Banaanin takia massamurha

Amy Chua -viittaus jatkuu:

---

Esimerkkejä ennen vuotta 1989 tapahtuneista markkinoita hallitseviin vähemmistöihin kohdistuneista kansallistamisista on niin paljon, että käyn tässä läpi vain muutamia kuvaa antavia tapauksia. Vastaitsenäistyneessä Indonesiassa presidentti Sukarno suuntasi laajat kansallistamistoimet 1950- ja 1960-luvuilla markkinoita hallitseviin hollantilaisiin ja hyvin selkeästi myös markkinoita hallitseviin kiinalaisiin. Kansallistamisen ja muiden kiinalaisvastaisten menettelyjen avulla Sukarno >>alkuperäisti>> talouden avainalat – rahoituksen, kaivokset, batiikin, riisin, vienti- ja tuontikaupan ja teollisuuden – joita kaikkia kiinalaiset ja eurooppalaiset olivat pitäneet hallussaan. Vaikka Sukarnon >>ohjattu demokratia>> oli monin tavoin epädemokraattista, valtaosa pribumi-enemmistöstä kannatti kiihkeästi kiinalaisten omaisuuden kansallistamista. Itse asiassa monet alkuperäiset indonesialaiset olivat sitä mieltä, että Sukarno oli kiinalaisia kohtaan >>liian pehmeä>>. [10]

Sri Lankassa, jossa on ollut lähes puoli vuosisataa parlamentaarinen vaikkakin vaikeuksissa kompuroinut demokratia, tamilivähemmistön suhteettoman suuri taloudellinen valta oli herättänyt katkeraa vastarintaa (suurelta osin buddhalaisen) singaleesienemmistön keskuudessa 1950-luvulle tultaessa. Solomon Bandaranaike, Oxfordissa koulutettu täydellinen poliitikko, hyödynsi tämän etnisen vastarinnan. Hän kääntyi roomalaiskatolisesta buddhalaiseksi ja pyyhkäisi vaalivoittoon vuonna 1956 tekemästä tamileista syntipukin ja kampanjoimalla yksinomaan singaleesien puolesta. Bandaranaike salamurhattiin 1959 ja hänen vaimostaan Sirimavosta tuli pääministeri. Jälleen valinta tapahtui demokraattisissa vaaleissa. Nimityksensä jälkeen rouva Bandaranaike alkoi toden teolla kansallistaa maanomistuksia ja teollisuutta. Kansallistamisilla ei ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa; ne eivät ulottuneet singaleesien liikeyrityksiin. Niiden tarkoituksena oli enemminkin nostaa >>oikeat>> srilankalaiset tamilien, kristittyjen ja muiden etnisten vähemmistöjen yläpuolelle. [11]

Vastaitsenäistyneessä Burmassa U Nu, maan ensimmäinen demokraattisesti valittu pääministeri, pyrki avoimesti >>burmalaistamaan>> talouden kansallistamisen avulla. ”Burman varallisuudesta ovat nauttineet ensin brittiläiset kapitalistit, sitten intialaiset ja seuraavaksi kiinalaiset”, U Nu julisti kuuluisassa puheessaan vuonna 1949. ”Burmalaiset ovat pohjasakkaa, elävät köyhyydessä ja saavat tyytyä ulkomaisten kapitalistien pöydältä putoaviin tähteisiin, kaluttuihin luihin ja murusiin.” 1960- ja 1970-luvuilla kenraali Ne Winin toteuttama viidentoistatuhannen kaupallisen yrityksen pakkolunastus oli jälleen selvästi suunnattu länsimaalaisiin ja halveksittuihin markkinoita hallitseviin intialais- ja kiinalaisvähemmistöihin. [12]

Pakistanissa Zulfikar Ali Bhuttoa kannattivat köyhien ihmisten joukot (samoin kuin hänen oma yhteiskuntaluokkansa, maata omistavat zamindaarit), koska hän piti innoittavia puheita, joissa hän syytti >>kahtakymmentäkahta perhettä>> - lähes kaikki mohajir-maahanmuuttajia Intiasta – maan rahojen varastamisesta. On sietämätöntä, hän kampanjoi, että alkuperäisten pakistanilaisten enemmistö (joka muodostuu neljästä etnisestä ryhmästä: punjabeista, sindheistä, balucheista ja pashtuista) on pienen >>ulkopuolisen>> vähemmistön, mohajir-teollisuuspamppujen ja -virkamiesten armoilla.

