Kun kuolema erottaa

On, aivan käsittämätön. Odottaa vain että pääsisi itsekin pois.

No ei siinä kukaan voi auttaa.

Anonyymi kirjoitti:

No ei siinä kukaan voi auttaa.

Ehkä kuitenkin saamaan hetkeksi ajatukset muualle ja jakaa kokemuksiaan kohtalotovereiden kanssa.
Joten tilannetta , että on jäänyt yksin ei tietenkään kukaan voi muuttaa miksikään, mutta kyllä hieman helpottaa kun on joukossa jossa kaikki jakavat saman kohtalon. Itse luulin että kokeneena osaisin ottaa toisen kuoleman samalla tavalla asiallisesti kuten töissä , siis järjellä ajateltuna, vaan olin väärässä , suru tuli monessa muodossa
Ja hiljaisuus oli sanoin kuvaamaton. Happilaitteen ääneen olin tottunut , ja muihin apuvälineisiin, mutta kun oikein tajusi asian lopullisuuden niin olo oli kamala .
Lapsen lapset kyllä ovat pitäneet huolen että mummon mieli on virkeänä vaikka onkin menettänyt sen joka o,i kaikki kaikessa. Siis työssä kun potilas kuolee on sekin aina surullista kun ei voi auttaa mitenkään , mutta kun omainen lähtee niin siinä on tunne siteet mukana . Ja yhteisen elämän päättyminen
Joten siihen yksinäisyyteen on vaan totuttava ja pitää ne kauniit muistot sydämmessä
Joita oli paljon vuosien varrella kerääntynyt. Pitää tehdä tilanteesta paras mahdollinen oman itsensä ja terveytensä vuoksi. Ei kai se puolisokaan olisi halunnut että vaivataan melankoliaan kuukausi kaupalla. Suru muuttaa muotoaan koko ajan ja lopulta huomaa että voi taas olla iloinenkin kun aikaa on kulunut kuolemasta vaikka ensin luulee ettei koskaan enään pysty nauramaankaan, mutta pienin askelin sitä vaan jotenkin taas jaksaa . Unohtaa ei voi koskaan.

Riittääkö se varmasti ? Olen miettinyt samaa.

Minä en kärsi yksin olosta. Päinvastoin, on äärimmäisen vaikea lähteä vaikka kauppaankin ja ulos.

MO ei se mikään ratkaisu ole että pilleriä otetaan, onhan sitä niitä kriisi pisteitä joihin voi soittaa ja saada neuvoja miten pääsee taas jotakuinkin jaloilleen, ja ne joilla on usko voivat soittaa seurakuntaan ja kertoa miten huonosti voi.
Yksin se olen minäkin ja yritän pitää jotain toimintaa kotona esim osallistua etä kursseille netin kautta mahdollisuuksia on kun niitä etsii.
Joten älä edes ajattele mitään pilleri purkkia, vaan yritä ajatella realistisesti että tilanne on nyt tämä ja siihen on saatava jokin muutos . Toipuminen on niin että kaksi askelta eteen päin ja yksi taakse päin, siis mielitila vaihtelee sekin on ihan luonnollinen reaktio .

Anonyymi kirjoitti:

Minä en kärsi yksin olosta. Päinvastoin, on äärimmäisen vaikea lähteä vaikka kauppaankin ja ulos.

Niin oli minullakin mutta naapurin rouva sanoi että mennään yhdessä. kauppaan ja niin olemme tehneet kauan , vuorotellen mennään. toistemme autoilla, ja tämä naapuri on vasta vähän yli 40 vuotta mutta hyvin auttavainen , ja huomaa toisen tilanteen tekee myös töitä hoito alalla niin että oikea näkemys tälläisiin tilanteisiin

Ei, niin ei tehdä. Ensin levätään ja itketään ja levätään ja itketään. Tunti kerrallaan eteenpäin. Päivä kerrallaan.

Sitten kun on vähän parempi päivä, soitetaan iänikuiselle, vanhalle tutulle. Ilahduttaan, kun hän ilahtuu, että muistan hänet vielä. Sitten itketään, levätään ja itketään.

