Mistä jälkipolvet sinut muistavat?

Olen aina miettinyt sitä, minkälainen ihminen minä olen ja mistä minut muistetaan? Olen juuri sellainen ihminen, jonka tähtihetki on se, kun pääsen iltapäivälehtien etusivuille sen jälkeen kun minut on löydetty ulosottoviranomaisen toimesta kotoani puoli vuotta kulemani jälkeen muumioituneena ja kärpästen peittämänä.

Olen aina miettinyt ihmisissä sitä, miten he löytävät elämälleen merkityksen ja tarkoituksen. Tavallaan olen ihaillut sitä intohimoa, miten vaikkapa joku kuolemaa tekevä maalaa viimeistä tauluaan sellaisen intohimon ja henkisen palon valossa, kuin asialla olisi jokin kriittinen merkitys johonkin tai jollekin. Toisaalta lopputulema on aivan sama, onko kyse sitten viikoistata tai vuosista, yhtä merkityksetöntä on tekeminen vaikka elinaikaa olisikin neljäkymmentä vuotta - kuolema korjaa kuitenkin ja tekee kaiken turhaksi!

Itse en ole koskaan saavuttanut mitään! Olen pikemminkin sellainen ailahteleva persoona, joka ikään kuin seilaa mielialojen alloillalla aallonharjalta sinne syvimpään ahjoon, josta vähitellen noustaan hetkeksi ylös, kunnes alkaa taas syvä lasku!

Pohjimmiltani olen epäonnistuja, sellainen tarinan tragikoominen hahmo, jolla on suuria unelmia ja isoja tavoitteita, mutta jotka koskaan eivät mene maaliin. Epäonnisten sattumien, kohtalon ivan ja luonteenomaisten taipumusten vuoksi jokainen asia elämässäni on tuomittu sorumaan kuin korttitalo oman heiveryytensä ja painonsa alle.

Nyt elän selkeeää masennuskautta! Syitä sille on monia; todellisia, kuviteltuja ja liioiteltuja! Ehkä päälimmäinen huoli nyt on lääkäriltäni saamat verikokeiden tulokset. Ace -arvo oli merkittävästi koholla, mikä tarkoittaa sitä, että sarkoidoosini on uusiutunut. Nyt joudun menemään keuhkokuviin vaikka sinänsä hengityksessä ei olekaan ollut nyt samanlaisia ongelmia kuin joskus aikaisemmin. Hoitona käytetään pillereinä nauttittua kortisonia kaikkine ihanine haittavaikutuksineen! En vielä tiedä, viitsinkö edes aloittaa! Kaikista tuskallisinta tässä on (jälleen kerran) odottaa, odottaa sitä lääkärin soittoa. Viimeksi lääkäri soiti jo päivää ennen sovittua soittoaikaa hädissään, että hän on varannut ajan TAYS:siin keuhkopolille, jonne pitäisi kiireellisesti hakeutua. Toivottvasti näin ei käy tällä kerralla, mutta pelkkä ajatus on jo lamaannuttava!

Tällaiset sadepäivät ovat pahimpia. Jo muutenkin koko kesä tuntuu olevan pilalla ja sade piiskaa mielialaa vieläkin alemmaksi. Toisena asiana harmittää se, että olemme jo syyspuolella. Ajatus syksyn harmaudesta ja loskasta...tuntuu kuin kesää ei olisi ollutkaan. Jännä huomata, että murheissaan ja masentuneena jopa kirkkaina päivinä, vaikka tietää taivaan olevan sininen, jotenkin se näyttää siltä kuin katsoisi maailmaa savulasin läpi.

Tuntemukseni on vähän kuin niissä ankkatauluissa, joissa kellotaulut ovat vääristyneet ja sulaneet pöydänkulmissa mutkalle ja maisema on epätodellisen realisinen vaikka viguurit ovatkin surrealistisia. Jotenkin elämä tuntuu siltä kuin kaikki ei olisi kohdallaan vaan kuvassa olisi jotakin pielessä. Palanen siellä tai toinen täällä on väärässä kohdassa tai väärinpäin, väärän värinen tai muuten vain tilanteeseen sopimaton. Ihan kuin jossakin Matrix -elokuvassa, todellisuus on jotenkin kieroutunut.

- Palatakseni alkuun ennen loppua, miksi olen sellainen ihminen, joka löytyy kuoleena ja maatuneena kalsarit jalassa kotisohvaltaan?

Ihmiset ympärilläni, etenkin ne hymyilevät ja onnelliset, ne jotka katsovat ja näyttävät siltä kuin haluaisivat sanoa jotakin, ovat niitä kaikista pelottavimpia. Ikään kuin olisivat jotain lampaan asuun pukeutuneita demoneita, jotka haluavat hyökätä kimppuuni, Ne, jotka lähestyvät, saavat jokaisen aistin herkistymään kuin tuhannen hertsin taajuus. Jokainen rasahdus, jokainen liike, valo tai väri saa väkijoukossa herkitysmään. Tuntuu kuin niskassa olisi kymmenen silmäparia tuijottamassa, joista jokaisen takana on omanlaisensa ajatus siitä, minkälaisena ajattelee juuri minua - tietoisesti tai tiedostamattaan. Siellä osa myös niitä, jotka haluavat lyödä, puukottaa, satuttaa, raiskata, tappaa tai nöyryyttää. Järki sanoo toista, mutta tunteet pumppaa adrenaliinia suoniin kuin bensiiniä liekkeihin. Henki salpautuu sanoinkuvailemattomasti ja pakenen niitä päälle kaartuvia synkkiä varjoja hädissäni ja tunnen kuinka jalkani liimautuvat lattiapintoihin ja kengisätä lähtevä kopina iskee alitajuntaani kuin pajavasara takaraivoon, ajatuksenani paeta henkeni edestä niin kovaa ja niin kauas kuin suinkin on vain mahdollista.

Eli toisin sanoen olen kehittänyt itselleni pelon, pelkään ihmisiä, pelkään kohtaamisia. Tämä tunne on seurannut minua koko neljäkymmentävuotisen elämäni ajan. Se on kuin päälleni takertunut vaate, jota en irti saa, enkä toisaalta haluakaan, koska se on osa minua ja minuutta. Ihmisarkuudesta on tullut identiteettikysymys, joka on kuin panssari puolustautuessani näitä olemattomia mörköjäni vastaan. --tilaa loppuu -- jatkuu...