Yksinäinen sankari osa 3. (Korjattu versio)

Tarinoitsija kirjoitti:

Tässä tämä nyt sitten on. Toivottavasti kelpaa edellistä paremmin XD. Pahoittelen jos löytyy virheitä mutta lukekaa ja arvostelkaa.

Radec oli viettänyt uusien ystäviensä kylässä jo kolme viikkoa. Kylän muureille ei ollut tullut yhtäkään hyökkäystä. Kylän papitar oli korpinsilmin saanut tietoa että hiidet ja örkit olivat yhdistäneet voimansa demoneja vastaan pitäen ne kiireisinä kaiken aikaa. Susikansalaisten hengelliset johtajat pystyivät hetkellisesti yhdistämään mielensä jonkin eläimen kuten korpin kanssa ja näin ollen näkemään eläimen silmin joka oli hyödyllistä. Varsinkin tiedustelussa siitä oli korvaamaton etu. Demonit olivat perustaneet tukilinnakkeensa ihmisten kylään jonka ne olivat vallanneet jokin aika sitten ja papitar oli saanut selville ettei siellä ollut erillistä helvetin porttia vaan demonit saivat uusia joukkoja kutsujien avulla. Juuri ominaista demonien luonteelle, ne olivat liian ylimielisiä tajutakseen sen olevan vakava riskitekijä. Ilman kutsujia joukkojen tulo loppui siihen ja helvetin porttien avaamiseen tarvittiin demoni profeetta. Niitä ei kuitenkaan nyt ollut.

Radec oli haarniskoineen kylän keskellä ja huppu silmillään kasvot pimeyteen käärittyinä. Vaikka oli päivä eliittien haarniskoissa oli se kummallinen ominaisuus etteivät kasvot näkyneet hupun perältä järin helposti, ilmeisesti se imi kaiken valon tai jotakin sinne päin. ”Tiedätte että demonit ovat vallanneet kaupungin josta ihmiset lähtivät pakoon. Papitar sai tietoja siitä että heidän joukkonsa pysyvät lukemissaan kutsujien voimin. Olemme laatineet suunnitelman jotta voimme murtaa heidän vahvuuteensa.”
”Ja mikäs se suunnitelma sitten on”, joku ihminen kysyi.
”Päästämme kutsujat päiviltä jolloin örkkien ja hiisien liittoutuneet joukot hoitavat loput.”
Hetken hiljaisuus.
”Lähden vihollisemme kylään jo tänään ja tarvitsen mukaani viisi vapaaehtoista. Jos kukaan ei tahdo mukaan lähden yksin.”
Kaikki katsoivat toisiaan mietteliäinä. Lopulta Radecin luokse asteli kaksi tutun näköistä susi-ihmistä. Atrin ja Nerion jonka Radec oi pelastanut sinä päivänä kun oli saapunut noille seuduille. Susi-ihmisen pää oli kuin sudella mutta kasvoissa oli nähtävissä ilmeitä ja erilaisia piirteitä toisin kuin normaalilla sudella. Jopa sukupuolen pystyi näkemään kasvoista toisin kuin eläin serkuillaan. Sen jälkeen tuli kolme ihmistä jotka näyttivät kokeneilta sotureilta.
Radec katsoi asiakseen ilmoittaa erään asian. ”Ette luultavasti joudu taistelemaan mutta en voi silti taata turvallisuuttanne. Jos päätätte perääntyä se ei ole mikään häpeä.” Viisikko katseli toisiaan hetken. ”Olemme mukana loppuun asti”, Nerion vastasi. Hornan demonin nyrkin murskaava isku tuntui yhä kivuliaana muistoissa mutta hänhän oli sentään itsekin soturi ja se kuului soturin elämään. ”Hakekaa aseenne ja pukekaa haarniskanne. Odotan henkien aukiolla ja lähdemme heti kun olette saapuneet.” Viisikko katosi nopeasti asumusten sekaan hakemaan varusteitaan ja Radec lähti porteille päin. Hän ei viitsinyt jäädä odottelemaan porttien aukaisua vaan välkähti toiselle puolelle jatkaen matkaansa. Hän kulki normaalein askelin kohti henkien aukiota joka oli metsän takana. ”Mitä tällekin väelle olisi tapahtunut ilman minua”, Radec ajatteli. Hän oli iloinen siitä että oli saapunut apuun ennen kuin demoni olisi häpäissyt pyhän paikan saastaisella kosketuksellaan. Henkien paikka oli susi-ihmisten tie henkien maailmaan silloin kuin piti kysyä neuvoa ja johdatusta vaikeina aikoina. Hän muisti kuinka hänen vanhempansa olivat kuolleet ja hän itse oli pienenä kuljeksinut kaduilla orpona kunnes erään salaseuran jäsen oli löytänyt hänet. Azaresissa oli useita salaseuroja jotka etsivät nuoria ihmisiä kouluttaakseen heistä eliittejä edistämään hyvää tarkoitusta. Koulutus oli ollut raskas ja aikaa vievä koettelemus. Hän muisti mestarinsa sanat. ”Vanhempasi ovat siirtyneet taivaan valtakuntaan mutta sinä olet vahva ja oikeamielinen edustamaan valon soturien voimaa kuolevaisten maailmassa näinä vaikeina aikoina.
