Olen aina miettinyt sitä, minkälainen ihminen minä olen ja mistä minut muistetaan? Olen juuri sellainen ihminen, jonka tähtihetki on se, kun pääsen iltapäivälehtien etusivuille sen jälkeen kun minut on löydetty ulosottoviranomaisen toimesta kotoani puoli vuotta kulemani jälkeen muumioituneena ja kärpästen peittämänä.
Olen aina miettinyt ihmisissä sitä, miten he löytävät elämälleen merkityksen ja tarkoituksen. Tavallaan olen ihaillut sitä intohimoa, miten vaikkapa joku kuolemaa tekevä maalaa viimeistä tauluaan sellaisen intohimon ja henkisen palon valossa, kuin asialla olisi jokin kriittinen merkitys johonkin tai jollekin. Toisaalta lopputulema on aivan sama, onko kyse sitten viikoistata tai vuosista, yhtä merkityksetöntä on tekeminen vaikka elinaikaa olisikin neljäkymmentä vuotta - kuolema korjaa kuitenkin ja tekee kaiken turhaksi!
Itse en ole koskaan saavuttanut mitään! Olen pikemminkin sellainen ailahteleva persoona, joka ikään kuin seilaa mielialojen alloillalla aallonharjalta sinne syvimpään ahjoon, josta vähitellen noustaan hetkeksi ylös, kunnes alkaa taas syvä lasku!
Pohjimmiltani olen epäonnistuja, sellainen tarinan tragikoominen hahmo, jolla on suuria unelmia ja isoja tavoitteita, mutta jotka koskaan eivät mene maaliin. Epäonnisten sattumien, kohtalon ivan ja luonteenomaisten taipumusten vuoksi jokainen asia elämässäni on tuomittu sorumaan kuin korttitalo oman heiveryytensä ja painonsa alle.
Nyt elän selkeeää masennuskautta! Syitä sille on monia; todellisia, kuviteltuja ja liioiteltuja! Ehkä päälimmäinen huoli nyt on lääkäriltäni saamat verikokeiden tulokset. Ace -arvo oli merkittävästi koholla, mikä tarkoittaa sitä, että sarkoidoosini on uusiutunut. Nyt joudun menemään keuhkokuviin vaikka sinänsä hengityksessä ei olekaan ollut nyt samanlaisia ongelmia kuin joskus aikaisemmin. Hoitona käytetään pillereinä nauttittua kortisonia kaikkine ihanine haittavaikutuksineen! En vielä tiedä, viitsinkö edes aloittaa! Kaikista tuskallisinta tässä on (jälleen kerran) odottaa, odottaa sitä lääkärin soittoa. Viimeksi lääkäri soiti jo päivää ennen sovittua soittoaikaa hädissään, että hän on varannut ajan TAYS:siin keuhkopolille, jonne pitäisi kiireellisesti hakeutua. Toivottvasti näin ei käy tällä kerralla, mutta pelkkä ajatus on jo lamaannuttava!
Tällaiset sadepäivät ovat pahimpia. Jo muutenkin koko kesä tuntuu olevan pilalla ja sade piiskaa mielialaa vieläkin alemmaksi. Toisena asiana harmittää se, että olemme jo syyspuolella. Ajatus syksyn harmaudesta ja loskasta...tuntuu kuin kesää ei olisi ollutkaan. Jännä huomata, että murheissaan ja masentuneena jopa kirkkaina päivinä, vaikka tietää taivaan olevan sininen, jotenkin se näyttää siltä kuin katsoisi maailmaa savulasin läpi.
Tuntemukseni on vähän kuin niissä ankkatauluissa, joissa kellotaulut ovat vääristyneet ja sulaneet pöydänkulmissa mutkalle ja maisema on epätodellisen realisinen vaikka viguurit ovatkin surrealistisia. Jotenkin elämä tuntuu siltä kuin kaikki ei olisi kohdallaan vaan kuvassa olisi jotakin pielessä. Palanen siellä tai toinen täällä on väärässä kohdassa tai väärinpäin, väärän värinen tai muuten vain tilanteeseen sopimaton. Ihan kuin jossakin Matrix -elokuvassa, todellisuus on jotenkin kieroutunut.
- Palatakseni alkuun ennen loppua, miksi olen sellainen ihminen, joka löytyy kuoleena ja maatuneena kalsarit jalassa kotisohvaltaan?
