Onko kellekään käynyt näin ?

Otan osaa.
Kuvaat hyvin tuntemuksiasi. Luulen, että useimmat kokevat hyvin samantapaisesti. Ensin ei usko, vaikka tietää. Sitä jotenkin odottaa ja etsii kaikkialta läheistään, on näkevinään hänet kadulla, pihalla, missä vain. Tuntuu, että kaikki on erehdystä tai painajaisunta.

Vähä vähältä todellisuus hahmottuu uudelleen, kun on käytävä läpi kaikki kuolemaan liittyvät toimet ja menot. Alkaa haudalla käynnit, siinä alkaa uskoa, että toinen ei enää palaa. Itse on mentävä kuolleen luokse, sinne haudalle. Ajan mittaan alkaa tuntua siltä, ettei halua elää kuolleen kanssa vaan haluaa elää omaa elämää eteenpäin...

Omalla kohdallani puolison kuolemasta on melkein 20 vuotta. Kaikki on muuttunut sinä aikana. Harvoin tulee puoliso mieleen, vielä harvemmin lähden haudalle häntä tapaamaan.

Kaikkein kauheinta on kaiken lopullisuus.

Ensin saattaa epätoivoissaan toivoa, että tämä on vain kauhea painajainen,
mistä herää kohta ja kaikki on niinkuin ennen.

Kuulostaa tutulta. Kun vähitellen alkaa tajuta todellisuuden suru, tuska ja
kaipaus kasvaa.

"Surussa maailma muuttuu kummallisella tavalla epätodelliseksi.
Asiat, jotka eilen olivat tärkeitä oivat menettäneet merkityksensä.
On jossain oudossa maailmassa, jota muut eivät näe ja koe"
kirjoitti Martti Lindqvist kirjassaan. Hän kirjoitti surusta monta kirjaa,
jotka antavat vähän lohtua ja auttavat eteenpäin.
Surussa kukaan ei voi paljon lohduttaa, vähän lohtua voi jostain saada.

Surussa voi lohduttaa vain toinen surun kokenut.
Ei kukaan muu tajua mitä kaikkea suru on.
Sitä luulee tietävänsä kuinka kauheaa on menettää läheinen,
kun joku kertoo menettäneensä,
mutta ei siitä tiedä mitään ennenkuin omakohtaisesti kokee sen.

Kuinka kauan voi mennä, että hyväksyy mielessään kuoleman ?
Että alistuu ajatukseen. Mieli kamppailee kummallisesti vastaan,
vaikka tietää .... Tuska jatkuu ja jatkuu.

Mitä syvempi ja rakkaudentäyteisempi suhde on ollut sen kauemmin
menettämisen tuska kestää ?

Puolisoni menehtyi viime kesänä. Meillä oli hyvä yhteinen elämä. Olin vieressä kun hetki erota, koitti. Suren häntä pala palalta. Romahtaisin jos kaikki vyöryisi päälleni kerralla. Suojelen itseäni. Elämän pitää jatkua vaikka olen yksinäinen.

Toivon, ettei elämäni jatkuisi ja välillä tuntuukin, että kuolen
tähän tuskansekaiseen suruun. Koen jotain fyysistä ja henkistä kuolemaa,
psyykeni ei kestä menetystä. Olen kuin kuollut. Vain tuskasta tiedän,
että olen elossa, mutta elämä ei virtaa enää minussa niinkuin silloin,
kun saimme elää yhdessä.

Kaikki on mennyttä, loppu. Olin niin tottunut nukkumaan lämpöistä kehoa
vasten, kosketukseen, tuoksuun ja hengityksen kuulemiseen,
läheisyyteen, joka ei koskaan enää ole mahdollista. Kaipaus tekee hirvittävän
kipeää. Luultavasti tulen hulluksi yksinäni. Masennus on jo päällä.