Tahtosi on tehnyt sinut vahvaksi ja halusit olla yksi niistä jotka auttavat hädänalaisia. Olet eliittisoturi jotka valavat toivoa tämän maailman asukkaisiin johdattaen heitä eteenpäin.”
Seuraavaksi hänen mieleensä oli tullut kaikki ne koettelemukset. Vahvistavia harjoituksia ja satoja tunteja meditaatiota ja mielen kehitystä. Koulutus oli ollut rankka mutta Radec tahtoi ottaa paikkansa soturien rinnalla jotka paransivat maailmaa. Eliittisoturit edustivat valon vahvinta voimaa kuolevaisten maailmassa. Todellinen eliitti ei hautonut kostoa mielessään ja jos hautoi niin eivät koskaan itselleen vaan he kostivat jonkun toisen puolesta. Radec oli huomaamattaan tullut jo henkien aukiolle. Siellä oli valkoisina hohtavia luita jotka olivat tulleet demonien kuoltua. Demonien ruumiit eivät mädäntyneet vaan ne tuhkautuivat päivän sisällä. Se oli oikeastaan hyvä sillä mädät ruumiit olisivat rumentaneet tuota paikkaa merkittävästi. Kivinen pilari seisoi keskellä tuota aukiota kuten aina ennenkin. Papitar oli heti edellisen hyökkäys yrityksen jälkeen laittanut suojaavan loitsun tuon alueen suojaksi, jos demoni yritti astua sinne se joko kärventyi tai pysähtyi voimakkaaseen seinään. Aurinko valaisi lämpimästi tuota paikkaan valollaan. Päivä olisi taas kaunis kuten se oli jatkunut jo pitkään. ”Mieltäsi jokin painaa”, kuului Radecin vieressä olevalta kiveltä. Ääni kuului kylän papittarelle mutta Radec ei vieläkään tajunnut kuinka joku voi liikkua niin äänettömästi vaikka hänen eliitin kuulonsa pitäisi huomata pienetkin äänet leikiten. ”Se johtuu menneisyydestäni. Vanhempani kuolivat enkä voinut tehdä mitään.” ”Nuori olit. Menneisyys mennyt on ja nykyinen tärkein on sillä siihen vaikuttaa voimme.”
”Ehkä olet oikeassa.”
Papitar nousi kiveltä ja meni kivi pilarin luokse johon oli kaiverrettu outoja symboleja. Hän nyökkäsi Radecia astumaan lähemmäksi. Tämä totteli epäröimättä. Papitar painoi tassua muistuttavan kätensä kiveä vasten ja Radecista tuntui kuin salama oli kulkenut hänen lävitseen. Kaikkialla oli valoisaa ja hiljaista. Papitar seisoi hänen vieressään puinen sauva kädessään jossa roikkui hampaista ja luista tehtyjä koruja. ”Missä olemme?”
”Atherok on paikka jossa olemme. Teidän kielillänne ilmaistuna taivas nimeltään.”
Raced ei ensin tiennyt mitä ajatella. Hän oli paikassa jonne kaikki oikeamieliset tulevat kuoltuaan.
Hän huomasi vasta jälkeenpäin edessään leijuvan kookkaan panssaripintaisen hahmon jolla oli siivet selän taakse laskostettuina. Radec otti hupun päästään. Papitar asteli lähemmäs tätä hahmoa. ”Mikä on asiasi papitar”, enkeli kysyi. ”Urhea soturi joka luojaamme edustaa, menneisyytensä vaivaa.”