Suuren vaalivoiton jälkeen kävi selväksi, että Bhutton >>sosialistinen>> Pakistan People’s Party -puolue ei ollut lainkaan sosialistinen vaan etnokansallismielinen Bhutto ei juurikaan koskenut varakkaiden sindhi-zamindaarien valtaviin maatiloihin, ei myöskään oman perheensä varallisuuteen. Vielä niinkin myöhään kuin 1970-luvulla Bhutton perheen tiluksia mitattiin kilometreissä eikä hehtaareina; tiluksia riitti usean perättäisen rautatieasemapysäkin pituudelta. Bhutto ei myöskään koskaan edes yrittänyt kansallistaa kaikkia yksityisiä liikeyrityksiä. Sen sijaan hän kohdisti voimallisia toimenpiteitä markkinoita hallitsevien etnisten mohajirien yhtiöihin. Tammikuussa 1972 Bhutto kansallisti muutaman punjabien omistaman firman lisäksi 32 raskaan teollisuuden yritystä, eli vihattujen kahdenkymmenenkahden perheen lähes koko omaisuuden. Bhutton pankkien ja vakuutusyhtiöiden kansallistaminen vuonna 1974 iski loppuihinkin mohajirien omistuksiin. Etnisesti suunnattujen kansallistamisten avulla Bhutto onnistui vähentämään mohajir-vähemmistön tuntuvaa valtaa Pakistanin teollisuudessa ja kaupallisilla aloilla. [13]

[jatkuu]

Anonyymi kirjoitti:

Amy Chua -viittaus jatkuu:

---

Esimerkkejä ennen vuotta 1989 tapahtuneista markkinoita hallitseviin vähemmistöihin kohdistuneista kansallistamisista on niin paljon, että käyn tässä läpi vain muutamia kuvaa antavia tapauksia. Vastaitsenäistyneessä Indonesiassa presidentti Sukarno suuntasi laajat kansallistamistoimet 1950- ja 1960-luvuilla markkinoita hallitseviin hollantilaisiin ja hyvin selkeästi myös markkinoita hallitseviin kiinalaisiin. Kansallistamisen ja muiden kiinalaisvastaisten menettelyjen avulla Sukarno >>alkuperäisti>> talouden avainalat – rahoituksen, kaivokset, batiikin, riisin, vienti- ja tuontikaupan ja teollisuuden – joita kaikkia kiinalaiset ja eurooppalaiset olivat pitäneet hallussaan. Vaikka Sukarnon >>ohjattu demokratia>> oli monin tavoin epädemokraattista, valtaosa pribumi-enemmistöstä kannatti kiihkeästi kiinalaisten omaisuuden kansallistamista. Itse asiassa monet alkuperäiset indonesialaiset olivat sitä mieltä, että Sukarno oli kiinalaisia kohtaan >>liian pehmeä>>. [10]

Sri Lankassa, jossa on ollut lähes puoli vuosisataa parlamentaarinen vaikkakin vaikeuksissa kompuroinut demokratia, tamilivähemmistön suhteettoman suuri taloudellinen valta oli herättänyt katkeraa vastarintaa (suurelta osin buddhalaisen) singaleesienemmistön keskuudessa 1950-luvulle tultaessa. Solomon Bandaranaike, Oxfordissa koulutettu täydellinen poliitikko, hyödynsi tämän etnisen vastarinnan. Hän kääntyi roomalaiskatolisesta buddhalaiseksi ja pyyhkäisi vaalivoittoon vuonna 1956 tekemästä tamileista syntipukin ja kampanjoimalla yksinomaan singaleesien puolesta. Bandaranaike salamurhattiin 1959 ja hänen vaimostaan Sirimavosta tuli pääministeri. Jälleen valinta tapahtui demokraattisissa vaaleissa. Nimityksensä jälkeen rouva Bandaranaike alkoi toden teolla kansallistaa maanomistuksia ja teollisuutta. Kansallistamisilla ei ollut mitään tekemistä sosialismin kanssa; ne eivät ulottuneet singaleesien liikeyrityksiin. Niiden tarkoituksena oli enemminkin nostaa >>oikeat>> srilankalaiset tamilien, kristittyjen ja muiden etnisten vähemmistöjen yläpuolelle. [11]

Vastaitsenäistyneessä Burmassa U Nu, maan ensimmäinen demokraattisesti valittu pääministeri, pyrki avoimesti >>burmalaistamaan>> talouden kansallistamisen avulla. ”Burman varallisuudesta ovat nauttineet ensin brittiläiset kapitalistit, sitten intialaiset ja seuraavaksi kiinalaiset”, U Nu julisti kuuluisassa puheessaan vuonna 1949. ”Burmalaiset ovat pohjasakkaa, elävät köyhyydessä ja saavat tyytyä ulkomaisten kapitalistien pöydältä putoaviin tähteisiin, kaluttuihin luihin ja murusiin.” 1960- ja 1970-luvuilla kenraali Ne Winin toteuttama viidentoistatuhannen kaupallisen yrityksen pakkolunastus oli jälleen selvästi suunnattu länsimaalaisiin ja halveksittuihin markkinoita hallitseviin intialais- ja kiinalaisvähemmistöihin. [12]

