Frederic Bastiatin pilalausunto protektionistisesta vapaan kaupan vastaisesta talousmenettelystä

Luuletko oikeasti, ettei kukaan muu ole ollut aiemmin tietoinen brittien pahantekosista kun SINÄ et ole sattunut olemaan?

Toisin kuin natsien ja Neuvostoliiton murhaluvut, britti-kolonialistien murhaluvut vain ovat sopivasti unohtuneet elleivät tarkoituksenmukaisesti unhoitettu osana vallitsevaa ideologiaa.

Anonyymi kirjoitti:

Luuletko oikeasti, ettei kukaan muu ole ollut aiemmin tietoinen brittien pahantekosista kun SINÄ et ole sattunut olemaan?

Toisin kuin natsien ja Neuvostoliiton murhaluvut, britti-kolonialistien murhaluvut vain ovat sopivasti unohtuneet elleivät tarkoituksenmukaisesti unhoitettu osana vallitsevaa ideologiaa.

Lue lisää

Aika moni näillä palstoilla näyttää tietävän vain Hitlerin ja Stalinin. Aika yksipuolista historiatietoisuutta siis.

Anonyymi kirjoitti:

Luuletko oikeasti, ettei kukaan muu ole ollut aiemmin tietoinen brittien pahantekosista kun SINÄ et ole sattunut olemaan?

Toisin kuin natsien ja Neuvostoliiton murhaluvut, britti-kolonialistien murhaluvut vain ovat sopivasti unohtuneet elleivät tarkoituksenmukaisesti unhoitettu osana vallitsevaa ideologiaa.

Lue lisää

" Luuletko oikeasti, ettei kukaan muu ole ollut aiemmin tietoinen brittien pahantekosista kun SINÄ et ole sattunut olemaan? "

Eihän tuossa mitään sellaista ole väitetty?

Voisiko se protektionismi joskus ollakin perusteltua? Vai onko se automaattisesti tie sosialismiin?

Anonyymi kirjoitti:

Voisiko se protektionismi joskus ollakin perusteltua? Vai onko se automaattisesti tie sosialismiin?

Oliko sarkasmia?

Onko kukaan lukenut etelä-korealaisen Ha-Joon Changin kirjoituksia protektionismista? Chang on hyvin myönteinen protektionismia kohtaan ja on sillä kannalla, että protektionismi olisi auttanut mm. Yhdysvaltoja (etelä-Koreasta puhumattakaan) kasvamaan ja kukoistamaan taloudellisesti.

Mitähän asianmukaisia vastatoimia eurooppalainen autoteollisuus sitten on vailla?

Eli

SUURYRITYKSET KUSETTAVAT!

KUTEN AINA!

Anonyymi kirjoitti:

Eli

SUURYRITYKSET KUSETTAVAT!

KUTEN AINA!

Ja silloin kun maan ekonomia keskittyy valtiovallan käsiin suur-yritysten hyödyksi, kyse on fasismista.

Sehän fasismin määritelmä on: suur-yrityksiä suosiva, työläisten oikeuksia ja yksilönvapauksia karsastava ja niiden uhrauksia vaativa, usein ultra-kansallismielistä retoriikkaa hyödyntävä ja visiota kuvitteelliseen idealisoituun menneeseen ajanjaksoon tavoittelusta puskeva, valtionkollektivistinen keskuskomentotalousjärjestelmä

Ihan yhtä lailla ne kotimaisetkin suur-yritykset voivat kusta ja kusevatkin niskaan kuin mitä ulkomaiset. ELLEI TODENNÄKÖISEMMIN.

Tämän takia kansallismielisyys aatteena (lietsotaan uhkakuvia ulkomaisista kapitalisteista, sukupuolivähemmistöistä tai muista kansallisista ja kansainvälisistä ja toisten kalsarien sisäisistä uhista joita pitää torjua ovelta) on erittäin idioottimaista, lyhytnäköistä, naiivia ja harhaista. Syntipukkien etsimistä siinä missä Stalinin vainot eri "vierasetnisyyksiä" kohtaan. Eri vaatteissa vain!

" Protektionistinen suunnitelmatalous ei suinkaan ole valtioiden yksinoikeus. Valtioprotektionismin vähentämistä saattaa reaalikapitalismissa seurata vapaiden markkinoiden irvikuva. "

" On käynyt selväksi, ettei kyse ole vain parista kirjanpitokoukkauksia verokeitaisiin tekevästä kaukomaiden banaaniyrityksestä. Arviolta puolentoista miljardin euron vuosittaisiin veromenetyksiin havahtunut verohallinto on perustanut 40 työntekijän ryhmän selvittämään asiaa. Sen sijaan yritysprotektionismin merkitystä maailmankaupan peruskysymyksille ei ole tietääkseni juurikaan pohdittu. "


MITÄ?! Se, että kommunismin kaltainen komentotalous kusee, ei tarkoitakaan, että valtionsäännösten purkaminen johtaisi oikeasti vapaisiin markkinoihin? Minä luulin, että kaikki valtion säätely on sosialismia! Ai että anarko-kapitalistinen laissez-faire-markkintalous ilman mitään ylhäältä säätelyjä voi itsessään kusta ja pahasti?! ELÄMÄNI ON PILALLA!

Teivanen kyllä puhuu asiaa.

Anonyymi kirjoitti:

Ihan yhtä lailla ne kotimaisetkin suur-yritykset voivat kusta ja kusevatkin niskaan kuin mitä ulkomaiset. ELLEI TODENNÄKÖISEMMIN.

Tämän takia kansallismielisyys aatteena (lietsotaan uhkakuvia ulkomaisista kapitalisteista, sukupuolivähemmistöistä tai muista kansallisista ja kansainvälisistä ja toisten kalsarien sisäisistä uhista joita pitää torjua ovelta) on erittäin idioottimaista, lyhytnäköistä, naiivia ja harhaista. Syntipukkien etsimistä siinä missä Stalinin vainot eri "vierasetnisyyksiä" kohtaan. Eri vaatteissa vain!

