Mietin, että onko joku muu rakentanut edesmenneen ihmisen jäämistöstä itselleen ikään kuin vankilan, josta ei vaan osaa päästä irti? Esimerkiksi jostan sinänsä vähäpätöisestä, kuten vaikkapa rikkeimistä vaatteista, joilla ei ole sinänsä minkäänlaista taloudellista arvoa, mutta niitä ei vaan voi heittää pois tai myydä, eikä hävittää, koska niillä on niin valtava tunnearvo ja niissä on niin paljon muistoja, jotka pelkää menettävänsä, vaikka henkilö, jolle ne ovat kuuluneet, onkin kuollut jo vuosia sitten?
Alkaa vaan tuntua siltä, että asia ahdistaa enemmän kuin lohduttaa. Olen kuin jossain vankilassa tai pölyisessä museossa! Sinänsä hirveä sisäinen kamppailu joka kerta, kun niitä tavaroita alkaa käydä lävitse. Jopa sellaiset kirjekuoret tai pakasterasioiden kannet, vanhat ristikkolehdet ym. joissa on tämän henkilön kirjoitusta, tuntuu, että ei vaan voi luopua, eikä muuttaa sitä järjestystä, mikä silloin joskus oli. Vanhoista valokuvista olen yrittänyt katsella, miten mikäkin koriste-esine on ollut minkäkin pöydän päällä ja yrittänyt asetella nämä uudestaan samoin.
Samaan aikaan tuntuu siltä kuin olisin jäänyt tähän jotenkin, en osaa päästää irti. Edelleen juttelen vanhoille valokuville ja silitän kuvan kuollutta henkilöä poskelle, käyn uurnalla, joka on hänen kirjoituspöydällään ja pidän siitä kiinni, joskus pidän sylissä, ja itken ja mietin mennyttä ja nykyistä elämää...
Ei vaan mikään tuo enää lohdutusta. Samalla ymmärrän, että jotenkin pitäisi päästä eteen päin. Pelkään, että teen virheen, jos hävitän tai muutan jotain ja joudun tekemään uudestaan surutyön tai pahimmillaan en osaa antaa itselleni anteeksi, jos heitän roskiin jotakin, mitä myöhemmin kaipaan...
Miten muut ovat selvinneet vastaavassa tilanteessa vai onko yleensä kenelläkään tällaista? Olen niin yksinäinen, että ei ole ystäviä, eikä sukulaisia, joiden kanssa näistä asioista voisi puhua. En tiedä miten edetä...
Alkaa vaan tuntua siltä, että asia ahdistaa enemmän kuin lohduttaa. Olen kuin jossain vankilassa tai pölyisessä museossa! Sinänsä hirveä sisäinen kamppailu joka kerta, kun niitä tavaroita alkaa käydä lävitse. Jopa sellaiset kirjekuoret tai pakasterasioiden kannet, vanhat ristikkolehdet ym. joissa on tämän henkilön kirjoitusta, tuntuu, että ei vaan voi luopua, eikä muuttaa sitä järjestystä, mikä silloin joskus oli. Vanhoista valokuvista olen yrittänyt katsella, miten mikäkin koriste-esine on ollut minkäkin pöydän päällä ja yrittänyt asetella nämä uudestaan samoin.
Samaan aikaan tuntuu siltä kuin olisin jäänyt tähän jotenkin, en osaa päästää irti. Edelleen juttelen vanhoille valokuville ja silitän kuvan kuollutta henkilöä poskelle, käyn uurnalla, joka on hänen kirjoituspöydällään ja pidän siitä kiinni, joskus pidän sylissä, ja itken ja mietin mennyttä ja nykyistä elämää...
Ei vaan mikään tuo enää lohdutusta. Samalla ymmärrän, että jotenkin pitäisi päästä eteen päin. Pelkään, että teen virheen, jos hävitän tai muutan jotain ja joudun tekemään uudestaan surutyön tai pahimmillaan en osaa antaa itselleni anteeksi, jos heitän roskiin jotakin, mitä myöhemmin kaipaan...
Miten muut ovat selvinneet vastaavassa tilanteessa vai onko yleensä kenelläkään tällaista? Olen niin yksinäinen, että ei ole ystäviä, eikä sukulaisia, joiden kanssa näistä asioista voisi puhua. En tiedä miten edetä...
Vastaukset 25
Vanhimmat
Minulla on isoisän pitkät kalsarit, kotona valmistetut. Niissä ei ole kuninauhaa vaan vyötäröllä on molemmilla sivuilla nauhat joista koko säädetään. Käytän kalsareita vain merkkipäivinä. Eivät ne vankila ole.
