Ajattelin aikani kuluksi tehdä pientä galluppia.
Oletteko ennen synnytystä olleet rauhallisia,vai hormoonihirviöttäriä niin etä tavarat lentelevät?
Entä onko tullut levoton olo tai sitten sellainen että haluaa vain käpertyä omaan rauhaan?
Aina puhutaan vain limatulpista,lapsivesistä jne. mutta kai tuollaiset hormoonipommitkin vaikuttavat ihmismieleen?
Oletteko ennen synnytystä olleet rauhallisia,vai hormoonihirviöttäriä niin etä tavarat lentelevät?
Entä onko tullut levoton olo tai sitten sellainen että haluaa vain käpertyä omaan rauhaan?
Aina puhutaan vain limatulpista,lapsivesistä jne. mutta kai tuollaiset hormoonipommitkin vaikuttavat ihmismieleen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen ollut rauhallinen jopa rauhallisempi kuin ennen raskautta :)
Ei ole pahemmin tavarat lennelleet.
Olo ollut mieluummin omaan rauhaan käpertyminen ainakin lähempänä LA:ta.
Pesän tekoviettikö sitten mulla ollut aina siis raskauksien aikana :)
Loppusuoralla odotellaan. Mulle on jääny muisti kuva et olen ollu aika rauhallinen muuten mut sitte väsymyksen myötä muuttunu äreemäksi.
Kolmatta odottelen viimeisilläni ja viime päivinä on mieliala kohonnut kummasti, jaksaa tehdä ja suunnitella paljon enemmän kuin raskauden aikaisemmassa vaiheessa jolloin olo oli lievästi sanottuna väsynyt ja alakuloinen.
Kaikissa kolmessa odotuksessa olen ollut suoraan sanottuna masentunut, enkä koe että raskausajassa on paljoakaan hyvää.
Ehkä tämä piristyminen johtuu lähestyvän synnytyksen tiedosta. Että kohta vauva on ulkona. En tiedä.
Tosin synnytyspelkokin kasvaa... jokaisen synnytyksen jälkeen kun olen vakaasti päättänyt etten enää ikinä tähän ryhdy, nyt saapi riittää minun osalta. Vaan kun niitä lapsukaisiaan on siinä muutamia vuosia katsellut ja rakastanut niin jo unohtuu maallinen tuska ja haluaa lisää.
No mut nyt taitaa oikeasti olla vika tulossa kun ikääkin on jo 38.
Onnea kaikille muillekin joilla H-hetki lähestyy..
Samoin olen kokenut tämän toisen ja varmasti viimeisen raskauteni tosi ikävänä asiana. Kaikki on heittänyt häränpyllyä ja naapuri valvottanut väsymyksestä turtunutta olemustani. Olen hermoromahdukseni jo saanut, mutta kaikki vaan jatkuu kuin ei mitään. Anemiaanikaan ei ole neuvolassa puututtu, joten oli itse tajuttava että mikä vaivaa, kun olin sairas. Reilu rauta hiukan kohensi oloa, nyt sentään jaksan vähän paremmin "valvoa" ilman tikkuja silmillä. Joka lajin odotusvaivaa ollut alusta asti, ainoot joilta oon vielä välttynyt on raskauspahoinvointi ja nää myrkytystilat verenpaineineen. kai nekin vielä edessäpäin, kun kerran niitä ei vielä ole.. siis olen vihasta, kivusta ja huolesta ärtynyt äärimmilleen. Kiehun koko ajan asioista, joille en voi mitään, kun epäonni tuntuu vainoavan joka käänteessä. Vaikka vain postini vilkaisen, niin ongelmia tulee sitäkin kautta. Netti ei toimi, koneet renkkaavat, rahaa ei ole riittävästi, paperisota koko ajan jonnekin päin käynnissä, siis yhtä helvettiä toisin sanoen. Eikä kukaan ole kohentamassa mielialaani, mieskin puhelimitse kertoo sunnuntai-iltana kännissä rakastavansa (suorastaan ulvoo) minua ja syntymätöntä lastaan. Eikä silti ole ollut luonani viikkoon, vaan puolet viikosta töissä ja loppuviikko ryyppäämässä! En tahdo kestää tätä epäreilua elämää vieläpä näiden ärtymystä lisäävien hormonien vauhdittamana enempää. Tätä minulle on tässä jo kylliksi, enää en aio koskaan synnyttää lasta. Päätäni ei puhuta ympäri eikä ämpäri. Kun katselee tuota isompaa lasta johon on kaiken elämässään uhrannut ja laittanut, eikä hänestäkään tyhmää juoppoa laiskuria kummempaa tullut, niin sanonpa vaan, ettei kannata, turha vaiva kuulkaas. Epäonnen äidit kyykkyyn.