Lue lisää

En epäile.

Kiinnostaisi kuitenkin saada esimerkkiä? En yritä ärsyttää tai mitään, oikeasti kiinnostaa.

Proffa Teivainen onkin sattumoisin päässyt ääneen viime aikoina Iltalehden artikkelissa.

--------------------------------------

Iltalehti 27.-28.4.2024

s. 2 - 3

Jari Himanen

Suomi Putinin julmassa sinfoniassa

[Jutun ensimmäinen puolisko käsittelee otsikon asiaa ja mainitsee, että Suomesta ei ole Venäjälle niinkään paljoa geopoliittista intressiä kuin muista maista.]


Käsikassara

Yksi Venäjän väylä vaikuttaa haluamansa maailmanjärjestyksen rakentamiseen on BRICS-maiden liittouma. Alun perin siihen kuuluivat Venäjän lisäksi Brasilia, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka, mutta Egypti, Etiopia, Iran, Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat liittyivät mukaan tämän vuoden alussa.

-BRICSillä on roolinsa ja paikkansa siinä tavassa, miten Venäjä houkuttelee maita ja muita toimijoita löyhään liittoumaan, jossa irtaannutaan Yhdysvaltain tai lännen vaikutuspiiristä, maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen sanoo.

-Kannattaa muistaa, että BRICS on eräänlainen ilmaisu globaalin etelän pitkään jatkuneille vaatimuksille muuttaa maailmantalouden ja -politiikan pelisääntöjä niin, että ne eivät olisi niin pahasti vinossa Yhdysvaltoja ja länsimaita suosivaan suuntaan.

Teivainen huomauttaa, että geopoliittisista syistä Suomessa korostuu usein näkemys BRICSistä Venäjän käsikassarana. Se on vain yksi puoli asiassa.

-Ei ole väärin sanoa, että Venäjän käyttää BRICSiä edistääkseen omia pyrkimyksiään, mutta silloin tämä ilmaus globaalin etelän pyrkimyksistä sivuutetaan, hän sanoo.

Etelän ääni?

Teivainen pohtii, voisiko BRICSin rooli muistuttaa hiukan sitä roolia, joka Neuvostoliitolla aikoinaan oli. Neuvostoliiton tavoin BRICSin näkyvimmät maat Venäjä ja Kiina ovat selkeästi epädemokraattisia.

[Tähän kohtaan kannattaa kiinnittää erityistä huomiota, jos mariset, että hyvinvointivaltio olisi pilannut Suomen sattuneesta syystä:]

-Jotkut ovat kuitenkin argumentoineet, että työväenliike ja sosiaaliset uudistukset lännessä saivat vähän potkua siitä, että länsimaissa katsottiin tarpeelliseksi rakentaa hyvinvointivaltiota vastalääkkeeksi Neuvostoliiton ja kommunismin houkutuksille, hän selittää.

[Tässä romutettiin kulunut nationalisti-klisee hyvinvointivaltiosta kommunismina. Jos mitään, hyvinvointivaltion rakentaminen oli viisasta, sanoi elämäänsä kyllästynyt, päästään himmennyt kansallismielinen mitä tahansa.]

-Tämä on yksi tulkinta Neuvostoliitosta. Ehkä joissakin kansainvälisissä instituutioissa ajatellaan nyt, että globaalin etelän ääntä tulisi huomioida paremmin vaikkapa YK:n elimissä tai Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttorahaston päätöksenteossa, jotta maat eivät olisi niin alttiita BRICSin houkutuksille.

Kaikupohjaa

Suomen valtiojohdossa tämänkaltainen ajattelu on herättänyt jonkin verran kaikupohjaa. Viime vuonna Etelä-Afrikassa ja Brasiliassa vieraillut presidentti Sauli Niinistö totesi niiden yhteydessä, että Suomen tulisi ymmärtää eri tavalla ajattelevia eikä mennä näihin maihin karttakepin kanssa opettamaan.

Teivainen kertoo havainneensa jo parin vuoden ajan tasavallan presidentti Alexander Stubbin näkemyksissä samankaltaisia piirteitä kuin tämän edeltäjällä.

-Stubb on jossain määrin siirtynyt lähemmäksi tätä Niinistön positiota, hän sanoo.

Anonyymi kirjoitti:

Proffa Teivainen onkin sattumoisin päässyt ääneen viime aikoina Iltalehden artikkelissa.

--------------------------------------

Iltalehti 27.-28.4.2024

s. 2 - 3

Jari Himanen

Suomi Putinin julmassa sinfoniassa

[Jutun ensimmäinen puolisko käsittelee otsikon asiaa ja mainitsee, että Suomesta ei ole Venäjälle niinkään paljoa geopoliittista intressiä kuin muista maista.]


Käsikassara

Yksi Venäjän väylä vaikuttaa haluamansa maailmanjärjestyksen rakentamiseen on BRICS-maiden liittouma. Alun perin siihen kuuluivat Venäjän lisäksi Brasilia, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka, mutta Egypti, Etiopia, Iran, Saudi-Arabia ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat liittyivät mukaan tämän vuoden alussa.

-BRICSillä on roolinsa ja paikkansa siinä tavassa, miten Venäjä houkuttelee maita ja muita toimijoita löyhään liittoumaan, jossa irtaannutaan Yhdysvaltain tai lännen vaikutuspiiristä, maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen sanoo.

-Kannattaa muistaa, että BRICS on eräänlainen ilmaisu globaalin etelän pitkään jatkuneille vaatimuksille muuttaa maailmantalouden ja -politiikan pelisääntöjä niin, että ne eivät olisi niin pahasti vinossa Yhdysvaltoja ja länsimaita suosivaan suuntaan.

Teivainen huomauttaa, että geopoliittisista syistä Suomessa korostuu usein näkemys BRICSistä Venäjän käsikassarana. Se on vain yksi puoli asiassa.