Pakistanissa Zulfikar Ali Bhuttoa kannattivat köyhien ihmisten joukot (samoin kuin hänen oma yhteiskuntaluokkansa, maata omistavat zamindaarit), koska hän piti innoittavia puheita, joissa hän syytti >>kahtakymmentäkahta perhettä>> - lähes kaikki mohajir-maahanmuuttajia Intiasta – maan rahojen varastamisesta. On sietämätöntä, hän kampanjoi, että alkuperäisten pakistanilaisten enemmistö (joka muodostuu neljästä etnisestä ryhmästä: punjabeista, sindheistä, balucheista ja pashtuista) on pienen >>ulkopuolisen>> vähemmistön, mohajir-teollisuuspamppujen ja -virkamiesten armoilla.

Suuren vaalivoiton jälkeen kävi selväksi, että Bhutton >>sosialistinen>> Pakistan People’s Party -puolue ei ollut lainkaan sosialistinen vaan etnokansallismielinen Bhutto ei juurikaan koskenut varakkaiden sindhi-zamindaarien valtaviin maatiloihin, ei myöskään oman perheensä varallisuuteen. Vielä niinkin myöhään kuin 1970-luvulla Bhutton perheen tiluksia mitattiin kilometreissä eikä hehtaareina; tiluksia riitti usean perättäisen rautatieasemapysäkin pituudelta. Bhutto ei myöskään koskaan edes yrittänyt kansallistaa kaikkia yksityisiä liikeyrityksiä. Sen sijaan hän kohdisti voimallisia toimenpiteitä markkinoita hallitsevien etnisten mohajirien yhtiöihin. Tammikuussa 1972 Bhutto kansallisti muutaman punjabien omistaman firman lisäksi 32 raskaan teollisuuden yritystä, eli vihattujen kahdenkymmenenkahden perheen lähes koko omaisuuden. Bhutton pankkien ja vakuutusyhtiöiden kansallistaminen vuonna 1974 iski loppuihinkin mohajirien omistuksiin. Etnisesti suunnattujen kansallistamisten avulla Bhutto onnistui vähentämään mohajir-vähemmistön tuntuvaa valtaa Pakistanin teollisuudessa ja kaupallisilla aloilla. [13]

[jatkuu]

Lue lisää

1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana Latinalaisessa Amerikassa vaikuttaneet kansallistamisliikkeet ovat hieman monimutkaisempia. Kansallistamista ajaneiden poliitikkojen liikkeet, jotka vetosivat luokkakantaisuuteen ja käyttivät marxilaista retoriikkaa, nauttivat epäilemättä kannatusta Latinalaisessa Amerikassa. Yleinen käsitys, että nämä kansallistamista kannattaneet poliittiset liikkeet olisivat kokonaan tai edes suurimmalta osin marxilaisia, ohittaa usein kaikkein keskeisimmän liikkeitä ruokkineen seikan: etnisyyteen pohjautuvan kansallismielisyyden.

Kansallistaminen sai Latinalaisessa Amerikassa hämmästyttävän useissa tapauksissa virtaa halusta ottaa maan varallisuus >>oikeiden>>, etnisesti määriteltyjen omistajien haltuun. Maassa toisensa jälkeen vallankumousjohtajat pyrkivät kääntämään päälaelleen historiallisen pakkomielteen valkoisten ylemmyydestä vetoamalla joko intiaaniveren paremmuuteen tai ihailemalla >>veren sekoittumista>>. 1900-luvun alkupuolella latinalaisamerikkalaisen rasismin tuottama vastarinta, joka aina kietoutui myös rikkaiden ja köyhien väliseen kamppailuun, oli vaikutusvaltainen moottori vallankumouksellisen muutoksen takana koko maanosassa.