Taivaanportteja vartioiva enkeli oli hetken hiljaa. ”Ymmärrän”, tämä sanoi lopulta.
Jonkin ajankuluttua valkoisesta usvasta käveli kaksi ihmishahmoa. Radec ei uskonut näkemäänsä. Hänen vanhempansa kävelivät hänen luokseen. ”Oletteko te todellisia?”
”Olemme. Hauska nähdä Radec.” Radec halasi heitä molempia yhtaikaa hellittäen otteensa lopulta kun oli varma ettei nähnyt olemattomia. Hänen isänsä alkoi puhua. ”Sinusta on tullut melkoinen soturi kun viimeksi näimme. Mutta olemme tietoisia siitä että olet syyttänyt itseäsi siitä mitä meille tapahtui. Sinulla on tärkeä osa kuolevaisten maailman vapauttamisessa joten älä syytä itseäsi asioista joihin et voi itse vaikuttaa.” Radecia alkoi hävettää hiukan. Hänen äitinsä puhui vuorostaan. ”Olet tullut vahvaksi ja edustat valon voimaa kuolevaisten maailmassa kuten muutkin eliitit. Ihmiset ovat pahuuden vastavoima ja te olette heidän edustajistaan vahvimpia. Sinulla on taas uusi tehtävä.” Radec muisti tehtävänsä. Ei ollut aikaa tuhlattavaksi. ”Näkemiin taas”, hänen äitinsä sanoi. ”Näkemiin.” Molemmat katosivat takaisin sumuisen valon sekaan. Papitar ja enkeli katsoivat häntä hiljaisina. ”Tehtäväsi odottaa”, enkeli sanoi. Radec seisoi hiljaisena pienen hetken.
”Lähdetään.” Papitar käveli hänen luokseen ja he olivat yhtäkkiä taas henkien aukiolla. ”Mielesi keventyneen oletan.” ”Syytin itseäni kaikki nämä vuodet. Ihmiset yleensä tekevät niin ja vieläpä ilman syytä.” Radec katsoi kaulansa korkeudelle yltävään papittareen. ”Kiitos että näytit tämän minulle.”
”Älä minua kiitä vaan minä sinua kiitän. Olet vuoksemme vaivaa nähnyt, vähintä tämä oli jota voin tehdä vuoksesi.”
Radec oli iloinen että oli viimein saanut mielensä kevennettyä ja päässyt eroon menneisyydestään. Hän oli nuori ja siksi oletti olevan syyllinen tapahtuneeseen. Myöhemmällä iällä se tuskin olisi vaivannut mutta nuoremmalla se on jo toinen juttu. Hän niin iloinen että olisi voinut vaikka halata papitarta mutta päätti kuitenkin jättää sen tekemättä.
Hän huomasi saattueensa astelevan metsänreunasta sen kiven ohitse jolla papitar oli istunut. Radec katsoi taas hieman alemmas ja huomasi papittaren kadonneen olemattomiin. Viisihenkinen joukkio asteli nopein askelin hänen luokseen. Ihmisillä oli haarniskat yllään ja miekat vyöllään. Atrin ja Nerion olivat pukeneet ylleen olkasuojat ja heilläkin oli sapelinsa mukanaan. ”Oletko valmis”, Atrin kysyi. ”Lähdetään matkaan. Joukkio lähti hölkkäämään rivakkaan tahtiin kohti kaupunkia. He olisivat perillä jo illalla.

Joukkio saapui perille hiukan auringonlaskun jälkeen ja hiippailivat vaivihkaa muurien läheisyyteen. Ne oli tehty kivestä ja niitä ei murrettaisi miehen voimin. Radec tarkasteli puusta muurien ylitse. Pöllö huhuili jossakin lähistöllä ja täysikuu valaisi kalpeankaunista hohtoaan kaikkialle. Kaupunginhalli oli valaistu kauempana muiden rakennusten takana. Hän hyppäsi alas jossa muut jäsenet odottivat. ”Teemme näin. Hoidan kutsujat ja te odotatte täällä. Jos en tule takaisin ennen aamua te lähdette ilman minua.” Kaikki nyökkäsivät sanomatta sanaakaan. Radec kiipesi takaisin puuhun ja sieltä muurien ylitse. Hän olisi voinut välkähtää suoraan muurien toiselle puolelle mutta välketaito tuotti sananmukaisesti pienen välähdyksen joka olisi voinut näkyä jonkun rividemonin tarkkaavaiseen silmään. Salaperäinen varjo puikkelehti hiljaa talojen seinustoja ja pimeitä kujia pitkin. Hän sai keskittyä äänettömään liikkumiseen sillä haarniska tuotti yleensä johonkin osuessaan ikävän äänen. Hänet oli koulutettu mutta virheitä sattui kenelle tahansa. Öinen aave kuuli kaduilla kulkevien demonien puheita. ”Saa nähdä koska ne örkit ja muut hyökkäävät tänne. Edellisestä hyökkäyksestä on jo viisi päivää.”