-Ei ole väärin sanoa, että Venäjän käyttää BRICSiä edistääkseen omia pyrkimyksiään, mutta silloin tämä ilmaus globaalin etelän pyrkimyksistä sivuutetaan, hän sanoo.

Etelän ääni?

Teivainen pohtii, voisiko BRICSin rooli muistuttaa hiukan sitä roolia, joka Neuvostoliitolla aikoinaan oli. Neuvostoliiton tavoin BRICSin näkyvimmät maat Venäjä ja Kiina ovat selkeästi epädemokraattisia.

[Tähän kohtaan kannattaa kiinnittää erityistä huomiota, jos mariset, että hyvinvointivaltio olisi pilannut Suomen sattuneesta syystä:]

-Jotkut ovat kuitenkin argumentoineet, että työväenliike ja sosiaaliset uudistukset lännessä saivat vähän potkua siitä, että länsimaissa katsottiin tarpeelliseksi rakentaa hyvinvointivaltiota vastalääkkeeksi Neuvostoliiton ja kommunismin houkutuksille, hän selittää.

[Tässä romutettiin kulunut nationalisti-klisee hyvinvointivaltiosta kommunismina. Jos mitään, hyvinvointivaltion rakentaminen oli viisasta, sanoi elämäänsä kyllästynyt, päästään himmennyt kansallismielinen mitä tahansa.]

-Tämä on yksi tulkinta Neuvostoliitosta. Ehkä joissakin kansainvälisissä instituutioissa ajatellaan nyt, että globaalin etelän ääntä tulisi huomioida paremmin vaikkapa YK:n elimissä tai Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttorahaston päätöksenteossa, jotta maat eivät olisi niin alttiita BRICSin houkutuksille.

Kaikupohjaa

Suomen valtiojohdossa tämänkaltainen ajattelu on herättänyt jonkin verran kaikupohjaa. Viime vuonna Etelä-Afrikassa ja Brasiliassa vieraillut presidentti Sauli Niinistö totesi niiden yhteydessä, että Suomen tulisi ymmärtää eri tavalla ajattelevia eikä mennä näihin maihin karttakepin kanssa opettamaan.

Teivainen kertoo havainneensa jo parin vuoden ajan tasavallan presidentti Alexander Stubbin näkemyksissä samankaltaisia piirteitä kuin tämän edeltäjällä.

-Stubb on jossain määrin siirtynyt lähemmäksi tätä Niinistön positiota, hän sanoo.

Lue lisää

" työväenliike ja sosiaaliset uudistukset lännessä saivat vähän potkua siitä, että länsimaissa katsottiin tarpeelliseksi rakentaa hyvinvointivaltiota vastalääkkeeksi Neuvostoliiton ja kommunismin houkutuksille "

MITÄ?! Eikö pienten punaisten ja vihreiden miesten näkeminen olekaan vakavasti otettavaa poliittista kritiikkiä? ELÄMÄNI ON PILALLA!!!!

Esimerkkejä ennen vuotta 1989 tapahtuneista markkinoita hallitseviin vähemmistöihin kohdistuneista kansallistamisista on niin paljon, että käyn tässä läpi vain muutamia kuvaa antavia tapauksia. Vastaitsenäistyneessä Indonesiassa presidentti Sukarno suuntasi laajat kansallistamistoimet 1950- ja 1960-luvuilla markkinoita hallitseviin hollantilaisiin ja hyvin selkeästi myös markkinoita hallitseviin kiinalaisiin. Kansallistamisen ja muiden kiinalaisvastaisten menettelyjen avulla Sukarno >>alkuperäisti>> talouden avainalat – rahoituksen, kaivokset, batiikin, riisin, vienti- ja tuontikaupan ja teollisuuden – joita kaikkia kiinalaiset ja eurooppalaiset olivat pitäneet hallussaan. Vaikka Sukarnon >>ohjattu demokratia>> oli monin tavoin epädemokraattista, valtaosa pribumi-enemmistöstä kannatti kiihkeästi kiinalaisten omaisuuden kansallistamista. Itse asiassa monet alkuperäiset indonesialaiset olivat sitä mieltä, että Sukarno oli kiinalaisia kohtaan >>liian pehmeä>>. [10]

Sri Lankassa, jossa on ollut lähes puoli vuosisataa parlamentaarinen vaikkakin vaikeuksissa kompuroinut demokratia, tamilivähemmistön suhteettoman suuri taloudellinen valta oli herättänyt katkeraa vastarintaa (suurelta osin buddhalaisen) singaleesienemmistön keskuudessa 1950-luvulle tultaessa. Solomon Bandaranaike, Oxfordissa koulutettu täydellinen poliitikko, hyödynsi tämän etnisen vastarinnan. Hän kääntyi roomalaiskatolisesta buddhalaiseksi ja pyyhkäisi vaalivoittoon vuonna 1956 tekemästä tamileista syntipukin ja kampanjoimalla yksinomaan singaleesien puolesta. Bandaranaike salamurhattiin 1959 ja hänen vaimostaan Sirimavosta tuli pääministeri. Jälleen valinta tapahtui demokraattisissa vaaleissa. Nimityksensä jälkeen rouva Bandaranaike alkoi toden teolla kansallistaa maanomistuksia ja teollisuutta. Kansallistamisilla ei ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa; ne eivät ulottuneet singaleesien liikeyrityksiin. Niiden tarkoituksena oli enemminkin nostaa >>oikeat>> srilankalaiset tamilien, kristittyjen ja muiden etnisten vähemmistöjen yläpuolelle. [11]

Vastaitsenäistyneessä Burmassa U Nu, maan ensimmäinen demokraattisesti valittu pääministeri, pyrki avoimesti >>burmalaistamaan>> talouden kansallistamisen avulla. ”Burman varallisuudesta ovat nauttineet ensin brittiläiset kapitalistit, sitten intialaiset ja seuraavaksi kiinalaiset”, U Nu julisti kuuluisassa puheessaan vuonna 1949. ”Burmalaiset ovat pohjasakkaa, elävät köyhyydessä ja saavat tyytyä ulkomaisten kapitalistien pöydältä putoaviin tähteisiin, kaluttuihin luihin ja murusiin.” 1960- ja 1970-luvuilla kenraali Ne Winin toteuttama viidentoistatuhannen kaupallisen yrityksen pakkolunastus oli jälleen selvästi suunnattu länsimaalaisiin ja halveksittuihin markkinoita hallitseviin intialais- ja kiinalaisvähemmistöihin. [12]