Olen ollut masentunut 7 vuotta. Puolisoni kuoli heti eläkkeelle päästyämme
pitkälle edenneeseen sairauteen, jonka oireita emme ajoissa tunnistaneet.
Elämä ei ole sen jälkeen tuntunut minkään arvoiselta. Masentunut ei saa
otetta mistään. Lääkkeetkään eivät auta.

Kaiken murtumisen, mustuuden ja kauhun keskellä sanon, että aurinko paistaa vielä.

Äitini voimat eivät palanneet enää isäni kuoltua. Hän luhistui ruumiillisestikin.
Hänen elämäntahtonsa katosi. Hän särkyi ja kuihtui pois. Lopuksi hän vain
enimmäkseen makasi puolipimeässä huoneessa toivoen itsekin kuolevansa
ja niin kävikin pian. Emme mahtaneet asialle mitään. He olivat kasvaneet
isän kanssa kiinni toinen toisiinsa. Ilman toista ei toinen jaksanut haluta elää.

Elämänhalu menee lopullisesti.

Kun menettää jotain korvaamatonta ei siitä toivu.

Suru on kauhea olotila. Tuntuu, että kaikki tiet on tukossa joka suuntaan.
Se tuntuu painajaiselta. Ei pääse mihinkään sellaiseen kiinni missä muut
liikkuvat jokapäiväisessä arjessaan. Mikään ei arjessa kiinnosta.
On jossain syvässä pimeydessä. Ei näe toivoa missään. Toivoo,
ettei aamulla heräisi enää. Haluaa itsekin pois.

Koettu on kaikki nuo ajatukset elämä muuttuu kun toinen lähtee iäiselle matkalle.
Kaipaus tulee aina olemaan vaan ajan kuluessa tottuu jotenkin , koska on totuttava .
Yksinäisyys pitää sisällään erilaisia muotoja surusta ja silloin olisi hyvä että olisi hyvä ystävä olemassa joka lohduttaa. Ja jolle voi kertoa tuntemuksistaan . Minulla oli ystävätär silloin jolle sain soittaa milloin tahansa, ja hän tuli käymäänkin usein. Mutta vaikka omasta tapauksessani on hieman aikaa niin muistot hänestä ovat jokapäiväisiä ajatuksia , kunnes itse sanoo itselleen että nyt on oltava vahva ja jaksaa eteenpäin, ja muistaa että niin moni kokee tämän asian , ja kaikilla oma surujen käsittely muoto.
Tsemppiä

Sain soiton, hoitopaikasta että vaimosi tila on heikko.
Lähdin sinne fillarilla ajamaan.
Ehdin ajaa vajaan kilometrin kun sain soiton; hän menehtyi juuri.

Menin tietysti katsomaan kun tiesin, että vaimolla on vain vähän elinaikaa.

Vaimo pyysi puhumaan hoitokotiin, että antaisivat hänen lähteä kotiin.

Puoliksi halvautuneena en olisi pystynyt oikeasti häntä päivääkään hoitamaan.

Siunaustilaisuus pidettiin pienessä seurakunnan kappelissa.

Pyysin urkuria soittamaan ruotsalaisen teoksen. Siinä nettikuvassa on suomaisema ja joki.

Itkin lohduttomasti kuin uroshirvi, jonka naaraan metsästäjä juuri kaatoi.
.elämä O N.

Tuntuu, että suru on niin valtavan suuri, että sydän ei jaksa kantaa sitä.
Pakahtuu. Fyysisetkin oireet on voimakkaat ja on vasta alussa.
Kuinka tulee jaksamaan ja kestämään ?
Jotkut läheisensä menettäneet ovat sanoneet, että toinen ja kolmas
vuosi on vaikein, vaikka luullaan, että ensimmäisenä vuonna
käydään kaikki läpi vuodenkierron mukaan. Ensimmäinen joulu yksin jne.
Olo on hirvittävän raskas, kun kuolema tuli tavallaan yllättäen,
järkytys on valtava. Pää on ihan mustassa sumussa.

Yllättävä kuolema voi aiheuttaa jopa trauman, josta selviytyminen vie aikaa
ja johon voi tarvita keskusteluapua.

