Samat tunteet, niin samat, kun luen abortin tehneiden naisten tuskasta ja surusta. Omasta abortistani on kahden päivän kuluttua kulunut tasan vuosi. Olen tämän vuoden aikana nääntynyt henkisesti aivan kestokyvyn rajoille, mutta Luojan kiitos olen myös saanut voimia, toivoa ja tulevaisuudenuskoa.
Parhaan avun sain rukousilloissa, joissa parannetaan Pyhän Hengen voimalla. Se oli aivan uskomatonta. Ei mitään dramaattista, vain lempeä aalto tuli rukoilijan käsistä kehooni ja kallisti minut lattialle makaamaan. Sen jälkeen suru on helpottanut huomattavasti. En tiedä, miten hän sen teki, mutta Jumalalle kiitos! Todella, todella suosittelen sitä kaikille. Esirukoilija kertoi, että hänen luonaan käy paljon aborttituskissa kamppailevia naisia.
Kävin myös terapiassa, puhuin ystäville, vanhemmille, sain energiahoitoja ja akupunktiota, kävin selvännäkijällä, kävin perhekonstellaatioleirillä käsittelemässä tilannettani, purin tuntojani päiväkirjaani jne, ja kaikki auttoivat ainakin hetkellisesti asiaa, mutta rukousillan vaikutus on ollut suurin.
Voin suositella myös post abortion stress -kirjallisuutta. Englanniksi löytyy matskua enemmän, myös netistä. Toipuminen tapahtuu vaiheittain, ja vaihdeiden tunteminen auttaa hahmottamaan omaa tilannetta, eikä olo tunnu sitten niin eksyneeltä ja toivottomalta. Pääasia on, että antaa itsensä surra menetystään. Vaikka olisi uusi lapsi, silti voi surra menetettyä lastaan. Se on luonnollista ja tarpeellista.
Varjelkaa elämää ja varjelkaa itseänne! Uskon, että toipumisprosessi: tapahtumien myöntäminen, menetysten sureminen, vihan ja muiden tunteiden käsittely ja ilmaisu ja lopulta tapahtuva anteeksianto vapauttavat elämään nykyisyydessä. Suru ja menetys ovat aina olemassa, ne eivät pyyhkiydy pois, mutta sekin kipu hellittää, ja tuntuu mahdolliselta elää tätä elämää jälleen.
Toivoa, sisaret!
Olisin muuten todella kiinnostunut perustamaan jonkinlaisen vertaistukiryhmän, jossa saman asian kokeneet voisivat jakaa tuntemuksiaan toistensa kanssa. Ehkä sen voisi toteuttaa terapeutin ja/tai kirkollisen tahon ohjauksessa. Onko tällaista vertaistukitoimintaa jo olemassa?
Parhaan avun sain rukousilloissa, joissa parannetaan Pyhän Hengen voimalla. Se oli aivan uskomatonta. Ei mitään dramaattista, vain lempeä aalto tuli rukoilijan käsistä kehooni ja kallisti minut lattialle makaamaan. Sen jälkeen suru on helpottanut huomattavasti. En tiedä, miten hän sen teki, mutta Jumalalle kiitos! Todella, todella suosittelen sitä kaikille. Esirukoilija kertoi, että hänen luonaan käy paljon aborttituskissa kamppailevia naisia.
Kävin myös terapiassa, puhuin ystäville, vanhemmille, sain energiahoitoja ja akupunktiota, kävin selvännäkijällä, kävin perhekonstellaatioleirillä käsittelemässä tilannettani, purin tuntojani päiväkirjaani jne, ja kaikki auttoivat ainakin hetkellisesti asiaa, mutta rukousillan vaikutus on ollut suurin.