Elämää tulee mietittyä mennyttä ja nykyistä varsinkin, tulevaisuus on mysteeri, jota ei nuoremalla iällä niin mieti. Tunnearvoa vaatteisiin ei niin ole joitakin säästänyt, joilla on jokin merkitys.
Ei ole mitään tavaroita aika venyy ja katoaa pois
Oletko tyhmä? Kaikki on tyhmyyttä.
Ja sinä olet ilkeä.
Kyllä ,suru voi ottaa vallan.
Mutta sitten kuitenkin elämän kuuluu jatkua .Arkiset asiat on niitä juttuja jota pitää ruveta tekeen
Se että tekisit sen kevät siivouksen se vois olla herätys siihen hei nyt sun pitääkin itse luoda uusi sivu ja jatko elämässä..
.
Mä pystyn melkein arvaamaan senkin että edesmennyt rakkaasi hoiti asioita ja sä totuit siihen liikaakin .
Eli sun pitääkin tehdä uudella tavallakin arjen asioita
kun ennen.
Sopeutua.. totuttautua
Ja ala miettimään tilannetta muutenkin kun tunteesta käsin
Ja valitse esimerksi 10 tärkeintä muistoa.
Ne pidät mutta ne kaikki muut pois. Oikeastaan kannattasi pyytää apua siihen tyhjäykseen sen jälkeen kun olet valinnut ja vienyt säilytettävät muualle turvaan.
Kun apurit on käytännössä siivoamassa ja tyhjäämässä tilaa antamillasi ohjeilla niin homma sujuukin eikä niin että sä vatvot joka tavaran kohdalla hamaan tappiin .
(Kuolinpesien tyhjäykselle on ihan omat ammattilaiset.
Aika moni muu miettii ja sitte lopulta pyytää apua)
Vois jopa olla hyvä olla poissa sieltä sillä hetkellä kokonaan ..
Se tyhjä koti pitää kuitenki uskaltaa kohdata et huomaat mikä voima sussa itsessä on .
Löydät jotain uutta sinusta
Ja hurjasti tsemppiä tuohon uuteen elämään sopeutumisen vaiheeseen
En ole aloittaja,mutta halusin vastata sinulle oman tuntemukseni.
Mitä väliä elämällä on? Sitä kysyn itseltäni kun hänelle olin tärkeä ja hyödyllinen ja saatoin auttaa, ja hän ei ikinä kääntänyt selkää. Ei vaikka en osannu olla kiitollinen kuinka hän minut kasvatti ja ikinä ei tarvinnu nähdä nälkää tai ikinä ei tarvinnu pelätä, ettei kelpaa.
Hän ei ikinä suuttunut ja hylännyt minua ja siksi hän onkin ikuisesti minun sydämessäni ja ikävöin häntä.
Lapsena hän oli TUKI JA TURVA eikä tarvinnut koulun jälkeen itse tehdä kotona ruokaa, kun hän oli jo sen tehnyt valmiiksi.
Hän rakasti minua todella paljon. Voisinpa edes kerran halata häntä ja sanoa,että rakastan häntä ja kaipaan sitä kuinka hän olo elossa.
Suru ei häviä vaan se muuttaa muotoaan ja ehkä joskus ymmärrän. Miksi hänen oli aika mennä kun sitä vähiten osasin odottaa...
Hän näytti parantumisen merkkejä. Mutta sairaus vei.
Joten itse ymmärrän kun aloittajan on vaikeaa luopua.
Mutta toivottavasti AP saa tukea ja apua jostain. Toivottavasti AP on ihmisiä, jotka eivät jätä yksin, sillä juuri yksinäisyys silloin kun on kuolema vasta tullu on oikeastaan kaikista pahinta, koska tulee tunne ettei kukaan ymmärrä tai ei ole enää tärkeä ihminen.
En tarkoita, että kokoajan pitää olla lähellä, mutta pari ensimmäistä kuukautta ovat kaikista pahinta aikaa kun pitäis samalla asunto myös tyhjentää ja tavarat viedä kierrätykseen ja roskiin ja samaan aikaisesti pitää vielä hautajaiset hoitaa ja perunkirjoitus ja aivan kaikki mitkä liittyy kuolemaan kuten irtisanoa kaikki vainajan nimissä olevat sopimukset . Aivan kaikki. Ja kuitenkin pitäis muistaa syödä ja nukkua.
ilmoittaa kaikkialle että henkilö on kuollut. Selvittää onko laskut hoidettu ja jos ei. Ni miten asia hoidetaan. Ja joskus myös asunto pitää irtisanoa ja tyhjentää ja tehdä muuttosiivous. Jos kuollut on asunut eri asunnossa kuin itse. Ja sähkösopimuksen lopettaa ja puhelimen liittymän. Aivan kaikki sopimukset pitää lopettaa.