Yllättävä kuolema voi aiheuttaa vakavan terveysriskin.
Suru lisää sairastavuutta ja kuolleisuutta.
Kuoleman hyväksymisen vaikeus voi johtua monesta syystä.
Ihminen voi esimerkiksi jatkuvasti syyttää itseään mitä hän olisi voinut tehdä.
Ihmisen tulisi hakea ja saada pätevää ammattiapua,
mutta moni ei surussaan kykene hakemaan apua.
Paras tuki löytyy usein vertaisilta, toisilta surevilta.

Toivon, että kuuolisin pian. En jaksa kaipauksen tuskaa. Se tekee niin
kipeää. Se hajottaa psyyken ja on murskannut sydämeni.

Herkälle ihmiselle surusta voi tulla traumaattinen varsinkin jos jää kovin
yksin, jos ei ole ketään kenen kanssa puhua.
Ei ole ollenkaan helppo ottaa yhteyttä mihinkään mistä saisi ehkä vähän
apua.

Asiantuntija sanoo:
"Elämän kriisit ovat rankkoja, äkillisiä tapahtumia tai muutoksia, joihin ei ole voinut varautua tai valmistautua. Kriisien ja surun oireet vaihtelevat lamaannuksesta, vihasta ja itsesyytöksistä uniongelmiin, pahoinvointiin ja vapinaan. Toipumisessa tärkeintä on aika, työstäminen ja hyväksyntä."

Faktaa joo, mutta sen lukeminen ei auta surevaa. Tuntuu, että toipuminen
on ikuisuuden päässä jos koskaan toipuu.

Ei kokonaan toivu koskaan.

Tuskainen ikävä ei hellitä koskaan.

Elämänhalu meni kokonaan, kun kaikki hyvä ja onnellinen loppui.
Se musertaa mielen, ettei mennyttä saa takaisin.

Puolison kuolema on kammottava ja järkyttävä asia. "Kaikkien on kuoltava", mutta kyllä se on kammottavaa ja järkyttävää, että ihminen on poissa ikuisesti.

Luopumisen tuska saa sydämen vereslihalle ja psyyken hajoamaan.
Ei jaksa enää lukea mitään "lohdutuksen sanojakaan", koska eivät ne mitään auta.

No mut kyl se siitä... Nyt vaan uusia kokemuksia ja ilonaiheita kohti, ties vaikka se rakkauskin löytyisi uudelleen sieltä ;)

74 vuotias ei etsi uutta rakkautta eikä halua korviketta maailman parhaalle
ihmiselle, jota jäi ikuisesti kaipaamaan. Toivon kuolevani itsekin pian.
Läheiseni oli vasta 69 vuotias menehtyessään.

Minulle kävi niin. Joka päivä edelleen ihmettelen, kun katson
tyhjää tuolia voiko tämä olla totta ? Vasta äsken hän istui siinä.
Minun rakkaani.

Itken yhä.

Mun nuori huostattiin ja tuntuu kuin hän olisi kuollut.

Ei toivu.

Missä kiitollisuus kaikesta siitä hyvästä, mitä oli ja sai? Järkyttävää itsekkyyttä vain parkua omaa menetystä, kun toinen menetti elämänsä.
Riittääkö yhtäkään kiitollisuuden ajatusta sille poisnukkuneelle rakkaalle?

Anteeksi, että sanon ankarasti, mutta jotain tolkkua odottaisi aikuisilta ihmisiltä, vaikka suru viiltää syvältä.

Tottakai jokainen on kiitollinen siitä mitä on saanut, vaikkei sitä erikseen
mainistekaan.

Kuka tahansa voidaan ottaa sinulta pois koska vain. Se järkyttää.
Toivoo, ettei se ole totta, että se on vain paha painajainen, joka toivottavasti
loppuu kohta, vaikka sisimmässään tietääkin, ettei se lopu.
Se painajainen on totta. Läheinen on poissa, mutta ei halua uskoa.
Ehkä se on joku ensireaktio ?