En kirjoita pitkää viestiä, kun ei kukaan jaksa lukea sitä kuitenkaan.
Olen ollut masentunut jo vuosikausia. Muistan jo ala-asteella kävelleeni pää painuksissa ja hokeneeni; olen paska, paska, paska...
Ylä-aste meni siinä ohessa, kokoajan lisää masentuen ja lopulta päädyin lukioon, missä arvosanat rupesivat laskemaan rajusti. Pääsin lukion läpi neljässä vuodessa huonoin arvosanoin. Harkitsin kerran itsemurhaa ja olin ostanut itselleni aseen. Istuskelin sorakuopan reunalla, katselin maailmaa, poltin tupakkaa ja kääntelin pistoolia kädessäni. En ampunut. Myin aseen takaisin diilerille, jolla hän päätti päivänsä noin puolitoista vuotta myöhemmin.
Nyt olen 25 vuotias. Olen syönyt lääkkeitä kolme vuotta, juossut terapiassa ja psykiatrilla. Jotenkin tuntuu, että asiat eivät muutu mitenkään, koskaan. Elämä on pitkä liukumäki kohti kuolemaa. Itse ei osaa vaikuttaa asioihin. Tuntuu, että tämä masennus, toivottomuus on osa luonnettani, ei siis sairaus. En usko, että saan koskaan koulutusta tai saati työtä. Jaksan harvoin selviytyä edes arjesta saati töistä. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä? Kuula kalloon, pääsisivät kaikki vähemmällä. Olen jo katsellut tarpeeksi, onko siellä nurkan takana jotain kivaa, ja että "sitten kun löydän elämäni tarkoituksen, kadun, että edes harkitsin itsemurhaa"...
En odota vastauksia viestiini. Sanotaanko, että tämä on eräänlainen retorinen kysymys, miten elämästä selviää hengissä.
Olen ollut masentunut jo vuosikausia. Muistan jo ala-asteella kävelleeni pää painuksissa ja hokeneeni; olen paska, paska, paska...
Ylä-aste meni siinä ohessa, kokoajan lisää masentuen ja lopulta päädyin lukioon, missä arvosanat rupesivat laskemaan rajusti. Pääsin lukion läpi neljässä vuodessa huonoin arvosanoin. Harkitsin kerran itsemurhaa ja olin ostanut itselleni aseen. Istuskelin sorakuopan reunalla, katselin maailmaa, poltin tupakkaa ja kääntelin pistoolia kädessäni. En ampunut. Myin aseen takaisin diilerille, jolla hän päätti päivänsä noin puolitoista vuotta myöhemmin.
Nyt olen 25 vuotias. Olen syönyt lääkkeitä kolme vuotta, juossut terapiassa ja psykiatrilla. Jotenkin tuntuu, että asiat eivät muutu mitenkään, koskaan. Elämä on pitkä liukumäki kohti kuolemaa. Itse ei osaa vaikuttaa asioihin. Tuntuu, että tämä masennus, toivottomuus on osa luonnettani, ei siis sairaus. En usko, että saan koskaan koulutusta tai saati työtä. Jaksan harvoin selviytyä edes arjesta saati töistä. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä? Kuula kalloon, pääsisivät kaikki vähemmällä. Olen jo katsellut tarpeeksi, onko siellä nurkan takana jotain kivaa, ja että "sitten kun löydän elämäni tarkoituksen, kadun, että edes harkitsin itsemurhaa"...
En odota vastauksia viestiini. Sanotaanko, että tämä on eräänlainen retorinen kysymys, miten elämästä selviää hengissä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mä en tiedä, mitä järkeä on missään. En osaa haluta oikein mitään. Todella sekavaa. Masennus on seuranani. Emmä tiedä.
Minulla on kans ollut huonoja masennushetkiä ja ajatukset ovat olleet kunpa ei tarvitsisi herätä aamulla. On kuitenkin lapsi ja vaimo joiden vuoksi olen vielä jaksanut elää. En haluaisi isätöntä lasta. Olen aloittanut lääkityksen masennukseen toivottavasti se auttaa.
Se vaan tuossa luonteen piirteessäni ärsyttää että kun apua hakee niin sitä ei saa vaan ensimäisenä aletaan kattoon että jos ei masennus lähde masennus lääkkeillä niin taustalla on pakko olla jokin vakavempi mielenterveyden sairaus, ja sillä sitten masennetaan, alistetaan ja pelotellaan kahta kauheammin.
mitään, voi saada enemmän...
mutta toivo ja rukoile!
Jokainen kuolee. Sen jälkeen ei ole mitään. Mutta se aika joka ollaan elossa voisi olla mukavaa. Mukavaksi sitä eivät tee muut ihmiset vaan me itse. Jos suhtautuu maailmanmenoon ja elämään rennosti, sellainen asenne näkyy ja siten ympärillä on samanhenkisiä ihmisiä. Jos suhtautuu vakavasti, ikävästi, liian vaativasti, saa elää yksin.
Mielialaääkkeistä en tiedä. Minusta ne sekottavat ihmisen ns. terveen järjen. Aitoa elämäniloa on vaikea löytää jos mielialaa on kemiallisesti pidetty elinkelpoisella tasolla. Ensin pitää päästä lääkkeistä eroon. Sitten pitää ymmärtää ettei tätä paskaa niin vakavasti saa ottaa. Ei kukaan kuitenkaan kestään AIDOSTI välitä. Ihmiset välittävät vain iloisista ja valoisista ihmisistä. Ei kestään tarvitsekaan välittää, kuin itsestään. Vaikeinta onkin saavuttaa se taso, ettei ota vakavasti.
En minäkään siihen pysty. Silti olen päättänyt että nirri lähtee joskus kuitenkin. Sitä ennen yritän ottaa rennosti. Enää en kuuntele jos joku väittää välittävänsä minusta. Ei välitä kuitenkaan. Nimittäin silloin kun masentaa, kun ei pysy piuhat käsissä, juuri silloin kun tarvitsisi tukea, niin juuri silloin se ihminen ei kuitenkaan välitä. mielummin elän pinnallisissa ihmissuhteissa, etteivät he enää satuta minua. Elämä on laiffii - otetaan siitä kaikki irti!
ps. toivottavasti olet selvityttänyt ettei perusterveydessäsi ole tekijöitä, jotka aiheuttavat masennusta? Esim. kilpirauhasen vajaatoiminta saattaa aiheuttaa kroonista masennusta ja alakuloisuutta. Siitä selviää lääkityksellä.
Toi kirjoituksesi kuvaa todella hyvin myös mun elämää ja mun tilannetta. Mä oon myös ollut enemmän tai vähemmän masentunut niin pitkään kuin mä muistan. Päädyin yrittämään itsaria tossa reilu vuosi sitten. Siitä oon taas koittanut rämpiä ylöspäin. Kävin juttelemassa puoli vuotta yhen hoitsun kanssa ja popsin nappeja. Nyt odottelen Kelalta terapiatukipäätöstä ja koitan vain selvitä jotenkin eteenpäin. Toivon vaan, että joskus tulisi se päivä, jolloin voisin ajatella tän helvetin olleen kaiken sen arvoista.