Kun minun rakkaani kuoli, laitoin hänen vaatteensa osin kirpputorille lahjoituksena ja annoin joillekin vaatteita ja huonoimmat heitin pois. Hääkuvamme on lasivitriinissä vieläkin.
Itse heitin roskiin, sillä en halunnut nähdä niitä kenenkään toisen päällä. Ne oli henkilön, joka minulle oli rakas ja oli jo se vaikeaa, että ne piti heittää pois. En halunu ulkona nähdä ketään,joka muistuttaa häntä vain siksi, että hänellä sattuisi olemaan ne vaatteet.
Parhaimmat ja siistit vaatteet pidin itselläni. Muut oliki lumppuja
Et ole yrittänyt hakea apua mistään sosiaalitoimesta, psykoterapiasta tms. Aika lohduttomalta tuo tilanne kuulostaa..
Jos on vain tolloja kommentteja kirjoitettavaksi niin olisiko parempi olla hiljaa
Ei se ollut tollo kommentti. Aloittaja on selvästi tilanteessa, jossa apu olisi paikallaan. Hänen elämänsä ei loppunut siihen kuolemaan. Hänen on jatkettava.
Olen siis eri kuin sen mielestäsi tollon kommentin kirjoittaja. t: 23:16
Mitään ei saa että menettää jotain itsestään noissa puljuissa(mikään ei ole ilmaista) . Minä koen menettäväni vapauden
Kelan tukemalla terapiaan on vaikeaa ja kovan työn takana että pääsee
No ehkä tollo kommentti oli huono ilmaisu, pyydän kirjoittajalta anteeksi. Tarkoitin että sosiaalipalvelut ja terapia ei moneenkaan vaivaan auta. Yleisesti ajateltuna tunteet, esimerkiksi suru, on luonnollinen tapahtuma ihmisessä/elämässä. Toisen ihmisen läsnäolo saattaa auttaa enemmän kuin asioiden varsinainen käsittely.
Pahoittelen omaa tolloa kommentointia.
Uskon sydämesi kertovan miten asiat ovat ja miten tulet toimimaan. Hyvää kevättä 💛
Se on helpompi käydä läpi kun olet surrut ja toinen tulee sydämeen tilaa tekemään.
Minulle ei ole käynyt noin, mutta ymmärrän että niin voisi käydä, jos asuisi rakkaansa kanssa ja hän kuolisi ja tavarat olisi siellä yhteisessä kodissa.
Ehkä tarvitsisit apua. Jonkun joka alkaa penkoa niitä tavaroita kanssasi ja auttaa sinua päästämään niistä irti?
Jos itse ajautuisin tuollaiseen tilanteeseen niin hävittäisin hänen tavaransa ja muuttaisin asumaan muualle. En jäisi sinne muistojen sekaan.
Hän on ihan muuta kuin ne tavarat ja seinät. Tuuleta elämäsi ja lähde sieltä.
Mitä se auttaa luopua kaikesta jos jäät kuitenkin siihen asumaan niin uusi tuntuu päälle liimatulta. On osattava erottaa itsensä materiaalisesta ympärillään. Et ole yhtä sen kanssa. Voit pitää kaiken tuon ja silti tuoda elämääsi uutta sisältöä. Ja pikkuhiljaa tavaroiden menettäessä merkitystä tai hajotessa luopua niistä.
Se helpottaa luovuttamista kun vaihtaa maisemaa. Muutenkin se piristää elämää tuollaisessa tilanteessa mitä ap kirjoittaa. Vaadit ihmisiltä liikaa. Sen huomaa tuosta kommentistasi. Sinä olet ilmeisen täydellinen mutta harva meistä on. Suurin osa meistä on vain ihmisiä. sivusta
(Oikeasti luulen että kommenttisi on sananhelinää koska kukaan ei ole täydellinen. Jokainen joutuu avuttomaan tilaan läheisen kuoleman edessä ja jokaisen on siitä selvittävä tavallaan.)
Toisaalta auttaako muutto, jos uudessa kaupungissa ei ole mitään minkä takia sinne muuttaa?
Vai häviääkö ne loputkin ihmiset jotka välittää?
Et ole yksin. On muitakin joilla ei ole ketään.
En voi sanoa, että on helppo jatkaa elämää, sillä sitä se ei ole, mutta hän jota kaipaan.
Tiedän, että hän sanoisi rakas lapseni jatka elämääsi.
😍😋😍😋😍😋😍😋😍
🍑 Kuumat tytöt odottavat sinua -> https://us4.fun/kissgirl?18319633
🔞❤️💋❤️💋❤️🔞❤️💋❤️💋❤️🔞