”Toivottavasti pian. Olen kyllästynyt syömään rottia, demonin lihakin menee hyvin ja örkit myös.”
”Entäs hiisi?”
”Hyi hitto, älä edes mainitse sitä! Lantakin houkuttelee enemmän kuin se.”
Radec hymyili varjoissa. Eipä ollut demoneillakaan kivat oltavat kun piti kannibalismiin turvautua. Demonien tapa syödä omiaan kuitenkin inhotti häntä aivan yhtä paljon. Hän jatkoi tehtäväänsä. Talojen takana ei ollut ketään joka helpotti suuresti. Hiljainen aave eteni hyvää vauhtia kohti kaupungintaloa jossa kohde oli ja koko homma olisi ohitse luultavasti ennen puolta yötä. Radec törmäsi johonkin ja kuului kova äänistä kolinaa kun maassa ollut tynnyri kaatoi kasan laatikoita. Hän ajatteli mielessään muutaman kirosanan. ”Kuka siellä?” Mitä vastata? Olla hiljaa ja odottaa että joku tulee tarkistamaan tilanteen ja vetäistä niskat nurin. Ellei. ”Kuuroko olet, kuka siellä on!?”
”Täällä oli lihavin rotta mitä olen koskaan nähnyt mutta se pentele livahti jonnekin. Siitä olisi saanut hyvän välipalan.” Demoni kummasteli puhujan äänen laatua. Aivan kuin tällä olisi kurkku kipeä tai jotakin sinne päin. No ehkä se oli normaalia. ”Rotatkin tuntuvat käyneen harvinaisiksi viime aikoina…varmaan loppuneet”, demoni vastasi kulman takaa. ”En tiedä mutta on niitä ainakin yksi jäljellä. Pitänee jatkaa etsintöjä. Äläkä herpaannu…johtajamme tuskin tykkää jos tänne pääsee ulkopuolisia.” Radec ärjäisi yrittäen kuulostaa mahdollisimman vähän ihmiseltä. Demoni nauroi. ”Ja kukahan siitäkin joutuu maksamaan, joku satunnainen idiootti joka ei edes rikkonut käskyjä.”
”Miten vain.”
Radec kuuli etääntyviä askeleita ja tajusi demonin kyllästyneen jutusteluun. Demonit saattoivat tuntua sosiaalisilta mutta todellisuudessa ne eivät välittäneet toisistaan pätkän vertaa. Radec jatkoi kaupungintalolle joka oli jo aivan lähellä. Soihduilla valaistuilla kaduilla oli useita rividemoneja vartioimassa, kummallista etteivät ne tajunneet vahtia pimeää kujaa joka kulki talojen takana. Hänen mieleensä tuli taas muistot siitä millainen seikkailu hänen elämänsä oli ollut. Eliiteillä ei ollut muuta velvollisuutta kuin taistella hyvän nimissä. Radec muisti sen päivän kuin oli kulkenut kirkkaana pakkasaamuna järvenjäällä jonka ylle lumi oli kovettunut narskuvaksi kuoreksi, joka kantoi hyvin yksinäisen kulkijan. Kaikki mitä eliitti tarvitsi oli miekka ja haarniskansa, ruokakin hankittiin omin neuvoin. Eliitit edustivat myös vapautta ja monet haaveilivatkin samanlaisesta elämäntavasta mutta harvoilla oli uskallusta ja tahtoa tulla sellaiseksi. Eliitit olivat pitkän harjoittelun ja omistautumisen tulos, eivätkä muutaman satunnaisen harjoittelukerran tuottamia. He osasivat taistelun sekä ruumiin että mielentasolla jonka kehittäminen on vaativaa. Radec tuli kaupungintalon itäseinälle. Talo oli ennemminkin linna mutta ei sillä niin suurta merkitystä ollutkaan. Radec tajusi nopeasti erään asian. Oli kiivettävä. Seinässä oli halkeamia ja ulkonevia kiviä joita pitkin kiipeäminen oli mahdollista. Vaarallista se oli silti, yksikin lipsahdus ja syöksykierre oli valmis. Radec voisi pelastua välketaitonsa ansiosta mutta se voisi pilata koko tehtävän jos joku huomaisi. Jos hän ei putoaisi kovin