Esimerkiksi Boliviassa vuonna 1951 Victor Paz Estenssoro, vallankumouksellisen Movimiento Nacionalista Revolucionario -puolueen (MNR) johtaja, voitti presidentinvaalit erityisesti siksi, koska hän onnistui saamaan liikkeelle suurelta osin mestitseistä koostuvan keskiluokan sellaisilla iskulauseilla kuin ”Maa intiaaneille, kaivokset valtiolle”. Perusteellisesti säikähtänyt >>ei-intiaanitaustainen>> kaivoseliitti tuki sotilasvallankaappausta. Sen jälkeen kun MNR pääsi verisen vallankaappauksen avulla uudelleen valtaan vuonna 1952, yksi Estenssoron ensimmäisiä toimenpiteitä oli antaa intiaanien enemmistölle äänioikeus ja oikeus ilmaiseen koulunkäyntiin. Estenssoro yritti tietoisesti muuttaa etnisyyteen perustuvan intiaaneihin kohdistuvan halveksunnan, joka oli vaivannut bolivialaista yhteiskuntaa sen kaikilla tasoilla siirtomaa-ajoista lähtien. Hallitus kansallisti kaikki suuret kaivokset ja kuusituhatta valtavaa maatilaa >>vaaleaverisiltä>> hacendadoilta ja jakoi ne maattomalle intiaanienemmistölle pientiloiksi. [14]

Vaikka Bolivian kansallistamiset olivat vallankumouksellisia, kommunistisia ne eivät olleet: niillä ei pyritty poistamaan yksityistä omistamista mitenkään laajemmin. Ne olivat enemminkin enemmistön tukemia pakkolunastuksia, jotka suuntautuivat markkinoita hallitsevaan vähemmistöön. Kansallistamisliikkeet Meksikossa, Perussa ja muualla kohdensivat toimensa samalla tavoin >>ulkomaisten imperialistien>> ohella varakkaaseen >>valkoiseen>> eliittiin, jolla oli suhteita ulkomaiseen pääomaan ja valtavia latifundia-maaomaisuuksia. [15]

Anonyymi kirjoitti:

1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana Latinalaisessa Amerikassa vaikuttaneet kansallistamisliikkeet ovat hieman monimutkaisempia. Kansallistamista ajaneiden poliitikkojen liikkeet, jotka vetosivat luokkakantaisuuteen ja käyttivät marxilaista retoriikkaa, nauttivat epäilemättä kannatusta Latinalaisessa Amerikassa. Yleinen käsitys, että nämä kansallistamista kannattaneet poliittiset liikkeet olisivat kokonaan tai edes suurimmalta osin marxilaisia, ohittaa usein kaikkein keskeisimmän liikkeitä ruokkineen seikan: etnisyyteen pohjautuvan kansallismielisyyden.

Kansallistaminen sai Latinalaisessa Amerikassa hämmästyttävän useissa tapauksissa virtaa halusta ottaa maan varallisuus >>oikeiden>>, etnisesti määriteltyjen omistajien haltuun. Maassa toisensa jälkeen vallankumousjohtajat pyrkivät kääntämään päälaelleen historiallisen pakkomielteen valkoisten ylemmyydestä vetoamalla joko intiaaniveren paremmuuteen tai ihailemalla >>veren sekoittumista>>. 1900-luvun alkupuolella latinalaisamerikkalaisen rasismin tuottama vastarinta, joka aina kietoutui myös rikkaiden ja köyhien väliseen kamppailuun, oli vaikutusvaltainen moottori vallankumouksellisen muutoksen takana koko maanosassa.

Esimerkiksi Boliviassa vuonna 1951 Victor Paz Estenssoro, vallankumouksellisen Movimiento Nacionalista Revolucionario -puolueen (MNR) johtaja, voitti presidentinvaalit erityisesti siksi, koska hän onnistui saamaan liikkeelle suurelta osin mestitseistä koostuvan keskiluokan sellaisilla iskulauseilla kuin ”Maa intiaaneille, kaivokset valtiolle”. Perusteellisesti säikähtänyt >>ei-intiaanitaustainen>> kaivoseliitti tuki sotilasvallankaappausta. Sen jälkeen kun MNR pääsi verisen vallankaappauksen avulla uudelleen valtaan vuonna 1952, yksi Estenssoron ensimmäisiä toimenpiteitä oli antaa intiaanien enemmistölle äänioikeus ja oikeus ilmaiseen koulunkäyntiin. Estenssoro yritti tietoisesti muuttaa etnisyyteen perustuvan intiaaneihin kohdistuvan halveksunnan, joka oli vaivannut bolivialaista yhteiskuntaa sen kaikilla tasoilla siirtomaa-ajoista lähtien. Hallitus kansallisti kaikki suuret kaivokset ja kuusituhatta valtavaa maatilaa >>vaaleaverisiltä>> hacendadoilta ja jakoi ne maattomalle intiaanienemmistölle pientiloiksi. [14]