Pakistanissa Zulfikar Ali Bhuttoa kannattivat köyhien ihmisten joukot (samoin kuin hänen oma yhteiskuntaluokkansa, maata omistavat zamindaarit), koska hän piti innoittavia puheita, joissa hän syytti >>kahtakymmentäkahta perhettä>> - lähes kaikki mohajir-maahanmuuttajia Intiasta – maan rahojen varastamisesta. On sietämätöntä, hän kampanjoi, että alkuperäisten pakistanilaisten enemmistö (joka muodostuu neljästä etnisestä ryhmästä: punjabeista, sindheistä, balucheista ja pashtuista) on pienen >>ulkopuolisen>> vähemmistön, mohajir-teollisuuspamppujen ja -virkamiesten armoilla.

Suuren vaalivoiton jälkeen kävi selväksi, että Bhutton >>sosialistinen>> Pakistan People’s Party -puolue ei ollut lainkaan sosialistinen vaan etnokansallismielinen Bhutto ei juurikaan koskenut varakkaiden sindhi-zamindaarien valtaviin maatiloihin, ei myöskään oman perheensä varallisuuteen. Vielä niinkin myöhään kuin 1970-luvulla Bhutton perheen tiluksia mitattiin kilometreissä eikä hehtaareina; tiluksia riitti usean perättäisen rautatieasemapysäkin pituudelta. Bhutto ei myöskään koskaan edes yrittänyt kansallistaa kaikkia yksityisiä liikeyrityksiä. Sen sijaan hän kohdisti voimallisia toimenpiteitä markkinoita hallitsevien etnisten mohajirien yhtiöihin. Tammikuussa 1972 Bhutto kansallisti muutaman punjabien omistaman firman lisäksi 32 raskaan teollisuuden yritystä, eli vihattujen kahdenkymmenenkahden perheen lähes koko omaisuuden. Bhutton pankkien ja vakuutusyhtiöiden kansallistaminen vuonna 1974 iski loppuihinkin mohajirien omistuksiin. Etnisesti suunnattujen kansallistamisten avulla Bhutto onnistui vähentämään mohajir-vähemmistön tuntuvaa valtaa Pakistanin teollisuudessa ja kaupallisilla aloilla. [13]

[jatkuu]

Anonyymi kirjoitti:

Esimerkkejä ennen vuotta 1989 tapahtuneista markkinoita hallitseviin vähemmistöihin kohdistuneista kansallistamisista on niin paljon, että käyn tässä läpi vain muutamia kuvaa antavia tapauksia. Vastaitsenäistyneessä Indonesiassa presidentti Sukarno suuntasi laajat kansallistamistoimet 1950- ja 1960-luvuilla markkinoita hallitseviin hollantilaisiin ja hyvin selkeästi myös markkinoita hallitseviin kiinalaisiin. Kansallistamisen ja muiden kiinalaisvastaisten menettelyjen avulla Sukarno >>alkuperäisti>> talouden avainalat – rahoituksen, kaivokset, batiikin, riisin, vienti- ja tuontikaupan ja teollisuuden – joita kaikkia kiinalaiset ja eurooppalaiset olivat pitäneet hallussaan. Vaikka Sukarnon >>ohjattu demokratia>> oli monin tavoin epädemokraattista, valtaosa pribumi-enemmistöstä kannatti kiihkeästi kiinalaisten omaisuuden kansallistamista. Itse asiassa monet alkuperäiset indonesialaiset olivat sitä mieltä, että Sukarno oli kiinalaisia kohtaan >>liian pehmeä>>. [10]

Sri Lankassa, jossa on ollut lähes puoli vuosisataa parlamentaarinen vaikkakin vaikeuksissa kompuroinut demokratia, tamilivähemmistön suhteettoman suuri taloudellinen valta oli herättänyt katkeraa vastarintaa (suurelta osin buddhalaisen) singaleesienemmistön keskuudessa 1950-luvulle tultaessa. Solomon Bandaranaike, Oxfordissa koulutettu täydellinen poliitikko, hyödynsi tämän etnisen vastarinnan. Hän kääntyi roomalaiskatolisesta buddhalaiseksi ja pyyhkäisi vaalivoittoon vuonna 1956 tekemästä tamileista syntipukin ja kampanjoimalla yksinomaan singaleesien puolesta. Bandaranaike salamurhattiin 1959 ja hänen vaimostaan Sirimavosta tuli pääministeri. Jälleen valinta tapahtui demokraattisissa vaaleissa. Nimityksensä jälkeen rouva Bandaranaike alkoi toden teolla kansallistaa maanomistuksia ja teollisuutta. Kansallistamisilla ei ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa; ne eivät ulottuneet singaleesien liikeyrityksiin. Niiden tarkoituksena oli enemminkin nostaa >>oikeat>> srilankalaiset tamilien, kristittyjen ja muiden etnisten vähemmistöjen yläpuolelle. [11]

Vastaitsenäistyneessä Burmassa U Nu, maan ensimmäinen demokraattisesti valittu pääministeri, pyrki avoimesti >>burmalaistamaan>> talouden kansallistamisen avulla. ”Burman varallisuudesta ovat nauttineet ensin brittiläiset kapitalistit, sitten intialaiset ja seuraavaksi kiinalaiset”, U Nu julisti kuuluisassa puheessaan vuonna 1949. ”Burmalaiset ovat pohjasakkaa, elävät köyhyydessä ja saavat tyytyä ulkomaisten kapitalistien pöydältä putoaviin tähteisiin, kaluttuihin luihin ja murusiin.” 1960- ja 1970-luvuilla kenraali Ne Winin toteuttama viidentoistatuhannen kaupallisen yrityksen pakkolunastus oli jälleen selvästi suunnattu länsimaalaisiin ja halveksittuihin markkinoita hallitseviin intialais- ja kiinalaisvähemmistöihin. [12]