korkealta niin jaloilleen laskeutuminenkaan ei olisi mahdoton ajatus, seitsemän metrin matkakin onnistuisi ihan hyvin ilman vammautumista vaikka se saattaisi jopa tappaa normaalin ihmisen. Radec sulautti haarniskansa itseensä ja katsoi ylös pelkät harjoitteluhousut yllään. Öinen heikko tuuli siveli viileällä kosketuksellaan hänen kuntoon treenattua ruumistaan. Miekan hän laittoi housujen vyötärön kohdasta läpi ja se roikkuisi siinä sen aikaa, toivottavasti miekka ei repisi kangasta ja putoaisi kesken kaiken. Kiipeäminen alkoi. Huomaamaton hahmo kiipesi seinää pitkin kuunvalon valaistessa tietä. Yksi toisensa jälkeen hän tarrasi kiinni seinästä pilkottaviin ulokkeisiin vetäen itseään eteenpäin. Alas oli jo kunnolla matkaa. Jos joku olisi tarkentanut katseensa tämä olisi huomannut seinällä kiipeilevän tumman hahmon mutta kaikki olivat kovin välinpitämättömiä tuona yönä. Eteen tuli kivinen ikkunalauta. Sisältä ei kuulunut mitään, ei edes hengitystä. Radec tarrasi kiinni ja veti itsenä ylemmäksi kammeten itsensä sisäpuolelle. Ei ketään missään, vain soihdut valaisivat ympärilleen. Radec otti miekan käteensä ja haarniska sulautui taas hänen ylleen. Miekka naksahti selkäpuolella olevaan pidikkeeseen, miekassa ei ollut tuppea vaan yksinkertainen ja huomaamaton haarniskan lukitusmekanismi. Miekka oli riimutaottu joten sellaista ei oikeastaan edes tarvinnut. Miekan sai lyödä vaikka kiveen voimiensa takaa ilman että siihen tuli naarmuakaan. Hän lähti oikealle kulkevaan käytävään. Askelet kolisivat hiljaisesti kivisellä lattialla mutteivät niin kovaa että se herättäisi huomiota. Hän kulki käytävässä aikansa kunnes käytävä laajeni suureen saliin. Sen ympärys oli valaistu soihduilla ja lattialla oli verta. Vain yksi kaapuun pukeutunut kutsuja seisoi keskellä salia. Se rukoili saastaisen herransa kuvan edessä jotakin. Kuului vain jotakin muminaa eikä puheesta oikein saanut selvää. Kuitenkin sen verran että se koski taistelua ja ihmisten hävittämistä. Kutsuja lopetti rukous hetkensä tuokion kuluttua. ”Hyvin liikuttavaa”, kuului kutsujan takaa. Se kääntyi nopeasti ja näki kookkaan eliittisoturin hahmon. ”Mitä sinä teet täällä…ihminen”, kutsuja kysyi oman huppunsa perältä. ”Sanotaan vaikka näin että tuli lopettamaan hirmuvaltanne ja vapauttamaan nämä seudut. Kaapuun kietoutunut olento nauroi. ”Vai yksin tulit kokeilemaan onneasi, olen linnakkeen ainoa ja taitavin kutsuja.”
”Homma on siis odotettua helpompi.”
”Luuletko tosissasi päihittäväsi minut noilla surkeilla taidoillasi ja miekallasi.”
”Niin tyypillistä. Luulisi sinunkin oppineen ettei ase tee miestä..”
Radecin sanat pysähtyivät äkisti kun kutsuja vetäisi miekkansa ja Radec torjui iskun omallaan. Radecin miekan terä alkoi hehkua sinisenä ja kutsujan terä loi ylleen synkän punaisen hehkun. Miekat olivat paikoillaan ristiin painautuneina eivätkä kumpikaan antaneet periksi. Radec hypähti nopeasti taaksepäin ja vastustaja säntäsi perässä. Nopea isku ja Radec väisti sen nopeasti. Hän löi miekallaan vastustajansa selkään johon aukesi kunnon viilto. Kutsuja kompuroi kauemmaksi ja nousi hitaasti ylös. Sitten se alkoi nauraa. ”Luulitko tosissasi että päihittämiseni olisi noin helppoa?
