Ahdistaa todella paljon

Olen reilu kolmekymppinen nainen. Nyt kun on tullut ikää lisää, olen alkanut ymmärtämään asioita paremmin. Hain lääkäriltä lähetteen psykologille, jotta saan purkaa ajatuksiani "viisaammalle".

Olen nuorin viisihenkisessä perheessä. Sisarukset ovat löytäneet kumppaninsa nuorella iällä (16-20 vuotiaina) - itse löysin vasta reilu puoli vuotta sitten. Sisaruksillani on läheisemmät välit vanhempieni kanssa, koska asuvat samalla paikkakunnalla kuin vanhempani. He kyläilevät toistensa luona viikottain. Tämä naurattaa kertoa sillä asun n. 10 kilometrin päässä vanhemmistani. Autottomana on vaikea kyseiselle paikkakunnalle kulkea, koska paikka on pikkukylä ja julkiseen liikenteeseen ei ole satsattu. Jouluisin tai perheeni merkkipäivien kunniaksi minua haetaan toki autolla vanhempieni luokse. Minulle on osoitettu mieltä, jos en ole päässyt paikalle sovittuna päivänä kylään. Sopiminen tapahtuu siis niin, että muu perhe sopii päivän ja olettavat, että pääsen paikalle.

Olen asunut täällä kuuden kilometrin päässä 10 vuotta. Laskin, että 10 vuoden aikana perheeni on käynyt 12 kertaa luonani kylässä. Muutin muutamana vuosi sitten opintojeni vuoksi n. 500 kilometrin päähän ja pyysin heitä syntymäpäiväni kunniaksi luonani käymään - ei haitannut, ettei saavu merkkipäivänä mutta olisi kiva jos kävisitte joku muukin päivä. Vanhempani eivät päässeet töiden takia, toinen siskoni ei halunnut lähteä koska "ei jaksanut kuunnella lastensa tappelemista auton takapenkillä" ja toinen sisko ei halunnut lähteä autolla, mutta "ei todellakaan matkustaisi junalla sinne". Ajattelin että fuck it. Tästä on tosiaan muutama vuosi aikaa ja olen muuttanut samalla paikkakunnalle takaisin, josta muutinkin 500 kilometrin päähän.

Olen luonteeltani pohdiskelija ja tunteikas. Pohdin mielelläni asioita syvemmästäkin näkökulmasta ja herkistyn ilosta, surusta ja muista tunteista. Tämä myös osaltaan vie minulta voimia. Olen ymmärtänyt, että minulla on erityisherkkyys. Muistan, kun minulle on lapsena ja aikuisena sanottu, että "älä viitsi ottaa kaikkea niin henkilökohtaisesti", jos olen uskaltanut näyttää ja sanoa omat rajani. Riitojen aikana pidettiin mykkäkoulua ja seuraavana päivänä elettiin kuin riitaa ei olisi ollutkaan. Kun olen uskaltanut sanoa omista rajoistani ja tunteistani riitojen aikana, minulle sanotaan usein sitä, että "on kauheaa kun käyttäydyt noin - me sentään on autettu sua rahallisesti, oot saanut ruokaa ja sulla on ollu katto pään päällä". Se on aivan totta ja siitä olenkin kiitollinen. Mutta mua ei voi kohdella kuin mitä tahansa paskakikkaretta.

Valinnoistani usein valitettiin. Milloin kaverit oli perseestä, milloin vaatteet, meikit tai muut valintani. Abortin kohdalla äiti totesi, että "olisimme keksineet varmasti muun ratkaisun". Abortista äiti sai tietää niin, että ilmeisesti tutki viestini tietokoneelta tai puhelimesta. Muuta syytä en keksi. Aborttipäivänä kysyin äidiltä autoa lainaan, koska sairaalaan oli matkaa 30 kilometriä eikä jumalan selän takaa kulkenut busseja. Ikää oli 20 ja asuin silloin vielä opiskelujen takia kotona.

Sairastuin kuukausi sitten sairauteen, jonka vuoksi jouduin jäämään sairauslomalle. Olen ollut kuukauden verran poissa töistä. Asia on hoidossa ja olen hoitanut itseäni lääkärin ohjeiden mukaan - pienin askelin mennään töihin. Kärsin pitkän sairauspoissaoloni aikana "huijarisyndroomasta". Ajattelen, että osaanko tehdä ollenkaan työtäni kun palaan sinne ensi viikolla. Olen kaivannut äidiltä lohdutusta, mutta ainut tokaisu oli, jonka sain: "töissä pitää vaan koittaa jaksaa". Viime viikolla minulla diagnosoitiin toinen sairaus, endometrioosi, joka voi osaltaan vaikuttaa lasten saantiin. Romahdin tästä aivan täysin. Kerroin tästä sairaudesta äidille. En saanut minkäänlaista tukea tähän asiaan - kysyttiin vain mikä vaivaa ja sillä asia ok.

Pidän itseäni kovin erilaisena muihin perheenjäseniin verrattuna ja koen tästä häpeää ja syyllisyyttä. Haluaisin kuulla, jos teillä on kokemuksia asian suhteen ja saada vertaistukea.