Pakistanissa Zulfikar Ali Bhuttoa kannattivat köyhien ihmisten joukot (samoin kuin hänen oma yhteiskuntaluokkansa, maata omistavat zamindaarit), koska hän piti innoittavia puheita, joissa hän syytti >>kahtakymmentäkahta perhettä>> - lähes kaikki mohajir-maahanmuuttajia Intiasta – maan rahojen varastamisesta. On sietämätöntä, hän kampanjoi, että alkuperäisten pakistanilaisten enemmistö (joka muodostuu neljästä etnisestä ryhmästä: punjabeista, sindheistä, balucheista ja pashtuista) on pienen >>ulkopuolisen>> vähemmistön, mohajir-teollisuuspamppujen ja -virkamiesten armoilla.

Suuren vaalivoiton jälkeen kävi selväksi, että Bhutton >>sosialistinen>> Pakistan People’s Party -puolue ei ollut lainkaan sosialistinen vaan etnokansallismielinen Bhutto ei juurikaan koskenut varakkaiden sindhi-zamindaarien valtaviin maatiloihin, ei myöskään oman perheensä varallisuuteen. Vielä niinkin myöhään kuin 1970-luvulla Bhutton perheen tiluksia mitattiin kilometreissä eikä hehtaareina; tiluksia riitti usean perättäisen rautatieasemapysäkin pituudelta. Bhutto ei myöskään koskaan edes yrittänyt kansallistaa kaikkia yksityisiä liikeyrityksiä. Sen sijaan hän kohdisti voimallisia toimenpiteitä markkinoita hallitsevien etnisten mohajirien yhtiöihin. Tammikuussa 1972 Bhutto kansallisti muutaman punjabien omistaman firman lisäksi 32 raskaan teollisuuden yritystä, eli vihattujen kahdenkymmenenkahden perheen lähes koko omaisuuden. Bhutton pankkien ja vakuutusyhtiöiden kansallistaminen vuonna 1974 iski loppuihinkin mohajirien omistuksiin. Etnisesti suunnattujen kansallistamisten avulla Bhutto onnistui vähentämään mohajir-vähemmistön tuntuvaa valtaa Pakistanin teollisuudessa ja kaupallisilla aloilla. [13]

[jatkuu]

Lue lisää

1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana Latinalaisessa Amerikassa vaikuttaneet kansallistamisliikkeet ovat hieman monimutkaisempia. Kansallistamista ajaneiden poliitikkojen liikkeet, jotka vetosivat luokkakantaisuuteen ja käyttivät marxilaista retoriikkaa, nauttivat epäilemättä kannatusta Latinalaisessa Amerikassa. Yleinen käsitys, että nämä kansallistamista kannattaneet poliittiset liikkeet olisivat kokonaan tai edes suurimmalta osin marxilaisia, ohittaa usein kaikkein keskeisimmän liikkeitä ruokkineen seikan: etnisyyteen pohjautuvan kansallismielisyyden.

Kansallistaminen sai Latinalaisessa Amerikassa hämmästyttävän useissa tapauksissa virtaa halusta ottaa maan varallisuus >>oikeiden>>, etnisesti määriteltyjen omistajien haltuun. Maassa toisensa jälkeen vallankumousjohtajat pyrkivät kääntämään päälaelleen historiallisen pakkomielteen valkoisten ylemmyydestä vetoamalla joko intiaaniveren paremmuuteen tai ihailemalla >>veren sekoittumista>>. 1900-luvun alkupuolella latinalaisamerikkalaisen rasismin tuottama vastarinta, joka aina kietoutui myös rikkaiden ja köyhien väliseen kamppailuun, oli vaikutusvaltainen moottori vallankumouksellisen muutoksen takana koko maanosassa.

Esimerkiksi Boliviassa vuonna 1951 Victor Paz Estenssoro, vallankumouksellisen Movimiento Nacionalista Revolucionario -puolueen (MNR) johtaja, voitti presidentinvaalit erityisesti siksi, koska hän onnistui saamaan liikkeelle suurelta osin mestitseistä koostuvan keskiluokan sellaisilla iskulauseilla kuin ”Maa intiaaneille, kaivokset valtiolle”. Perusteellisesti säikähtänyt >>ei-intiaanitaustainen>> kaivoseliitti tuki sotilasvallankaappausta. Sen jälkeen kun MNR pääsi verisen vallankaappauksen avulla uudelleen valtaan vuonna 1952, yksi Estenssoron ensimmäisiä toimenpiteitä oli antaa intiaanien enemmistölle äänioikeus ja oikeus ilmaiseen koulunkäyntiin. Estenssoro yritti tietoisesti muuttaa etnisyyteen perustuvan intiaaneihin kohdistuvan halveksunnan, joka oli vaivannut bolivialaista yhteiskuntaa sen kaikilla tasoilla siirtomaa-ajoista lähtien. Hallitus kansallisti kaikki suuret kaivokset ja kuusituhatta valtavaa maatilaa >>vaaleaverisiltä>> hacendadoilta ja jakoi ne maattomalle intiaanienemmistölle pientiloiksi. [14]

Vaikka Bolivian kansallistamiset olivat vallankumouksellisia, kommunistisia ne eivät olleet: niillä ei pyritty poistamaan yksityistä omistamista mitenkään laajemmin. Ne olivat enemminkin enemmistön tukemia pakkolunastuksia, jotka suuntautuivat markkinoita hallitsevaan vähemmistöön. Kansallistamisliikkeet Meksikossa, Perussa ja muualla kohdensivat toimensa samalla tavoin >>ulkomaisten imperialistien>> ohella varakkaaseen >>valkoiseen>> eliittiin, jolla oli suhteita ulkomaiseen pääomaan ja valtavia latifundia-maaomaisuuksia. [15]

Anonyymi kirjoitti:

1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana Latinalaisessa Amerikassa vaikuttaneet kansallistamisliikkeet ovat hieman monimutkaisempia. Kansallistamista ajaneiden poliitikkojen liikkeet, jotka vetosivat luokkakantaisuuteen ja käyttivät marxilaista retoriikkaa, nauttivat epäilemättä kannatusta Latinalaisessa Amerikassa. Yleinen käsitys, että nämä kansallistamista kannattaneet poliittiset liikkeet olisivat kokonaan tai edes suurimmalta osin marxilaisia, ohittaa usein kaikkein keskeisimmän liikkeitä ruokkineen seikan: etnisyyteen pohjautuvan kansallismielisyyden.

