Hei!
Tulipa tässä pari päivää sitten pistäydyttyä karaokebaarissa.
(Olen ainakin ollut sosiaalinen jännittäjä, mutta kun löysin oikean hoitomuodon, ovat nämä sos. tilanteiden jännittämiset vähentyneet. Esim. olen taas oma itseni suuressakin ihmisjoukossa ja pystyn kiertelemään vapaasti suuria kauppoja sekä matkustella.)
Niin siis tuo karaokebaari. Otin pari kaljaa ja ilmoittauduin laulamaan karaokea. Sitten alkoi tulla kauhean kylmä olo ja jännittää. Ravasin vessassa lämmittelemässä itseäni kuumalla vedellä. Tärisin kauttaaltani: polvista, keskivartalosta ja käsistäkin. Onneksi kaikki olivat humalassa eikä kukaan varsinaisesti kiinnittänyt jännitämiseeni huomiota. Sitten vuoroni koitti ja lauloin kyllä kappaleen alusta loppuun, mutta olen pettynyt suoritukseeni, sillä sen verran jännitti pikkuhumalasta huolimatta, että olisin varmasti jännittämättä parempaankin pystynyt.
Aina nimittäin olen haaveillut jostain muusikon urasta, mutta nuo esiintymiset ovat tuskaisia, mutta toisaalta rakastan laulaa. Kyllähän tuo ehkä tuollaisessa karaokekapakassa sujuu , mutta sitten "fiksummissa" tilaisuuksissa, missä laulani aletaan jo noteeramaan ja arvostelemaan, niin huh huh! Mitenkä ikinä saan haaveeni toteutettua... Ideoita??
Muuten kyllä elämä alkaa olla aika kunnossa, kunhan vielä pääsisi toteuttamaan pitkäaikaisen unelman.
Propralia olen kyllä kokeillut (10 mg) , mutta jotenkin tuntuu, ettei siitä suurta apua ole ollut...
Tulipa tässä pari päivää sitten pistäydyttyä karaokebaarissa.
(Olen ainakin ollut sosiaalinen jännittäjä, mutta kun löysin oikean hoitomuodon, ovat nämä sos. tilanteiden jännittämiset vähentyneet. Esim. olen taas oma itseni suuressakin ihmisjoukossa ja pystyn kiertelemään vapaasti suuria kauppoja sekä matkustella.)
Niin siis tuo karaokebaari. Otin pari kaljaa ja ilmoittauduin laulamaan karaokea. Sitten alkoi tulla kauhean kylmä olo ja jännittää. Ravasin vessassa lämmittelemässä itseäni kuumalla vedellä. Tärisin kauttaaltani: polvista, keskivartalosta ja käsistäkin. Onneksi kaikki olivat humalassa eikä kukaan varsinaisesti kiinnittänyt jännitämiseeni huomiota. Sitten vuoroni koitti ja lauloin kyllä kappaleen alusta loppuun, mutta olen pettynyt suoritukseeni, sillä sen verran jännitti pikkuhumalasta huolimatta, että olisin varmasti jännittämättä parempaankin pystynyt.
Aina nimittäin olen haaveillut jostain muusikon urasta, mutta nuo esiintymiset ovat tuskaisia, mutta toisaalta rakastan laulaa. Kyllähän tuo ehkä tuollaisessa karaokekapakassa sujuu , mutta sitten "fiksummissa" tilaisuuksissa, missä laulani aletaan jo noteeramaan ja arvostelemaan, niin huh huh! Mitenkä ikinä saan haaveeni toteutettua... Ideoita??
Muuten kyllä elämä alkaa olla aika kunnossa, kunhan vielä pääsisi toteuttamaan pitkäaikaisen unelman.
Propralia olen kyllä kokeillut (10 mg) , mutta jotenkin tuntuu, ettei siitä suurta apua ole ollut...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vinkki, elä suunnittele mitään liian vaativaa koska toi jännittäminen ei parane koskaan se on vaan aina mukana kun se on fyysinen vika.
Olin nuorempana älytön jännittäjä. Siis paniikkihäiriöt, punastumiset, tärinät, hikoilut ja kahvikuppineuroosit olivat osa päivittäistä arkea. Pelkäsin myös korkeita ja huteria paikkoja. Ja vaikka mitä. Ongelmat heijastuivat mm. suoraan sosiaaliseen elämääni, eli linnoittauduin vuosiksi opiskelijaboxiini, josta kävin lähinnä luennoilla ja sitten nopeasti takaisin kämpille telkkaria katsomaan.
Sitten alko vituttaan koko juttu. Päätin käydä härkää sarvista. Voittaakseni korkeapaikan kammoni kiipesin valjain varustettuna tuttavani talon katolle. Pelkäsin niin perkeleesti - lähinnä sitä että tärinältäni otteeni irtoaa ja putoan. Laskeuduin alas ja kiipesin uudestaan ja uudestaan, ja uudestaan... Lopulta en enää tärissyt, enkä tarvinnut turvaköysiäkään. Sitten kiipeilin yhä korkeampiin paikkoihin. Nykyään tunnen lähinnä tervettä kunnioitusta korkeita paikkoja kohtaan, mutta ne eivät ole mikään ongelma.
Sama homma sitten sosiaalisen jännittämisen kanssa. Aikaisemmin pelkäsin mm. kaikenlaisia sukujuhlia ja kissanristiäisiä, kunnes tajusin ottaa videokameran "turvakseni". Videokamera, jonka taakse oli hyvä kätkeytyä antoi myös jonkinlaisen sosiaalisen suojan... Vaikea selittää.
Sittemmin aloin pitää esitelmiä omasta alastani. Aluksi se oli yhtä helvettiä, mutta tässäkin välineellisyys koitui avuksi: väsäsin esitelmiäni varten mahdollisimman paljon esitettävää oheismatskua, jolla aloitin luentoni ja joilla vein yleisön huomion minusta pois. Kun olin ehtinyt tottua tilanteeseen, oli esiintyminenkin helpompaa.
Nykyään toimin ammatikseni luennoitsijana. Minulla on JOKA PÄIVÄ sellainen 60 hengen kriittinen yleisö, eikä homma tunnu enää missään. Osaan olla yleisön edessä oma itseni.
Koko prosessi kesti varmaan pari kolme vuotta, mutta se todellakin kannatti!
oman kertomansa mukaan mm. J. Karjalainen ja Hurmerinnan Maarit jännittävät esiintymistä. Ensin mainittu jopa niin paljon, että live-keikat on hänelle yhtä tuskaa. Tekisi musaa mieluiten vain studiossa.
En kyllä tiedä, mitkä kemikaalit voisi tilanteessasi olla avuksi. Alko ei kyllä varmaankaan paranna suoritustasi, mutta ehkä lohduttaa kuulla, että muutkin taiteilijat jännittää.
Tsemppiä unelmasi toteuttamiseen :)
Mitä... Suurin osa näytteliköistäkin jännittää ihan helvetisti. Loiri ja muutamat muut jopa siinä määrin että käyvät oksentamassa ennen keikkaa.