Vaikka Bolivian kansallistamiset olivat vallankumouksellisia, kommunistisia ne eivät olleet: niillä ei pyritty poistamaan yksityistä omistamista mitenkään laajemmin. Ne olivat enemminkin enemmistön tukemia pakkolunastuksia, jotka suuntautuivat markkinoita hallitsevaan vähemmistöön. Kansallistamisliikkeet Meksikossa, Perussa ja muualla kohdensivat toimensa samalla tavoin >>ulkomaisten imperialistien>> ohella varakkaaseen >>valkoiseen>> eliittiin, jolla oli suhteita ulkomaiseen pääomaan ja valtavia latifundia-maaomaisuuksia. [15]

Lue lisää

Amy Chuan lähteytykset:


[10] Frank H. Golay, Ralph Anspach, M. Ruth Pfanner & Eliezer B. Ayal, “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” (julkaissut Cornell University Press 1969), s. 137, 158, 166, 181, 191-195, 197-198

[11] Ks. Dennis Austin, ”Democracy and violence in India and Sri Lanka” s. xvii, 66-70 ja Donald L. Horowitz, “Ethnic groups in conflict” s.383, 683

[12] Golay et al. “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” s. 209, 211 ja Martin Smith, “Burma: Insurgency and the politics of ethnicity” s. 200-220

[13] Omar Noman, ”Pakistan”, s. 20, 41, 75-80, 93-94
Richard F. Nyrop, toim., “Pakistan: A country study” s. 104, 137;
Stanley Wolpert, “Zulfi Bhutto of Pakistan”, s. 124-126, 131-139;
Ian Talbot, “Pakistan: A modern history”, s. 215, 233

[14] Ks. Robert Barton, ”A short history of the Republic of Bolivia” s. 255-275;
Magnus Mörner, “The Andean past” s. 69, 205, 221-222;
>>Victor Paz Estenssoro>>, The Economist, 23. kesäkuuta 2001, s.84

[15] Amy Chua sanoo kirjoittaneensa tästä yksityiskohtaisemmin artikkelissaan ”The privatization-nationalization cycle: The link between markets and ethnicity in developing countries”, Columbia Law Review 95 (1995): 223-303

Samasta Amy Chuan kirjasta toinen luku:

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta.
Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.

Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]

Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]

Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.

Anonyymi kirjoitti:

Samasta Amy Chuan kirjasta toinen luku:

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta.
Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.

Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]

Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]

Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.

Lue lisää

Amy Chua, "Maailma liekeissä"

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Lähteytykset:

[32] Robert Ryal Miller, ”Mexico: A history” (University of Oklahoma Press), s.320-321
Harry K. Wright, “Foreign enterprise in Mexico” (University of North Carolina Press), s. 67-70

Alan Knight, “The rise and fall of Cardenismo”, Leslie Bethellin toimittamassa teoksessa “Mexico since independence” (Cambridge University Press), s.279-284

[33] David Rock, “Argentina, 1516-1982” (University of California Press), s. 258, 262-263, 283-286, 312

James R. Scobie, “Argentina: A city and a nation” (Oxford University Press), s.143, 188, 196, 222-223, 235

[34] Kansallistamisista Chilessä:

Philip O. Brienien toimittama ”Allende’s Chile” (Praeger Publishers), s.223-230

Uruguayssa:

M. H. J. Finch, “A political economy of Uruguay since 1870” (St. Martin’s Press), s.207-211

Burmassa ja Indonesiassa:

Frank H. Golay, Ralph Anspach, M. Ruth Pfanner & Eliezer B. Ayal, “Underdevelopment and economic nationalism in Southeast Asia” (Cornell University Press), s. 188, 209-211, 215

Afrikassa:

William Redman Duggan & John R. Civille, ”Tanzania and Nyerere” (Orbis Books), s.192-194

Anonyymi kirjoitti:

Samasta Amy Chuan kirjasta toinen luku:

Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat

s. 320-3

Länsimaisten sijoittajien markkinavalta on nostattanut takaiskuja markkinoilla kaikkialla kehittyvässä maailmassa jo sadan vuoden ajan. Nuo takaiskut ovat samanlaisia kuin kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan suunnatut.
>>Alkuperäisenemmistöjen>> näkökulmasta markkinoitumiseen ja yksityistämiseen tähtäävät kampanjat Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat käytännössä tarkoittaneet maan arvokkaimpien teollisuudenalojen ja voimavarojen – mukaan lukien öljy, kaasu, puutavara, kommunikaatio, yleishyödylliset laitokset, kuljetusala sekä kulta-, hopea- ja kuparikaivokset – omistus- ja hallintaoikeuksien >>luovuttamista ulkomaalaisille>>. Sitä mukaa kun amerikkalaiset sijoittajat ja yhtiöt ovat tulleet yhä merkittävämmiksi toimijoiksi maailman markkinoilla, amerikkalaiset ovat saaneet myös kantaa merkittävän osan vastareaktiosta.
Ulkomaisessa omistuksessa olevan omaisuuden pakkolunastukset ovat kiinteä osa useimpien kehittyvien maiden historiaa, ja usein nuo lunastukset kietoutuvat tärkeimpien vallankumousliikkeiden toimintaan. 1930-luvun lopulla esimerkiksi Meksikon presidentti Lázaro Cárdenas tunnetusti kansallisti maan rautatiet. Hän otti ne varakkailta amerikkalaisilta ja brittiläisiltä obligaatioiden omistajilta. Vielä dramaattisemmin Cárdenas kansallisti koko öljyteollisuuden. Hän haukkui pataluhaksi ulkomaisten öljy-yhtiöiden >>yksityisiin, itsekkäisiin ja usein laittomiin intresseihin>> perustuvasta toiminnasta aiheutuvat >>lukemattomat ylilyönnit ja riiston>>, jotka tuomitsivat meksikolaiset >>kurjuuteen, yksitoikkoisuuteen ja epäterveellisiin oloihin>>. Kansallistaminen sai heti valtavan kansansuosion, sitä kannattivat piispat ja baarimikot ja yliopisto-opiskelijat. Sadattuhannet tavalliset meksikolaiset marssivat México Cityn läpi ja kantoivat leikkiarkkuja, joihin oli kirjoitettu >>Standard Oil>> ja muita kaatuneiden amerikkalaisten hirviöiden nimiä. [32] Niin kuin markkinoita hallitseviin vähemmistöihin suunnatuissa pakkolunastuksissa aina käy, Cárdenasin kansallistamiset osoittautuivat taloudellisesti tuhoisiksi. Silti vielä nykyäänkin Meksikossa Cárdenas edustaa lupausta >>Meksiko meksikolaisille>>.

Argentiinassa laissez-faire-talouspolitiikka 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa johti amerikkalaisyritysten kuten Swiftin, Armourin, Wilsonin, Goodyearin ja ITT:n nöyryyttävän hallitsevaan asemaan Argentiinan taloudessa. Vuoteen 1935 mennessä noin 50 prosenttia maan teollisesta pääomasta oli amerikkalaisten ja muiden länsimaisten sijoittajien omistuksessa tai hallinnassa. Amerikkalaisvastaiset tunteet lisääntyivät ja kulminoituivat vahvaan kansallismieliseen reaktioon, jota johti karismaattinen kansanjohtaja Juan Perón. Perón lietsoi vihaa ulkomaisia kapitalisteja ja maahan tulleita estancieroja kohtaan erittäin taitavasti. Hän kansallisti Argentiinan ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, kaasulaitokset ja muut yleishyödylliset laitokset >>oikeiden argentiinalaisten>> nimissä. [33]

Samankaltaisia enemmistön tukemia markkinoiden vastaisia haltuunottoja on tapahtunut kaikkialla kehittyvässä maailmassa. Haltuunotot on suunnattu läntisiä sijoittajia ja usein samanaikaisesti kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan. Chilessä 1970-luvun alussa demokraattisesti valittu presidentti Salvador Allende kansallisti satoja yksityisyrityksiä mukaan lukien amerikkalaiset Anaconda- ja Kennecott-kupariyhtiöt. Hänen mottonsa oli >>Chile chileläisille>>. Uruguyassa Don José Batlle y Ordóñez nousi vaalivoittoon ulkomaalaisvastaisella, kansallismielisellä julistuksellaan; virassaan Batlle kansallisti ulkomaisessa omistuksessa olleet rautatiet, sähkölaitokset ja vakuutusteollisuuden. Burmassa maan suuresti kunnioitettu ensimmäinen pääministeri U Nu kansallisti suurimmat brittiläiset tiikki-, sementti-, sokeri- ja kuljetusyhtiöt samoin kuin burmanintialaisten ja burmankiinalaisten liikeyritykset >>burmalaistamisen>> nimissä. Indonesiassa Sukarnon laajat kansallistamiset 1950- ja 1960-luvuilla kohdistuivat indonesiankiinalaisten ohella myös valtaviin hollantilaisyrityksiin. Ugandassa 1960-luvulla presidentti Milton Obote osittain kansallisti suuret eurooppalaiset yhtiöt mukaan lukien Shell-BP:n. Suurin piirtein samoihin aikoihin Tansaniassa presidentti Julius Nyerere kansallisti kaikki isot ulkomaiset yhtiöt, myös brittien ja intialaisten hallitseman pankki- ja vakuutusalan sekä tuonti- ja vientitoiminnan kokonaisuudessaan. [34]

Luettelo jatkuu. Hämmästyttävän suuri osa maailman kehittyvistä maista on jossakin vaiheessa pakkolunastanut markkinoita hallitsevien ulkomaisten sijoittajien omaisuutta tai liikeyrityksiä. Ja ihmisten enemmistö on poikkeuksetta kannattanut kansallistamisia; usein ne ovat herättäneet yleistä innostusta.