Ihmiset ympärilläni, etenkin ne hymyilevät ja onnelliset, ne jotka katsovat ja näyttävät siltä kuin haluaisivat sanoa jotakin, ovat niitä kaikista pelottavimpia. Ikään kuin olisivat jotain lampaan asuun pukeutuneita demoneita, jotka haluavat hyökätä kimppuuni, Ne, jotka lähestyvät, saavat jokaisen aistin herkistymään kuin tuhannen hertsin taajuus. Jokainen rasahdus, jokainen liike, valo tai väri saa väkijoukossa herkitysmään. Tuntuu kuin niskassa olisi kymmenen silmäparia tuijottamassa, joista jokaisen takana on omanlaisensa ajatus siitä, minkälaisena ajattelee juuri minua - tietoisesti tai tiedostamattaan. Siellä osa myös niitä, jotka haluavat lyödä, puukottaa, satuttaa, raiskata, tappaa tai nöyryyttää. Järki sanoo toista, mutta tunteet pumppaa adrenaliinia suoniin kuin bensiiniä liekkeihin. Henki salpautuu sanoinkuvailemattomasti ja pakenen niitä päälle kaartuvia synkkiä varjoja hädissäni ja tunnen kuinka jalkani liimautuvat lattiapintoihin ja kengisätä lähtevä kopina iskee alitajuntaani kuin pajavasara takaraivoon, ajatuksenani paeta henkeni edestä niin kovaa ja niin kauas kuin suinkin on vain mahdollista.
Eli toisin sanoen olen kehittänyt itselleni pelon, pelkään ihmisiä, pelkään kohtaamisia. Tämä tunne on seurannut minua koko neljäkymmentävuotisen elämäni ajan. Se on kuin päälleni takertunut vaate, jota en irti saa, enkä toisaalta haluakaan, koska se on osa minua ja minuutta. Ihmisarkuudesta on tullut identiteettikysymys, joka on kuin panssari puolustautuessani näitä olemattomia mörköjäni vastaan. --tilaa loppuu -- jatkuu...
Olen aina miettinyt ihmisissä sitä, miten he löytävät elämälleen merkityksen ja tarkoituksen. Tavallaan olen ihaillut sitä intohimoa, miten vaikkapa joku kuolemaa tekevä maalaa viimeistä tauluaan sellaisen intohimon ja henkisen palon valossa, kuin asialla olisi jokin kriittinen merkitys johonkin tai jollekin. Toisaalta lopputulema on aivan sama, onko kyse sitten viikoistata tai vuosista, yhtä merkityksetöntä on tekeminen vaikka elinaikaa olisikin neljäkymmentä vuotta - kuolema korjaa kuitenkin ja tekee kaiken turhaksi!
Itse en ole koskaan saavuttanut mitään! Olen pikemminkin sellainen ailahteleva persoona, joka ikään kuin seilaa mielialojen alloillalla aallonharjalta sinne syvimpään ahjoon, josta vähitellen noustaan hetkeksi ylös, kunnes alkaa taas syvä lasku!
Pohjimmiltani olen epäonnistuja, sellainen tarinan tragikoominen hahmo, jolla on suuria unelmia ja isoja tavoitteita, mutta jotka koskaan eivät mene maaliin. Epäonnisten sattumien, kohtalon ivan ja luonteenomaisten taipumusten vuoksi jokainen asia elämässäni on tuomittu sorumaan kuin korttitalo oman heiveryytensä ja painonsa alle.
Nyt elän selkeeää masennuskautta! Syitä sille on monia; todellisia, kuviteltuja ja liioiteltuja! Ehkä päälimmäinen huoli nyt on lääkäriltäni saamat verikokeiden tulokset. Ace -arvo oli merkittävästi koholla, mikä tarkoittaa sitä, että sarkoidoosini on uusiutunut. Nyt joudun menemään keuhkokuviin vaikka sinänsä hengityksessä ei olekaan ollut nyt samanlaisia ongelmia kuin joskus aikaisemmin. Hoitona käytetään pillereinä nauttittua kortisonia kaikkine ihanine haittavaikutuksineen! En vielä tiedä, viitsinkö edes aloittaa! Kaikista tuskallisinta tässä on (jälleen kerran) odottaa, odottaa sitä lääkärin soittoa. Viimeksi lääkäri soiti jo päivää ennen sovittua soittoaikaa hädissään, että hän on varannut ajan TAYS:siin keuhkopolille, jonne pitäisi kiireellisesti hakeutua. Toivottvasti näin ei käy tällä kerralla, mutta pelkkä ajatus on jo lamaannuttava!
Tällaiset sadepäivät ovat pahimpia. Jo muutenkin koko kesä tuntuu olevan pilalla ja sade piiskaa mielialaa vieläkin alemmaksi. Toisena asiana harmittää se, että olemme jo syyspuolella. Ajatus syksyn harmaudesta ja loskasta...tuntuu kuin kesää ei olisi ollutkaan. Jännä huomata, että murheissaan ja masentuneena jopa kirkkaina päivinä, vaikka tietää taivaan olevan sininen, jotenkin se näyttää siltä kuin katsoisi maailmaa savulasin läpi.