Kansallistaminen sai Latinalaisessa Amerikassa hämmästyttävän useissa tapauksissa virtaa halusta ottaa maan varallisuus >>oikeiden>>, etnisesti määriteltyjen omistajien haltuun. Maassa toisensa jälkeen vallankumousjohtajat pyrkivät kääntämään päälaelleen historiallisen pakkomielteen valkoisten ylemmyydestä vetoamalla joko intiaaniveren paremmuuteen tai ihailemalla >>veren sekoittumista>>. 1900-luvun alkupuolella latinalaisamerikkalaisen rasismin tuottama vastarinta, joka aina kietoutui myös rikkaiden ja köyhien väliseen kamppailuun, oli vaikutusvaltainen moottori vallankumouksellisen muutoksen takana koko maanosassa.

Esimerkiksi Boliviassa vuonna 1951 Victor Paz Estenssoro, vallankumouksellisen Movimiento Nacionalista Revolucionario -puolueen (MNR) johtaja, voitti presidentinvaalit erityisesti siksi, koska hän onnistui saamaan liikkeelle suurelta osin mestitseistä koostuvan keskiluokan sellaisilla iskulauseilla kuin ”Maa intiaaneille, kaivokset valtiolle”. Perusteellisesti säikähtänyt >>ei-intiaanitaustainen>> kaivoseliitti tuki sotilasvallankaappausta. Sen jälkeen kun MNR pääsi verisen vallankaappauksen avulla uudelleen valtaan vuonna 1952, yksi Estenssoron ensimmäisiä toimenpiteitä oli antaa intiaanien enemmistölle äänioikeus ja oikeus ilmaiseen koulunkäyntiin. Estenssoro yritti tietoisesti muuttaa etnisyyteen perustuvan intiaaneihin kohdistuvan halveksunnan, joka oli vaivannut bolivialaista yhteiskuntaa sen kaikilla tasoilla siirtomaa-ajoista lähtien. Hallitus kansallisti kaikki suuret kaivokset ja kuusituhatta valtavaa maatilaa >>vaaleaverisiltä>> hacendadoilta ja jakoi ne maattomalle intiaanienemmistölle pientiloiksi. [14]

Vaikka Bolivian kansallistamiset olivat vallankumouksellisia, kommunistisia ne eivät olleet: niillä ei pyritty poistamaan yksityistä omistamista mitenkään laajemmin. Ne olivat enemminkin enemmistön tukemia pakkolunastuksia, jotka suuntautuivat markkinoita hallitsevaan vähemmistöön. Kansallistamisliikkeet Meksikossa, Perussa ja muualla kohdensivat toimensa samalla tavoin >>ulkomaisten imperialistien>> ohella varakkaaseen >>valkoiseen>> eliittiin, jolla oli suhteita ulkomaiseen pääomaan ja valtavia latifundia-maaomaisuuksia. [15]

Lue lisää

Amy Chuan lähteytykset:


[10] Frank H. Golay, Ralph Anspach, M. Ruth Pfanner & Eliezer B. Ayal, “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” (julkaissut Cornell University Press 1969), s. 137, 158, 166, 181, 191-195, 197-198

[11] Ks. Dennis Austin, ”Democracy and violence in India and Sri Lanka” s. xvii, 66-70 ja Donald L. Horowitz, “Ethnic groups in conflict” s.383, 683

[12] Golay et al. “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” s. 209, 211 ja Martin Smith, “Burma: Insurgency and the politics of ethnicity” s. 200-220

[13] Omar Noman, ”Pakistan”, s. 20, 41, 75-80, 93-94
Richard F. Nyrop, toim., “Pakistan: A country study” s. 104, 137;
Stanley Wolpert, “Zulfi Bhutto of Pakistan”, s. 124-126, 131-139;
Ian Talbot, “Pakistan: A modern history”, s. 215, 233

[14] Ks. Robert Barton, ”A short history of the Republic of Bolivia” s. 255-275;
Magnus Mörner, “The Andean past” s. 69, 205, 221-222;
>>Victor Paz Estenssoro>>, The Economist, 23. kesäkuuta 2001, s.84

[15] Amy Chua sanoo kirjoittaneensa tästä yksityiskohtaisemmin artikkelissaan ”The privatization-nationalization cycle: The link between markets and ethnicity in developing countries”, Columbia Law Review 95 (1995): 223-303

Samasta Amy Chuan kirjasta toinen luku:

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta.
Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.

Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]

Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]

Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.

Anonyymi kirjoitti:

Samasta Amy Chuan kirjasta toinen luku:

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta.
Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.

Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]

Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]

Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.