Yhtenä päivänä tulee se muuri eteen, jonka yli on kiivettävä - hoidettava paperiasioita.

Ei onnistu. Soitetaan ja sanotaan ihan kenelle vaan, että pitäisi, mutta kun ei pysty. Ja kun suljetaan puhelin, itketään ja pystytään.

Seuraava päivä on parempi, kun oli pystynyt. Se päivä itketään ja levätään.

Seuraavana päivänä mietitään, että on pakko lähteä ulos.

Keksitään retki, elokuvat tai ulkona syöminen. Ei piristä, tullaan kotiin, ja itketään.

Pidemmälle en ole vielä päässyt. Kerron, kun pääsen.

Anonyymi kirjoitti:

Ei, niin ei tehdä. Ensin levätään ja itketään ja levätään ja itketään. Tunti kerrallaan eteenpäin. Päivä kerrallaan.

Sitten kun on vähän parempi päivä, soitetaan iänikuiselle, vanhalle tutulle. Ilahduttaan, kun hän ilahtuu, että muistan hänet vielä. Sitten itketään, levätään ja itketään.

Yhtenä päivänä tulee se muuri eteen, jonka yli on kiivettävä - hoidettava paperiasioita.

Ei onnistu. Soitetaan ja sanotaan ihan kenelle vaan, että pitäisi, mutta kun ei pysty. Ja kun suljetaan puhelin, itketään ja pystytään.

Seuraava päivä on parempi, kun oli pystynyt. Se päivä itketään ja levätään.

Seuraavana päivänä mietitään, että on pakko lähteä ulos.

Keksitään retki, elokuvat tai ulkona syöminen. Ei piristä, tullaan kotiin, ja itketään.

Pidemmälle en ole vielä päässyt. Kerron, kun pääsen.

Lue lisää

Mutta yhden asian sanon, vaikka se ei kuulostaisi kivalta. En asu Suomessa, enkä ikinä olisi tässä tilanteessa halunnut nyt asua Suomessa. Asun maassa, jossa kaikki välittävät toisustasn, naapuristakin, ulkomaalaisesta jopa, ja se sydämellisyys juuri nyt antaa voimia selvitä. Se on vain tunne, mutta se tuntuu. Et ole yksin.

Anonyymi kirjoitti:

Ei, niin ei tehdä. Ensin levätään ja itketään ja levätään ja itketään. Tunti kerrallaan eteenpäin. Päivä kerrallaan.

Sitten kun on vähän parempi päivä, soitetaan iänikuiselle, vanhalle tutulle. Ilahduttaan, kun hän ilahtuu, että muistan hänet vielä. Sitten itketään, levätään ja itketään.

Yhtenä päivänä tulee se muuri eteen, jonka yli on kiivettävä - hoidettava paperiasioita.

Ei onnistu. Soitetaan ja sanotaan ihan kenelle vaan, että pitäisi, mutta kun ei pysty. Ja kun suljetaan puhelin, itketään ja pystytään.

Seuraava päivä on parempi, kun oli pystynyt. Se päivä itketään ja levätään.

Seuraavana päivänä mietitään, että on pakko lähteä ulos.

Keksitään retki, elokuvat tai ulkona syöminen. Ei piristä, tullaan kotiin, ja itketään.

Pidemmälle en ole vielä päässyt. Kerron, kun pääsen.

Lue lisää

Kerro. Minulla kun on ystävätkin kuolleet ei ole ketään enää kelle soittaa.

Tiedän naisen joka teki itsemurhan kun mies kuoli oli kova isku lapsille ja lastenlapsille en haluaisi sellaista surua omaisilleni antaa . Enkä sellaista muistoa itsestäni.