Tuntemukseni on vähän kuin niissä ankkatauluissa, joissa kellotaulut ovat vääristyneet ja sulaneet pöydänkulmissa mutkalle ja maisema on epätodellisen realisinen vaikka viguurit ovatkin surrealistisia. Jotenkin elämä tuntuu siltä kuin kaikki ei olisi kohdallaan vaan kuvassa olisi jotakin pielessä. Palanen siellä tai toinen täällä on väärässä kohdassa tai väärinpäin, väärän värinen tai muuten vain tilanteeseen sopimaton. Ihan kuin jossakin Matrix -elokuvassa, todellisuus on jotenkin kieroutunut.
- Palatakseni alkuun ennen loppua, miksi olen sellainen ihminen, joka löytyy kuoleena ja maatuneena kalsarit jalassa kotisohvaltaan?
Ihmiset ympärilläni, etenkin ne hymyilevät ja onnelliset, ne jotka katsovat ja näyttävät siltä kuin haluaisivat sanoa jotakin, ovat niitä kaikista pelottavimpia. Ikään kuin olisivat jotain lampaan asuun pukeutuneita demoneita, jotka haluavat hyökätä kimppuuni, Ne, jotka lähestyvät, saavat jokaisen aistin herkistymään kuin tuhannen hertsin taajuus. Jokainen rasahdus, jokainen liike, valo tai väri saa väkijoukossa herkitysmään. Tuntuu kuin niskassa olisi kymmenen silmäparia tuijottamassa, joista jokaisen takana on omanlaisensa ajatus siitä, minkälaisena ajattelee juuri minua - tietoisesti tai tiedostamattaan. Siellä osa myös niitä, jotka haluavat lyödä, puukottaa, satuttaa, raiskata, tappaa tai nöyryyttää. Järki sanoo toista, mutta tunteet pumppaa adrenaliinia suoniin kuin bensiiniä liekkeihin. Henki salpautuu sanoinkuvailemattomasti ja pakenen niitä päälle kaartuvia synkkiä varjoja hädissäni ja tunnen kuinka jalkani liimautuvat lattiapintoihin ja kengisätä lähtevä kopina iskee alitajuntaani kuin pajavasara takaraivoon, ajatuksenani paeta henkeni edestä niin kovaa ja niin kauas kuin suinkin on vain mahdollista.
Eli toisin sanoen olen kehittänyt itselleni pelon, pelkään ihmisiä, pelkään kohtaamisia. Tämä tunne on seurannut minua koko neljäkymmentävuotisen elämäni ajan. Se on kuin päälleni takertunut vaate, jota en irti saa, enkä toisaalta haluakaan, koska se on osa minua ja minuutta. Ihmisarkuudesta on tullut identiteettikysymys, joka on kuin panssari puolustautuessani näitä olemattomia mörköjäni vastaan. --tilaa loppuu -- jatkuu...
Vastaukset 15
Vanhimmat
jos olet synnyttänyt enemmän kuin yhden perillisen olet noita-akka.
Yksi tuttu sanoi että hän haluaa jättää niin suuren jalanjäljen että tulevat sukupolvet puhuu siitä pitkään. Nimittäin hiilijalanjäljen. Mitä lie käytännössä on. Kaatoiko grillihiiliä pihalle jalan kuvioon?
Toisaalta tiedän, kuinka vahingollista se on jättäytyä yhteisöjen ulkopuolelle, kuinka vaarallista on eristäytyä. Ei minulla ole sellaista, joka minut ylös nostaisi. Tässä maailmassa on ollut tasan kaksi ihmistä, joihin olen koskaan luottanut. Molemmat vanhempani ovat jo kuolleet ja itse olen jäänyt kuin aidanseiväs yksinäni seisomaan paikoilleen. Ikään kuin unohdettu liikennemerkki päättyvät ja aution kuja päässä, joka odottaa kaatumistaan tarpeettomana.