Lue lisää

Amy Chua, "Maailma liekeissä"

Kappaleen "Markkinoiden takaisku – kohteena länsimaiset sijoittajat" jatkoa

s. 323

---

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen vuonna 1989 monet ajattelivat, että kansallistamispaineet haihtuisivat kehittyvästä maailmasta. Mutta ennustus perustui virheelliselle oletukselle, että kansallistaminen oli kehittyvässä maailmassa sosialististen tai kommunististen ihanteiden motivoimaa. Todellisuudessa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (Kiina, Kuuba, Vietnam), kansallistaminen kehittyvissä maissa ei koskaan ollut niinkään sosialismin ilmausta vaan enemmänkin kiihkeän kansallismielisyyden tai etnokansallismielisyyden aikaansaamaa ja suunnattu sekä länsimaisia että kotimaisia markkinoita hallitsevia vähemmistöjä vastaan.

Vuoden 1989 tapahtumat, vaikkakin ne ehkä veivät sosialismilta voiman, eivät lainkaan vähentäneet kansallismielisiä tai etnokansallismielisiä paineita. … markkinoita hallitseviin vähemmistöihin kohdistuneita etnokansallismielisiä pakkolunastuksia on tapahtunut jatkuvasti vuoden 1989 jälkeen, esimerkiksi Etiopiassa, Indonesiassa ja viimeisimmäksi Zimbabwessa. Samaan aikaan Lännen >>taloudellista aggressiivisuutta>> ja IMF:n [eli siis International Monetary Fundin, Kansainvälisen Valuuttarahaston)] vapaiden markkinoiden >>säästökuureja>> vastaan kohdistuva kansallismielisyys on vain kiihtynyt. Viime vuosina, kun Yhdysvaltojen valta-asema on vahvistunut ja amerikkalaisten ylikansallisten yhtiöiden näkyvyys on lisääntynyt, kansallismielinen vastarinta kanavoituu yhä useammin yhteiseksi antiamerikkalaiseksi vihaksi.

Onko ihmekään, että Reilun Kaupan merkkiä kohtaan yritetään nostattaa manipuloivaa "kritiikkiä", josta "suurimmalta osalta puuttuu kiinteiden todisteiden ja pätevän teorian pohja luottaen sijaan ylenpalttiseen retoriikka-keinotteluun".


( "the majority of such criticisms [used to support the view that Fair Trade should be rejected by consumers and businesses seeking to socialise their economic decisions] lack evidential rigour and sophisticated theory but instead rely on a high degree of rhetorical aptitude" )


("the conclusion reflects on a substantial amount of positive evidence to suggest that Fair Trade should not be abandoned by consumers or businesses.")


Wiley Online Library

EVALUATING THE CRITICISMS OF FAIR TRADE†

Alastair M. Smith

https://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/j.1468-0270.2009.01944.x


Eli suurin osa Reilun Kaupan tuotteita kohtaan nostetusta haloosta näyttäisi olevan likaista peliä jonkun toisen rahapussiin.

Anonyymi kirjoitti:

Onko ihmekään, että Reilun Kaupan merkkiä kohtaan yritetään nostattaa manipuloivaa "kritiikkiä", josta "suurimmalta osalta puuttuu kiinteiden todisteiden ja pätevän teorian pohja luottaen sijaan ylenpalttiseen retoriikka-keinotteluun".


( "the majority of such criticisms [used to support the view that Fair Trade should be rejected by consumers and businesses seeking to socialise their economic decisions] lack evidential rigour and sophisticated theory but instead rely on a high degree of rhetorical aptitude" )


("the conclusion reflects on a substantial amount of positive evidence to suggest that Fair Trade should not be abandoned by consumers or businesses.")


Wiley Online Library

EVALUATING THE CRITICISMS OF FAIR TRADE†

Alastair M. Smith

https://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/j.1468-0270.2009.01944.x


Eli suurin osa Reilun Kaupan tuotteita kohtaan nostetusta haloosta näyttäisi olevan likaista peliä jonkun toisen rahapussiin.