Anonyymi kirjoitti:

Mutta yhden asian sanon, vaikka se ei kuulostaisi kivalta. En asu Suomessa, enkä ikinä olisi tässä tilanteessa halunnut nyt asua Suomessa. Asun maassa, jossa kaikki välittävät toisustasn, naapuristakin, ulkomaalaisesta jopa, ja se sydämellisyys juuri nyt antaa voimia selvitä. Se on vain tunne, mutta se tuntuu. Et ole yksin.

Lue lisää

Ihan niin , niitä on maita missä ihmiset välittävät toisistaan ja kenenkään ei tarvitse olla yksin surullisena .

Osat voisivat olla toisinpäinkin. Entä jos olisit itse ollut se sairas puoliso ?

Anonyymi kirjoitti:

Osat voisivat olla toisinpäinkin. Entä jos olisit itse ollut se sairas puoliso ?

Olisi voinut olla. Sairas pääsi lepoon ja jälkeen jäänyt sai elämänsä takaisin. Kaikki hyvin.

Puolison sairautta ja siitä johtuvaa menestystä sekä sairaalle että leskelle oli surtu etukäteen ihan riittävästi.

Minä kanssa hoitelin miestäni jokamoli vakavasti sairas mutta onneksi järjissään ettei ollut dementiaa, ja hänen poismenonsa olimme tietoisia , joka aamu pelko että tänäänkään on se päivä kun hän lähtee, loppuajat olivat täynnä stressiä ja nukkuakkaan ei saanut juuri mitään joten raskasta se on hoitaa omaistaan silloin kun heillä on vaikea sairaus .

Riippuu todella paljon olosuhteista!

Kyllä se vaan on raskasta se hoitaminen silloin kun ihminen on vaikeasti sairas eikä tule koskaan parantumaan. Vaan sekin tieto hoidellessa on psyykkisesti hyvin raskasta .
Sitten riippuu toki sairaudestakin miten vakavasti toinen on sairas .
Näitäkään asioita ei voi verrata. Ystäväni mies sai muistisairauden , joten ei ollut helppo hoidettava Joten hänkin oli helpottunut kun loppu viimein tuli.
Silti rakasti miestään mutta koska miehen persoonallisuuksien muuttui ihan toiseksi niin ei ollut mitenkään sama mies kun kenen kanssa hän joskus oli mennyt avioliittoon .
Joten se mikä sopii yhdelle ei aina sovi toiselle eikä siinä ole mitään väärää että tuntee vihdoin olevansa vapA kaikesta vastuusta mitä toisen sairaus on.
Se joka eiole kokenut asiaa ei voi siitä puhua edes , kun joutuu samaan tilanteeseen itse, niin ne kaikki kauniit ajatukset miten hoitelee puolison häipyy aina pian kun sairaus pahenee .

Suurimman järkytyksen laannuttua päätin toteuttaa asioita, joita aina olin halunnut, mutta puoliso ei sallinut.
Ensiksi ryhdyin vapaaehtoistöihin. Siinä sai paljon kontakteja uusiin ihmisiin ja yhteisön ympärilleen kaikkine koulutuksineen ja virkistystapahtumineen. Olin siis melko nuori vielä, en eläkeikäinen. Vakituinen työelämä oli kuitenkin jo takana.
Toiseksi hankin rotukissan. Siitä alkoi antoisa harrastus näyttelyineen ja kasvatuspuuhineen. Sain paljon uusia ystäviä ja tutustuin maailmaan aivan uudesta näkökulmasta.

Toki oli hetkiä, jolloin tunsi turvattomuutta tai olisi kaivannut ihmistä jakamaan elämää kanssani. Mutta tämä ei ollut mitenkään vallitsevaa eikä hallitsevaa.

Nykyään olen jo vahvasti irti noista ajoista ja olen vaihtanut kotiakin hiukan pienempään. Omasta mielestäni elän elämäni parasta aikaa. Harrastaa jaksan vielä ja tavata ihmisiä. Eläke juoksee, myös leskeneläke, ja taloudellisesti kaikki on turvattua. Tällä hetkellä. Huomisestahan ei tiedä, mitä hallitus vielä keksii.

Anonyymi kirjoitti:

Suurimman järkytyksen laannuttua päätin toteuttaa asioita, joita aina olin halunnut, mutta puoliso ei sallinut.
Ensiksi ryhdyin vapaaehtoistöihin. Siinä sai paljon kontakteja uusiin ihmisiin ja yhteisön ympärilleen kaikkine koulutuksineen ja virkistystapahtumineen. Olin siis melko nuori vielä, en eläkeikäinen. Vakituinen työelämä oli kuitenkin jo takana.
Toiseksi hankin rotukissan. Siitä alkoi antoisa harrastus näyttelyineen ja kasvatuspuuhineen. Sain paljon uusia ystäviä ja tutustuin maailmaan aivan uudesta näkökulmasta.

Toki oli hetkiä, jolloin tunsi turvattomuutta tai olisi kaivannut ihmistä jakamaan elämää kanssani. Mutta tämä ei ollut mitenkään vallitsevaa eikä hallitsevaa.

Nykyään olen jo vahvasti irti noista ajoista ja olen vaihtanut kotiakin hiukan pienempään. Omasta mielestäni elän elämäni parasta aikaa. Harrastaa jaksan vielä ja tavata ihmisiä. Eläke juoksee, myös leskeneläke, ja taloudellisesti kaikki on turvattua. Tällä hetkellä. Huomisestahan ei tiedä, mitä hallitus vielä keksii.

Lue lisää

Ihan totta 🐈‍⬛ kissa on se paras lohduttaja ja siitä kun pitää huolen niin on koko ajan jotain tekemistä .

Niin oli meidänkin elämämme on lelusta kunnes sairaus iski sen jälkeen se oli vaan kovaa työtä

Olisikohan niin, että kun on onnellinen yhteiselämä, siitä maksetaan sitten sitä kovempi hinta musertavana suruna toisen menehdyttyä.

Anonyymi kirjoitti:

Olisikohan niin, että kun on onnellinen yhteiselämä, siitä maksetaan sitten sitä kovempi hinta musertavana suruna toisen menehdyttyä.

Kyllä se niin on. Mitä onnellisempi suhde on ollut, sen kauheampi on pudotus
yksinäisyyteen, kuin putoaisi johonkin syvään pimeyteen.
Sitä ei voi sanoin kuvailla. Se sisältää niin paljon kamalia asioita.
Elämältä menee pohja. Jää vain tyhjyys.
Kun ikää on ei ole enää muuta kuin toivoa pääsevänsä itsekin pois.

Anonyymi kirjoitti:

Olisikohan niin, että kun on onnellinen yhteiselämä, siitä maksetaan sitten sitä kovempi hinta musertavana suruna toisen menehdyttyä.

Kova on onnen hinta. Suru on musertava musta alue, jonne ei lohdutukset yllä.
On ihan sama mitä joku sanoo, kun hellittämätön kipu ja tuska on ihmisessä.
Kaikki menettää merkityksensä, kun menettää rakkaimman ihmisensä.
Ei halua enää elää. Sanotaan, että helpottaa, kun voi jakaa surun jonkun kanssa.
Ei surua voi jakaa.

Anonyymi kirjoitti:

Kova on onnen hinta. Suru on musertava musta alue, jonne ei lohdutukset yllä.
On ihan sama mitä joku sanoo, kun hellittämätön kipu ja tuska on ihmisessä.
Kaikki menettää merkityksensä, kun menettää rakkaimman ihmisensä.
Ei halua enää elää. Sanotaan, että helpottaa, kun voi jakaa surun jonkun kanssa.
Ei surua voi jakaa.

Lue lisää

Koen samoin, ei surua voi jakaa. Se on jokaisella omansa. Mutta osanoton voi ilmaista, se on vähintään kohteliasta surevaa kohtaan.

Minusta kaikkein pahinta oli, kun toinen leski tuli sanomaan: "Tiedän, miltä sinusta tuntuu, olen kokenut saman."

Anonyymi kirjoitti:

Koen samoin, ei surua voi jakaa. Se on jokaisella omansa. Mutta osanoton voi ilmaista, se on vähintään kohteliasta surevaa kohtaan.

Minusta kaikkein pahinta oli, kun toinen leski tuli sanomaan: "Tiedän, miltä sinusta tuntuu, olen kokenut saman."

Lue lisää

@ 9:22

Sekin on tietysti lohdutukseksi tarkoitettu, mutta ei lohduta eikä helpota omaa oloa.
Jokaisen yhteiselämä, tunteitten ja kiintymyksen taso on erilainen.
Ulkopuoliset eivät niistä tiedä.

Jollakin tavalla tietenkin tuntuu hyvältä, jos on tukijoita surussa,
mutta itse suru ei muitten sanoista kevene, vaikka kuinka toivoisi itsekin sitä.

Se toisen elämän rajoittaminen ei ole täysin omassa vallassa. Kun on vaikeasti sairas ja hoidettava, siinä kyllä sitoo puolison aika tarkkaan 24/7 halusi tai ei.

Anonyymi kirjoitti:

Se toisen elämän rajoittaminen ei ole täysin omassa vallassa. Kun on vaikeasti sairas ja hoidettava, siinä kyllä sitoo puolison aika tarkkaan 24/7 halusi tai ei.

Tiedän, olen hoitanut kahta samaan aikaan yli 10 vuotta.
Halusin ehdottomasti hoitaa, vaikka se olikin vaativaa,
se oli antoisaa saada hoitaa rakkaitaan.
Mitä muuta olisin voinut haluta kuin että rakkaimmilla ihmisilläni
on kaikki niin hyvin kuin mahdollista ?

Anonyymi kirjoitti:

Tiedän, olen hoitanut kahta samaan aikaan yli 10 vuotta.
Halusin ehdottomasti hoitaa, vaikka se olikin vaativaa,
se oli antoisaa saada hoitaa rakkaitaan.
Mitä muuta olisin voinut haluta kuin että rakkaimmilla ihmisilläni
on kaikki niin hyvin kuin mahdollista ?

Lue lisää

Kun minä jouduin rakkaan puolisoni omaishoitajaksi, eräs ystävä sanoi, että on varmasti mukava hoitaa hyvää miestä.

Hän erehtyi täydellisesti. Koko tilanne oli hyvin ikävä. Suuri suru oli jo siitä, että rakas ihminen sairastui ja muuttui. Se oli ikävintä tietysti hänelle itselleen. Menetimme molemmat yhteisen tulevaisuuden. Ei ollut mukava hoitaa 24/7 puolisoa, josta tiesi, että tilanne vain pahenee. Rakkaudesta ja velvollisuudesta sen kuitenkin tein, sillä puolisolle ei muu kelvannut.

Vaikka odotettukin kuolema oli aluksi järkytys, se oli myös vapautus.

Anonyymi kirjoitti:

Kun minä jouduin rakkaan puolisoni omaishoitajaksi, eräs ystävä sanoi, että on varmasti mukava hoitaa hyvää miestä.

Hän erehtyi täydellisesti. Koko tilanne oli hyvin ikävä. Suuri suru oli jo siitä, että rakas ihminen sairastui ja muuttui. Se oli ikävintä tietysti hänelle itselleen. Menetimme molemmat yhteisen tulevaisuuden. Ei ollut mukava hoitaa 24/7 puolisoa, josta tiesi, että tilanne vain pahenee. Rakkaudesta ja velvollisuudesta sen kuitenkin tein, sillä puolisolle ei muu kelvannut.

Vaikka odotettukin kuolema oli aluksi järkytys, se oli myös vapautus.

Lue lisää

Kummalle se oli vapautus ?

Suru kulkee jokaisella omaa rataansa.

Anonyymi kirjoitti:

Suru kulkee jokaisella omaa rataansa.

https://keskustelu.suomi24.fi/t/18368310/itamaisesta-filosofiasta-kiinnostuneille
Nämä linkit voivat auttaa pääsemään niin sanotusti alkuun.