Ihmisellä tulisi olla vähintään kolme hyvää ihmissuhdetta. Mielellään toki enemmän! Yksinäinen ei voi kuin odottaa sitä hetkeä, kun ei enää pääse yksin sängystä ylös tai ei kykene hoitamaan arkisia asioitaan. Sikis elämä yksinäisellä on merkityksetöntä ja päämäärätöntä. Kun puhuin niistä viimeisinä hetkinä intohimolla maalaavista ja ihmsettelin heidän loputonta tarmoaan saada jotakin päätökseen ja valmiiksi elämänsä viimeisinä hetkinä, ymmärsin nyt, että kyse on siitä, että heillä on elämässään jokin sellainen omituinen tarve jättää jokin näkyvä asia itsestään muistuttamaan siitä onnellisesta elämästään, jota ovat eläneet. Onnettomat eivät itsestään halua jättää edes tuhkaa jälkipolvien riesaksi vaan haluaisivat kuihtua olemattomiin kuin kukat syksyisellä niityllä ja syntyä uudestaan uusin ja paremmin eväin keväisen auringon kylväessä säteitään niittyjen elinvoimaksi.
Mutta...jotenkin se aika on käytettävä, purkaen sydäntään. Odottavan aika on pitkä, sanotaan ja nyt vielä kun odotan sitä lääkärin soittoa, aika tuntuu iltä kuin joka toinen sekuntti jäisi löyömättä. Kauhulla odotan sitä, kun puhelin soi ja toivonkin, että soittaisi ajallaan, eikä ainakaan etukäteen, koska silloin jo ennen vastaamista tietää, että uutiset ovat huonoja. Eipä tässä nyt jaksa muutakaan. Kiva, jos jaksoit lukea, mutta ihan sama jos et!
Jaa-a, toivottavasti asiallisesta kohtaamisesta ja kohtelusta, välittämisestä. Ainakin pyrin jättämään lapsille kokemuksen itsestäni joka heijastaisi positiivisia juttuja, eikä negoja ainakaan liikaa. En tiiä onnistunko, mutta hyvällä toivon hyvää jäävän mieleenkin.
Aikuisille olen toivottavasti helposti unohdettava, siihen ainakin tähtään.
Ei ole jälkipolvea, niin ei tarvitse tuollaista murehtia.
Tein aikoinaan jopa ammatinvalinnan niin, ettei tekemisistä jää juurikaan jäljeä.
Halu jättää jälki on ihmiskunnan suurimpia ongelmia.
Luolamiehetkin pilasivat kalliot jättämällä sormenjälkensä ja saaliseläintensä kuvat puhtoisen kallioluolien rosoisiin pintoihin
Joo, voisit lähteä hinkkaamaan ne kuvat pois. Paljas graniitti on kaunista.
Minä jatkan bitin siirtämistä pinosta toiseen.
Joitakin elämän oppeja ja viisauksia. Hauskoja törvellyksiä. Ehkä muutamia pinnan palamisia, jotka menivät vähän yli. En usko että mitään erityisesti mainittavaa, joskus ehkä muistavat, muuten keskittyvät omaan elämäänsä.
Olen miettinyt samaa. Kuolemani jälkeen minua nuoremmat sukulaiseni muistavat minut hetken. Mitään muuta ei jää, hautakivikin otetaan pois parin vuosikymmenen jälkeen. Mutta toisaalta en ole itse tätä miettimässä. On kuitenkin tärkeää miettiä tätä, ahdistuakin asiasta. Tämä on kuitenkin moottori edes yrittää tehdä jotain suurta, joka jää historiaan. Olisin oikeastaan halunnut keksiä farkut.
Sä olet liian tyhmä saamaan hyvää elämää joten eio mitään tehtävis. sit ku joku yrittää sua saaha tajuumaan jotai nii sä tyhmä hönö vaa intät vastaan ku et tajua sitäkää. Onneks se lapses eio sun vaikutus piiris Sillon jotai mahiksii saada normaali hyvä elämä.
En ole asiaa miettinyt, eikä kiinnosta.
Siinäpähän muumion kärpästen keskeltä kaivaa.
Kaipaamaan jää ehkä verottaja=varastaja.
Ihan turhaan kärsit. Otan yhden opamoxin aina ennen kuin lähden ihmisten ilmoille. Puolikaskin saattaa riittää. En ole jäänyt koukkuun, koska olen ottanut vaan tarpeeseen. Ei ole tarkoitus saada päätä sekaisin. Elämäni on muuttunut todella paljon paremmaksi.
Niin, mitä jäljelle jää.
Omien vanhempien kuoleman jälkeen ja ikäluokassa +50 voi tulla ajatuksia, oliko tämä tässä. Kokeeko vielä jotain, vai olisiko jo kaiken kokenut, kaiken tarpeellisen.
Onhan päivä kai vielä huomennakin.
https://www.youtube.com/watch?v=fymsFQI67iQ&list=RDfymsFQI67iQ&start_radio=1
AV
Tummilla teillä.
https://www.youtube.com/watch?v=YTF0UKtvp4g&list=RDfymsFQI67iQ&index=13
AV