jumalalle ja kysyin miksi taas? En tiedä, miksi. Joskus lasten ei ole määrä syntyä.
Kun sain ensimmäisen keskenmenon, ajattelin, etten selviä toisesta. Mutta kun tuli toinenkin, oli pakko
selvitä eteenpäin.
Sinulla on varmasti mahdollisuus onnistua raskaudessa ensi kerralla, onhan sinulla jo lapsia. Kuitenkin on ikävä tätä lasta, joka ei saanut syntyä. Älä anna kenenkään vähätellä suruasi ja sure, niinkuin itse haluat.
viesteistänne ja myötätunnoistanne.
Elämä jatkuu pienin askelin eteenpäin, tosin takapakkiakin on tullut.
Viikko sitten perjantaina minulle tehtiin kaavinta, ja luulin että toipuminen voi alkaa. Keskiviikkona alkoivat kovat alavatsakivut, ja hädissäni soittelin keskussairaalaan. Sieltä komensivat verikokeisiin, joista ei löytynyt kuitenkaan mitään hälyyttävää. Torstaina kivut vain jatkuivat, ja tiesin ettei kaikki ollut kunnossa, joten otin yhteyttä äitysneuvolaan,ja pyysin että lääkäri katsoisi ultralla...no kohdusta löytyikin istukan palasia ja todella paljon verihyytymää.
Päivystyspotilaana lähdin mieheni kanssa kohti keskussairaalaa kuvitellen pääseväni nopeasti toimenpiteeseen ja kotiin. Puoli yhdentoista aikaan illalla, kun olimme odotelleet reilu 8 tuntia hoitaja tuli sanomaan, että toimenpidettä ei enää tehdä, oli niin paljon kiireellisiä leikkauksia. Tieto oli masentava, ja kostein silmin mieheni jätti minut itkemään sairaalavuoteelle. Yö oli yhtä tuskaa...kauhea nälkä velloi sisuksia, olihan edellisestä ruokailusta kulunut reilu 12 tuntia, ja juomistakin sain vain tipan kautta. Muutama leipäpalanen ei paljon oloani korjannut. Aamulla olin jo paremmalla tuulella, kun kuvittelin taas pääseväni mahdollisimman nopeasti toimenpiteeseen ja kotiin lasteni luokse. Tunnit kuluivat, ja samalla hyytyi myös hymyni. Pääni oli räjähtämispisteessä, elimistö kaipasi kahvia ja ruokaa.
Olin jo valmis tilaamaan taksin ja karkaamaan kotiin, kun iltapäivällä viimein hymyilevä hoitaja tuli kertomaan että olisin seuraavana vuorossa. Samantien soitin kotiin, ja rupesin laskemaan minuutteja että näkisin lapseni ja mieheni. Ikävä oli valtava.
Toimenpide onnistui hyvin,ja lääkärin mukaan kohtu saatiin nyt kokonaan tyhjennettyä, sain vielä tiputuksessa kunnon antibiottipaukut, ettei vain tulehduksia tulisi. Heräämöstä oli kiire osastolle, koska tiesin kotiväen jo saapuneen. Ja mikä oli ihanampaa kuin kuulla lasten äänet jo käytävällä kun minua kärrättin sängyllä kohti osastoa. Ja koskaan ei riisipuurokaan ole maistunut yhtä hyvälle kuin se nyt maistui, olihan kunnon ruokailustani kulunut jo pitkälti yli vuorokausi aikaa.
Nyt toipuminen voi jatkua, ja tunnelin päässä näkyy jo aurinkoa. Olen ymmärtänyt, että tämä oli luonnon oma tapa hoitaa elinkelvoton sikiö pois. Vaikka kipeää vielä tekeekin, niin kipeämpää se olisi tehnyt, jos tapaus olisi sattunut myöhemmin tai jos olisin itse joutunut tekemään päätöksen jatkanko vai keskeytänkö raskauden. Uusi vauva saa tulla, ja sitä toivotaan unohtamatta silti meidän enkelivauvaa, joka katselee jossain tuolla pilvenreunalla vanhempiaan ja sisaruksiaan...
Mä jouduin menemään psykiatrille ja syömään psyykelääkkeitä kun mulla oli keskenmeno raskausviikolla 16. Mun sisko joutui vetämään kuolleen sikiön minun sisältäni koska se poistui sisältäni odotettua aikaisemmin. Se oli tosi kauheaa.
Siitä on jo 3 vuotta ja sen muisteleminen tuntuu vieläkin pahalta.