Lue lisää

Amy Chua, "Maailma liekeissä"

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Lähteytykset:

[32] Robert Ryal Miller, ”Mexico: A history” (University of Oklahoma Press), s.320-321
Harry K. Wright, “Foreign enterprise in Mexico” (University of North Carolina Press), s. 67-70

Alan Knight, “The rise and fall of Cardenismo”, Leslie Bethellin toimittamassa teoksessa “Mexico since independence” (Cambridge University Press), s.279-284

[33] David Rock, “Argentina, 1516-1982” (University of California Press), s. 258, 262-263, 283-286, 312

James R. Scobie, “Argentina: A city and a nation” (Oxford University Press), s.143, 188, 196, 222-223, 235

[34] Kansallistamisista Chilessä:

Philip O. Brienien toimittama ”Allende’s Chile” (Praeger Publishers), s.223-230

Uruguayssa:

M. H. J. Finch, “A political economy of Uruguay since 1870” (St. Martin’s Press), s.207-211

Burmassa ja Indonesiassa:

Frank H. Golay, Ralph Anspach, M. Ruth Pfanner & Eliezer B. Ayal, “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” (Cornell University Press), s. 188, 209-211, 215

Afrikassa:

William Redman Duggan & John R. Civille, ”Tanzania and Nyerere” (Orbis Books), s.192-194

Anonyymi kirjoitti:

Amy Chua, "Maailma liekeissä"

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Lähteytykset:

[32] Robert Ryal Miller, ”Mexico: A history” (University of Oklahoma Press), s.320-321
Harry K. Wright, “Foreign enterprise in Mexico” (University of North Carolina Press), s. 67-70

Alan Knight, “The rise and fall of Cardenismo”, Leslie Bethellin toimittamassa teoksessa “Mexico since independence” (Cambridge University Press), s.279-284

[33] David Rock, “Argentina, 1516-1982” (University of California Press), s. 258, 262-263, 283-286, 312

James R. Scobie, “Argentina: A city and a nation” (Oxford University Press), s.143, 188, 196, 222-223, 235

[34] Kansallistamisista Chilessä:

Philip O. Brienien toimittama ”Allende’s Chile” (Praeger Publishers), s.223-230

Uruguayssa:

M. H. J. Finch, “A political economy of Uruguay since 1870” (St. Martin’s Press), s.207-211

Burmassa ja Indonesiassa:

Frank H. Golay, Ralph Anspach, M. Ruth Pfanner & Eliezer B. Ayal, “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” (Cornell University Press), s. 188, 209-211, 215

Afrikassa:

William Redman Duggan & John R. Civille, ”Tanzania and Nyerere” (Orbis Books), s.192-194

Lue lisää

Amy Chua, "Maailma liekeissä"

Kappaleen "Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat" jatkoa

s. 323

---

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vuonna 1989 monet ajattelivat, että kansallistamispaineet haihtuisivat kehittyvästä maailmasta. Mutta ennustus perustui virheelliselle oletukselle, että kansallistaminen oli kehittyvässä maailmassa sosialististen tai kommunististen ihanteiden motivoimaa. Todellisuudessa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (Kiina, Kuuba, Vietnam), kansallistaminen kehittyvissä maissa ei koskaan ollut niinkään sosialismin ilmausta vaan enemmänkin kiihkeän kansallismielisyyden tai etnokansallismielisyyden aikaansaamaa ja suunnattu sekä länsimaisia että kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan.

Vuoden 1989 tapahtumat, vaikkakin ne ehkä veivät sosialismilta voiman, eivät lainkaan vähentäneet kansallismielisiä tai etnokansallismielisiä paineita. … markkinoita hallitseviin vähemmistöihin kohdistuneita etnokansallismielisiä pakkolunastuksia on tapahtunut jatkuvasti vuoden 1989 jälkeen, esimerkiksi Etiopiassa, Indonesiassa ja viimeisimmäksi Zimbabwessa. Samaan aikaan Lännen >>taloudellista aggressiivisuutta>> ja IMF:n [eli siis International Monetary Fundin, Kansainvälisen Valuuttarahaston)] vapaiden markkinoiden >>säästökuureja>> vastaan kohdistuva kansallismielisyys on vain kiihtynyt. Viime vuosina, kun Yhdysvaltojen valta-asema on vahvistunut ja amerikkalaisten ylikansallisten yhtiöiden näkyvyys on lisääntynyt, kansallismielinen vastarinta kanavoituu yhä useammin yhteiseksi antiamerikkalaiseksi vihaksi.

Anonyymi kirjoitti:

Amy Chua, "Maailma liekeissä"

Kappaleen "Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat" jatkoa

s. 323

---

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vuonna 1989 monet ajattelivat, että kansallistamispaineet haihtuisivat kehittyvästä maailmasta. Mutta ennustus perustui virheelliselle oletukselle, että kansallistaminen oli kehittyvässä maailmassa sosialististen tai kommunististen ihanteiden motivoimaa. Todellisuudessa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (Kiina, Kuuba, Vietnam), kansallistaminen kehittyvissä maissa ei koskaan ollut niinkään sosialismin ilmausta vaan enemmänkin kiihkeän kansallismielisyyden tai etnokansallismielisyyden aikaansaamaa ja suunnattu sekä länsimaisia että kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan.

Vuoden 1989 tapahtumat, vaikkakin ne ehkä veivät sosialismilta voiman, eivät lainkaan vähentäneet kansallismielisiä tai etnokansallismielisiä paineita. … markkinoita hallitseviin vähemmistöihin kohdistuneita etnokansallismielisiä pakkolunastuksia on tapahtunut jatkuvasti vuoden 1989 jälkeen, esimerkiksi Etiopiassa, Indonesiassa ja viimeisimmäksi Zimbabwessa. Samaan aikaan Lännen >>taloudellista aggressiivisuutta>> ja IMF:n [eli siis International Monetary Fundin, Kansainvälisen Valuuttarahaston)] vapaiden markkinoiden >>säästökuureja>> vastaan kohdistuva kansallismielisyys on vain kiihtynyt. Viime vuosina, kun Yhdysvaltojen valta-asema on vahvistunut ja amerikkalaisten ylikansallisten yhtiöiden näkyvyys on lisääntynyt, kansallismielinen vastarinta kanavoituu yhä useammin yhteiseksi antiamerikkalaiseksi vihaksi.