Epäkuolleen tappaminen on paljon hankalampaa”, se sanoi ottaen hupun päästään. Kasvot olivat kuivuneen ja mädäntyneen nahan peitossa josta sen silmät olivat pahansuovassa ilmeessä. ”Vai olet sinä epäkuollut. Olisit sanonut aiemmin.” Radec ojensi kätensä ja siitä sinkoutui hohtava pallomainen vasama osuen kutsujan rintakehään. Siihen paloi hiiltynyt aukko. ”Mitä ihmettä!”
”Pyhä vasama. Jokaisen taistelijan vakiovaruste. Erinomainen epäkuolleita vastaan kuten huomaat.” Seuraava jysähti kutsujan naamaan ja poltti sen olemattomiin kytevien kekäleiden ropistessa lattialle. Seuraava vasamien sarja teki muutaman muun kytevän onkalon epäkuolleen ruumiiseen ja se luhistui savuavana lattialle. Radec katsahti paholaisten jumalan kuvaan. Siinä oli jonkin sorkkaeläimen kallo ja se oli tahrittu verellä ja ties millä muulla. Hän ojensi kätensä ja siihen syttyi nyrkin kokoinen tulipallo. Napakalla heitolla se leimahti liekkimereksi ja alttari kärventyi sen nielussa. Huoneeseen tuli muutama demoni sotilas ja ne pysähtyivät ovensuuhun katsomaan tunkeutujaa. Viisi demoni soturia. Ne katsahtivat toisiinsa ja ryntäsivät juoksuun tunkeutujaa kohti. Radec väisti ensimmäisen iskun ja viilsi omansa demonin kaulan läpi pudottaen sen pään lattialle. Seuraavan hän otti vastaan miekalla ja väisti takaansa tulevan miekan tieltä jolloin se osui etumaiseen demoniin ja Radec tappoi miekallaan sen joka juuri lävisti epähuomiossa toverinsa. Neljäs yritti samaa mutta napakka nyrkin isku halkaisi sen kallon ja se lysähti lattialle. Viides katseli punaisilla silmillään uhkaajaa. Sitten se katosi ripeästi samasta ovesta josta oli tullutkin. Lattialla oli verta suurena järvenä. Pahuuden jumalan alttari savusi kytevänä hiilikasana kallo kasan päällimmäisenä. Radec pyöräytti taitavasti miekkaansa ilmassa jolloin veri lensi pois terän päältä ja naksautti sen selkäpuolelleen. ”Aika lähteä”, hän totesi.

Muurien toisella puolella olevat viisi muuta odottelivat malttamattomina ystävänsä paluuta. He istuvat puiden suojissa. ”Oletko varma että hän onnistuu”, Nerion kysäisi ihmisseuralaiseltaan.
”Hänhän on eliitti. Olen varma siitä että hän onnistuu.”
”Mutta takaako se että hän on kuolematon?”
”Eliitit eivät ole kuolemattomia vaan taitavia. Eräs ystäväni näki kerran eliitin taistelussa ja sanoi sen olleen näkemisen arvoista. Oli kuulemma liikkunut ja miekkaillut sellaista vauhtia ettei laskuissa pysynyt.”
”Miten sellainen haarniska päällä voi liikkua nopeasti?”
”En minä tiedä, se on kai niitä eliittien salaisuuksia.”
”Vai niin”, Nerion totesi.
”Sellainen haarniska olisi kyllä kätevä. Tarvitsee vain vähän ajatella ja sen saa joko päälle tai pois”, ihminen jatkoi. ”Radec sanoi ettei haarniska ulkonäöstään huolimatta kestä mitä tahansa”, Nerion lopetti.
He odottelivat paikoillaan jonkin aikaa. Pöllö huhuili lehvästössä ja susi ulvoi jossakin kaukana. ”Atrin, kuinka kauan on mennyt”, Nerion kysyi. Atrin tarkkaili kuuta ja puita. ”Ainakin kaksi tuntia.” Joukkio alkoi olla huolissaan. Luulisi että vähemmälläkin ajalla selviäisi. Susi ulvoi taas jossakin. ”Mitä ne oikein ulvovat?”