Lue lisää

No eipä kyllä yllätä, mistä vetoa että jokainen "huono näkyvyys" Reilun Kaupan tuotteille on lähtöisin kilpailevan, taustoiltaam hämärän ja samantyyppisen firman kuin Chiquitan toimesta.

Samaan aikaan sitten kehtaavat kiillottaa omaa sädekehäänsä, vaikka oikeasti omassa taustassaan piileskelee massamurha vain rahan takia.

Anonyymi kirjoitti:

No eipä kyllä yllätä, mistä vetoa että jokainen "huono näkyvyys" Reilun Kaupan tuotteille on lähtöisin kilpailevan, taustoiltaam hämärän ja samantyyppisen firman kuin Chiquitan toimesta.

Samaan aikaan sitten kehtaavat kiillottaa omaa sädekehäänsä, vaikka oikeasti omassa taustassaan piileskelee massamurha vain rahan takia.

Lue lisää

Härskiä touhua.

Onko monestakin kaupasta kadonnut Reilun Kaupan banaanit? Lähikaupassa en ainakaan ole toviin nähnyt. Oletteko muut huomanneet samaa?

Jos valittavat sen tapaisista kuin Varsovan Liiton hyökkäyksestä Tsekkoslovakiaan (eli Operaatio Tonavasta (Operation Danube), 1968), se on oikeasti vain kateutta. Toivovat itse voivansa tehdä samoin ja myhäilevät kun jenkit lähettävät muihin maihin sotilasjoukkoja murhaamaan kaikkia, jotka vaativat kunnon palkkaa työstään saati järjestyvät liittoihin. Eivät ole työtätekevien sortoa vastaan vaan haluavat olla itse sitä tekemässä. Tekopyhyyden huipentuma.

Ei näytä löytyvän kuin chiquitaa. Mikähän tässä oikein on.......

Anonyymi kirjoitti:

Ei näytä löytyvän kuin chiquitaa. Mikähän tässä oikein on.......

No jos tällä tavalla on jyrätty monopolin huipulle, eipä kyllä ihmetytä että siellä myös pysytään, vaikka mitä tulisi.

En edes ihmettelisi, vaikka tulisi tietoon jokin pieni banaani farmi, jonka työläisiä kohdellaan edelleen samalla tapaa Chiquitan toimesta. Saati mitä sitten yrityskilpailun puolella tapahtuu, kun markkinoiden johtavasta asemasta ei haluta luopua.

Anonyymi kirjoitti:

No jos tällä tavalla on jyrätty monopolin huipulle, eipä kyllä ihmetytä että siellä myös pysytään, vaikka mitä tulisi.

En edes ihmettelisi, vaikka tulisi tietoon jokin pieni banaani farmi, jonka työläisiä kohdellaan edelleen samalla tapaa Chiquitan toimesta. Saati mitä sitten yrityskilpailun puolella tapahtuu, kun markkinoiden johtavasta asemasta ei haluta luopua.

Lue lisää

Nyt kaikki lukemaan Latinalaisen Amerikan maagista realismia. Lukiessa voi mussutaa hedelmiä. Suomessa seuraavaksi nälkään kuolevat maanviljelijät. Pääasia on että S ja K pärjäävät+ onnellinen kuluttajat. 🌚🌚🌚

Anonyymi kirjoitti:

No jos tällä tavalla on jyrätty monopolin huipulle, eipä kyllä ihmetytä että siellä myös pysytään, vaikka mitä tulisi.

En edes ihmettelisi, vaikka tulisi tietoon jokin pieni banaani farmi, jonka työläisiä kohdellaan edelleen samalla tapaa Chiquitan toimesta. Saati mitä sitten yrityskilpailun puolella tapahtuu, kun markkinoiden johtavasta asemasta ei haluta luopua.

Lue lisää

COOP- merkin banaaneja löytyy sentään vaihtoehtona.

Holkkkerin hallituksesta lähtien meilläkin on onnistuneesti purettu näitä valtiokapitalismin linnakeita. Esimerkkinä Pekka Haaviston Karunakaupat, mutta on vielä pahalle orpo+ Purra hallitukselle jäänyt myytävää. 🌚🌚🌚

Anonyymi kirjoitti:

Holkkkerin hallituksesta lähtien meilläkin on onnistuneesti purettu näitä valtiokapitalismin linnakeita. Esimerkkinä Pekka Haaviston Karunakaupat, mutta on vielä pahalle orpo Purra hallitukselle jäänyt myytävää. 🌚🌚🌚

Lue lisää

Mitäs sinä oikein selität? :)