Lue lisää

Ihme kyllä joillakin jenkki-libertaareillakin tuntuu olevan pakkomielle puolustella joitain diktatuureja, joista luulisi juuri näiltä libertaareilta kuuluvan kaikki mahdolliset moitteet, mutta kun ne diktatuurit sattuvat olemaan Amerikan vastustajia niin näköjään niihin ei pädekään samat kriteerit kuin Amerikan tai länsimaiden tukemiin diktatuureihin. Ihmetyttää ja paljon. Sanovat siis itseään libertaari-ajattelijoiksi, mutta käytännössä se on vain käänteistä siitä mitä jotkut näkevät kritisoimisen arvoisena vain silloin, kun Amerikan viholliset tekevät pahojaan mutta itse jenkit ja jenkki-liittolaiset eivät ikinä voi tehdä mitään väärää tai ainakaan niin pahasti kuin toinen "leiri". Tässä sitä vastoin vain länsimaat ansaitsevat kritiikkiä ja kaikki ei-läntiset ihmisoikeuksien sortajat saavat tuskin pienintäkään moitetta.

Onkohan Tucker Carlsonilla yhteyksiä Ron Paul -instituuttiin, kun sattuneesta syystä mielellään antoi Putinille haastattelun ei-niin-kauan-aikaa-sitten eikä sanallakaan haastanut tai kyseenalaistanut Putinin väittämiä? En ihmettelisi. Tosin Carlson on enemmän ura-opportunisti kuin mitään muuta.

------



Daily Beast

James Kirchik;

The Ron Paul Institute: Be Afraid, Very Afraid

Toisten maiden asioihin sekaantumisen vastustaminen ei sinänsä ole paha juttu. Pahasti mönkään siinä mennään, kun tämän ei-interventionismin kannattajat - perusteluna uskomalleen näkökannalle, että Yhdysvalloilla ei käytännössä pitäisi olla ulkopolitiikkaa - valkopesevät ulkomaisia itsevaltiaita. Sellaiset henkilöt kuin [Llewellyn] Rockwell, [John] Laughl[and], [Mark] Almond, [Daniel] McAdams ja muut, joilla on yhteyksiä Ron Paul -instituuttiin, inhoavat "valtiovaltaa" (vaikkakin, ihmeellistä kyllä, vain länsimaista valtiovaltaa) niin paljon, että kykenevät näkemään Amerikan ulkopolitiikan ohjaajina vain härskeimpiä mahdollisia syitä. Esimerkiksi Laughland väittää länsimaiden varausten [Valkovenäjän] Lukašenkaa kohtaan johtuvan siitä, että Lukašenka "ei ole tottunut myötäilemään käskyttelyä", eikä esimerkiksi poliittisten vastustajien pakottamisesta "katoamaan" tai ihmisten vangitsemisesta julkisen taputtelun takia. Tällaiset ei-interventionismi-aatteelliset ovat ylittäneet rajan Yhdysvaltojen kehottamisesta "pitämään huoli omista asioista" sen perusteluun sillä, että Amerikan ulkopolitiikan muotoilijoiden esittämien varoitusten kohteeksi otetut hallinnot olisivatkin oikeasti syyttä suotta kärsimään pakotettuja oikeudentajuisia marttyyrejä tavoitteinaan kansojensa vapautus.

Ironista on, että niin-sanotut libertaari-ajattelijat puolustavat kansallismielisiä poliitikkoja, joilta ei löydy epäröinnin häivääkään valtionvallan hyväksikäytöstä omien kansalaistensa yksilönvapauksien sortamiseen. (Karuna esimerkkinä toimii McAdamsin, joka kannattaa Amerikan hallituksen koon ja vaikutusvallan runsasta pienentämistä, outo spektaakkeli, jossa McAdams puolustaa Venezuelan presidentin Hugo Chávezin seuraajaksi valikoitunutta sosialisti-vallankumouksellista [Nicolas Maduroa], joka on pakko-kansallistanut kaikkea mitä saa käsiinsä, sitä vastaan, että [Maduroon] on väitetty, oikeasti täysin perättömästi, kohdistuvan hänen syrjäyttämiseen tähtäävä junailtu juoni amerikkalaisten tukemasta "värivallankumouksesta".)

Ron Paul -instituutin jäsenet ovat esimerkki henkilöistä, joiden luulisi asettavan etusijalle hallituksen vallankäytön rajoittamisen ja yksilönvapaudet, mutta sitten puhuvatkin hallintojen puolesta, jotka ovat käytännössä toteuttaneet tismalleen sellaista valvontavaltion menettelyä kuin mitä nämä kansalaisvapauksia puolustaviksi libertaari-ajattelijoiksi itseään kutsuvat pakkomielteisellä rutiininomaisuudella hehkuttavat sekä demokraatti- että republikaani-poliitikkojen käyttävän pahaa-aavistamattomia amerikkalaisia vastaan.

Tämä ei ole klassisen liberalismin ajatusmaailmaa vaan hallitus-vastaista (tarkemmin sanottuna amerikkalaishallinnon vastaista) ääriliike-ideologiaa. "Se, että joku on Yhdysvaltain hallituksen ystävä, ei automaattisesti tee hänestä vihollista. Sama pätee myös niin päin, että Yhdysvaltain hallituksen vihollinen ei automaattisesti ole ystäväni", muistuttaa merkittävän libertaari-ajattelijan Tom Palmerin kirjoitus vastalauseena [Ron] Paulin, [Llewellyn] Rockwellin, [hämäävästi nimetyn British Helsinki Human Rights Group:n eli] BHHRG: n ja heidän kaltaistensa ilmaisemaan geopoliittiseen kantaan. "Se, joka tässä asiassa on toisin vakuuttunut, on sekoittanut pahan kerran hallituksen ekonomisen roolin rajoittamisen ja oikeusvaltioperiaatteen kannattamisen yksioikoiseen 'hallitus-vastaisuuteen'."

https://www.thedailybeast.com/the-ron-paul-institute-be-afraid-very-afraid

Arkistoversio:

http://web.archive.org/web/20240721211951/https://www.thedailybeast.com/the-ron-paul-institute-be-afraid-very-afraid