”Täydenkuun valo saa ne ulvomaan.”
”No miksi te ette sitten ulvo?”
”Jos alamme ulvoa täällä Radec joutuu vielä tämän tehtävän lisäksi pelastustehtävään”, Atrin tokaisi.
Susi-ihmiset eivät ulvoneet niin herkästi kuten heidän eläin serkkunsa. Ulvominen oli jäänne niiltä ajoilta kun he vielä olivat täysin susien kaltaisia. Nerion nousi nopeasti seisomaan ja nuuhki ilmaa tarkkaavaisena. Muureilta lensi alas jykevä hahmo joka tömähti ruohikkoiselle maalle. ”Radec. luulimme jo sinun kuolleen”, Nerion huokaisi helpottuneena. ”Tehtävä suoritettu.”
Joukkio lähti takaisin kylää kohti ja pääsivät sinne jo auringon noustessa. Radec oli vielä ohimennen jäänyt katsomaan henkien paikalla olevaa pilaria ja muisteli kuinka papitar oli vienyt hänet tuonpuoleisen porteille tapaamaan vanhempiaan. He saapuivat kylään ja heidät otettiin vastaan sankareina. Kolmen viikon päästä hiisien ja örkkien hyökkäykset olivat harventaneet demonien väkiluvun todella alhaiseksi jolloin ihmiset ja susi-ihmiset olivat hoitaneet viimeiset vihollisten joukot ja ottaneet omansa takaisin. Talot ja rakennukset olivat ehjiä ja tarvitsi vain siivota ja korjata joitakin demonien jättämiä jälkiä. Ei mennyt kovin kauaa kun kaupunki oli taas kuin se oli ennen demonin hyökkäystä. Radec asui tuossa kaupungissa jonkin aikaa kunnes päätti viimein jatkaa matkaansa. Hän oli käynyt ennen lähtöään susi-ihmisten kylässä ja hyvästellyt ystävänsä. ”Onko ikävää kun uudet naapurinne lähtivät takaisin koteihinsa?”
”Mitä vielä, viimeinkin täällä on tilaa kun kaikki lähtivät”, Atrin oli sanonut. Nyt hän seiso mäellä josta näki kaupunkiin ja vannoi itselleen vielä palaavansa ystäviensä luokse. ”Lähteäkö ajattelit jo nyt näin pian.” Papitar oli taas ilmaantunut jostakin. ”En ajatellut lähteä pysyvästi. Tulen vielä joskus takaisin.”
”Sinulle aina keskuudestamme paikka löytyy. Jos yksin tunnet olevasi ja et tiedä minne mennä, luonamme aina kotona olet.”
”Olen kiitollinen ystävällisyydestäsi. Ja kiitos että sain nähdä vanhempani.”
”Tämä sota kaukana lopusta vielä on, pahuuden joukot laajalle levittäytyneet ovat. Kauempana huhu valitusta leviää, sanovat ennustuksen toteen käyneen.”
”En tiedä siitä mitään. Ehkä kuitenkin etsin tämän valitun ja liityn hänen kanssaan taisteluun, kuka tietää? Tie on avoin ja olen taas vapaa menemään sinne minne tahdon.”
”Urhea soturi olet kuten kaltaisesi aina. Sinut hyvästelen ja onnea toivotan tiellä vaarallisella joka edessäsi on.” Radec katsahti kaupunkiin ja katsoi sen ilta-auringon kullanruskeaksi värjäämää hohtoa. Hän katsoi taas sivulleen ja huomasi papittaren kadonneen. Nyt hänen oli aika jatkaa matkaansa eteenpäin ja ehkä löytää tämä valittu josta papitar oli puhunut. Hänen varjonsa levittäytyi eteensä, selkänsä takana hohtavan kultaisen mailleen painuvan auringon hohteesta. Radec oli taistellut kauan hyvyyden nimissä mutta kuten kaikkien osalta, oli hänenkin taistelunsa vasta alussa.
Jonakin päivänä Azares oli jälleen vapaa ja turvallinen paikka. Radec katosi hiljalleen horisonttiin viitta hulmuten ilta-auringon lämmittäessä hänen selkäänsä jättäen vain jalanjäljet kuivaan ruohikkoon. Hänelle tulisi olemaan vielä monta taistelua ja seikkailua mutta…se on jo toinen tarina kerrottavaksi.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä