Postelin piällä se oli mukavvoo muata rötköttee.

Oli se mukavaa syksyllä, kun uudet oljet.

Ne olivat niitä kunnon aikoja, kun hevosella ajettiin sontaa pelloille ja metästä pölliä.
Ei ollu ylipainosta ongelmia, eikä muitakaa nykyajan kotkotuksia.
Noin 7 vuotiaasta isän mukana tuli renttelehittyy metässä . Jos ei muuta niin hevosen selässä. Isä nosti ropssii lavetille, minä pitelin Pojua.
Hienoja aikoja, hienoja muistoja.
Aina oli ruokaa pöydässä ja Nukkumatti pyytämättäkin aivan varmasti illalla puusohvan laatikossa.

Muistan kyllä sen olkien tuoksun! Ja miten oljen päät toisinaan pistelivät, kun sattuivat patjapussissa karholleen.

Uunin lämpimissä oli illalla rauhaisaa nukahtaa tuvan sohvasängyssä, runsaan ulkoilun ja askareiden uuvuttamana. Navettavaatteiden ja päivällä paistetun leivän tutun turvallisten lemahdusten ympäröimänä.

Ei ollut olemassakaan kännyköitä eikä mitään tiktokkeja, mutta seinäkello raksutti rauhoittavasti tik tak.