Voin suositella myös post abortion stress -kirjallisuutta. Englanniksi löytyy matskua enemmän, myös netistä. Toipuminen tapahtuu vaiheittain, ja vaihdeiden tunteminen auttaa hahmottamaan omaa tilannetta, eikä olo tunnu sitten niin eksyneeltä ja toivottomalta. Pääasia on, että antaa itsensä surra menetystään. Vaikka olisi uusi lapsi, silti voi surra menetettyä lastaan. Se on luonnollista ja tarpeellista.
Varjelkaa elämää ja varjelkaa itseänne! Uskon, että toipumisprosessi: tapahtumien myöntäminen, menetysten sureminen, vihan ja muiden tunteiden käsittely ja ilmaisu ja lopulta tapahtuva anteeksianto vapauttavat elämään nykyisyydessä. Suru ja menetys ovat aina olemassa, ne eivät pyyhkiydy pois, mutta sekin kipu hellittää, ja tuntuu mahdolliselta elää tätä elämää jälleen.
Toivoa, sisaret!
Olisin muuten todella kiinnostunut perustamaan jonkinlaisen vertaistukiryhmän, jossa saman asian kokeneet voisivat jakaa tuntemuksiaan toistensa kanssa. Ehkä sen voisi toteuttaa terapeutin ja/tai kirkollisen tahon ohjauksessa. Onko tällaista vertaistukitoimintaa jo olemassa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
mä puhuin mun kavereille..tosin abortista oli kulunut sillon pari päivää. oli pakko puhua. he sitten tietysti lupasivat että ovat tukena ja kuuntelevat ja auttavat. joo...abortista tulee kohta 3 viikkoa ja ei noita kavereita ole paljon näkynyt. sanoivat että eivät halua sekaantua mun elämään koska se on nyt niin sekaisin.
abortti oli mulle ainut järkevä vaihtoehto. eli periaatteessa tein oikein. ei se silti poista tätä ikävää ja tuskaa ja katumusta.
ehkä vielä joku päivä mäkin pystyn taas hymyilemään ja olemaan ajattelematta.
Harkittu abortti on aina viisas päätös. Joku päivä se aurinko taas paistaa.
Oletko ajatellut joskus yrittää uutta lasta ?? Miten olet sen työstänyt, että joskus voisi yrittää uudelleen ja olla äiti, jos Luoja suo? Pelottaako sua, että se katumus tulee voimakkaampana, ja kysymykset miksi nytkään kun en silloinkaan voinut ? Tietty sitä suree menetettyä lasta ja se ei häviä mielestä koskaan, mutta sen teon kanssa on vaan pakko elää hautaan asti.
Hei!
Kiitos viestistäsi. Olen ajatellut kyllä. Heti abortin jälkeen tuli hirveä tarve tulla raskaaksi uudestaan, mutta se ei olisi ehkä ollut järkevää vielä silloin. Kyllä pystyn varmasti olemaan äiti uudelle lapselle (jos Luoja suo, tosiaan), mutta tämä suru täytyy surra ja työstää nyt ensin alta pois. Ja sitten tarttis löytää vielä se sopiva mies...
Mua helpotti muuten tosi paljon se, että nyt abortin vuosipäivänä vein kukkia ja muistokynttilän sairaalan lähelle puistoon. Tajusin, mikä merkitys on sillä, että voi viedä jotakin konkreettista sille paikalle, jossa asia on tapahtunut. Suloiset kukat, kaunis kortti ja muistokynttilä antavat jotakin kaunistakin muistamisen aihetta, ja tekivät surun kohteen hyvällä tavalla konkreettiseksi ja enemmän oikeutetuksi. Ei se ollut vain "alkio" vaan ihan oikean ihmisen alku. Lapseni, lintuni. Tehkää jotakin kaunista lapsenne muistoksi sitten, kun olette siihen valmiit! Se on mun neuvoni. On ihanaa tuntea rakkaus lasta kohtaan, vaikka se tekee olon samalla surulliseksi ja haikeaksi. Mutta uskon, että se helpottaa ajan kanssa.