En tiedä, jaksaako kukaan lukea, saati sitten vastata.
Olen kuitenkin pitkään seuraillut tätä palstaa ja päätin kertoa omasta ahdistuksestani.
En omasta mielestäni ole syömishäiriöinen.
Silti voin rehellisesti kertoa, että olen yrittänyt olla jo niin kauan kuin muistan.
Lapsena olin vielä hoikka, pitkä ja mielestäni aika kauniskin.
Ala-asteen aikana kaikki muuttui...
Masennuin syvästi, koska huono itsetuntoni murtui täysin kiusaamisen ja haukkumisen seurauksena.
Pahinta kärsimystä oli jäädä aina ulkopuoliseksi, kukaan ei halunnut eikä pyytänyt mukaan mihinkään, ei suostunut edes puhumaan minulle.
Minua haukuttiin lihavaksi, kinkuksi, norsuksi, huoraksi, vaikka en silloin aluksi ollut edes läski, vaan normaalipainoinen.
Siispä päätin, että mitä väliä, syön mitä huvittaa, kun kuitenkin kaikki sanovat läskiksi, oli sitä tai ei.
Ahmein kaiket päivät vaan yksin suruuni, yritin tukahduttaa kaiken herkuilla, joita minulle osteltiin pyytämättäkin.
Ihan pienenä olin säilynyt hoikkana, sillä olin hyvin nirso lähes kaikelle ruualle.
Mutta vähitellen oikein "opettelin" ahmimaan ja pitämään sipseistä, jätskistä, suklaasta, pähkinöistä, leivoksista, kaikesta, mikä lihottaa.
Tavallaan syytän tästä äitiäni, joka osti kaikki ne herkut. En ole koko elämäni aikana ostanut itse muuta karkkia, kuin purkkaa ja sisuja näin vähän vanhempana.
Äiti oli silti se, joka aina myös moitti minua lihomisestani, vaikkan samaan aikaan tuputti herkkuja jatkuvasti.
Käski pukeutua mustiin esim. koska se näyttää hoikistavan, kielsi paidat, joissa maha näkyi ja huomautti aina, kuinka minun pitäisi ajatella syömistäni. Jaksaa nykyisinkin sanoa, että peruna lihottaa...etc.
Paraskin puhuja, sillä itse hän on yli satakiloinen ja syö mitä mieleen juolahtaa.
Paha isku oli myös, kun terkkari lähetti kotiin lapun, jonka mukaan olin lievästi ylipainoinen.
Minut siis oli virallisesti odettu läskiksi, n. mitoin 155-158/48, kun olin neljännellä luokalla.
Muutenkin oli vaikeaa, kun kehityin muita nopeammin, ja olin vielä lihavuuteni lisäksi muita ikäisiäni pidempi, oikea jättiläinen.
Haudoin itsemurhaa ja itkin usein iltaisin, ainoat asiat, jotka hiukan lohduttivat, olivat musiikki, kissa, ja tulevaisuuden, koston ahkera suunnittelu.
Selvisin ala-asteesta sitten jotenkin, mutta yläasteella ongelmat jatkuivat.
Eivät fyysisenä kiusaamisena, siitä olin tosi helpottunut ja ajattelin, että kestän kyllä kenen tahansa sanomiset.
Tuntui silti pahalta kuulla seiskallakin, kun huudeltiin, kuinka ruma olin.
Olin seiskalla ja vielä kasin syksyllä mitoiltani 165/55.
Laihdutus oli jo vuosia piileskellyt mielessäni, olin lukenut sitä koskevaa kirjallisuutta ja tiesin teoriassa kaiken syömishäiriöistäkin.
Kahdeksannen syksyllä vasta aloin painoani pudottamaan 57 kilosta 47 kiloon, aika nopeasti, noin 1,5-2 kuukaudessa.
Kuntoilin hulluna, vaikka en ollut varmaan kahdeksaan vuoteen liikkunut yhtään ylimääräistä.
Silloin trekkari taas piruuttaan huomasi ja määräsi punnituksiin. En ollut edes alipainoinen, joten en käsitä, miksi hän niin teki.
Harmitti niin paljon, että lihoin nopeasti 55 kiloon, päästäkseni pois tarkkailun alaisuudesta.
Viime kesänä kiloja kertyi aina 60 asti ja vihasin itseäni ja olin pettyneempi kuin milloinkaan ennen.
Aloin oksentamisella laihduttamaan, kun olen tottunut suuriin ruokamääriin, niin on vaikea olla syömättä.
Vähitellen olen taas onnistunut hivuttautumaan oikealle tielle. Liikun 2-3 tuntia päivässä, oksentelen, välillä saattaa olla muutama päivä taukoa, toisinaan taas ahmin monta kertaa päivässä ja oksennan vaikka kymmenen kertaa päivittäin. Muutaman päivän jälkeen tämä ei enää onnistukaan ja olen taas syömättä.
Elän keskellä täydellistä helvettiä, mietin mitä voin syödä, etten oksentaisi.
Helpointa olla vain syömättä.
Jos mahdollista, korvaan syömisen juomisella, kuten tänäänkin. Pelkään, että minussa on taipumusta alkoholismiinkin, sillä juominen tuo hetken helpotuksen ja auttaa näkemään peilistä muutakin kuin loputonta ihraa...
Mittani 165/50, joten olen aikas läski paska, enkä osaa laihduttaakaan.
En osaa nauttia nuoruudestani, en ystävistä, vaikka niitä nykyisin olisikin, miestenkin mielestä näytän nykyisin ihan hyvältä kuulemma.
Poikaystävä löytyy, joka varmasti rakastaa minua, mutta en usko sitä välillä ollenkaan.
En jaksa uskoa ihmisiin. En jaksa uskoa kehenkään, kuka sanoo, että olen sopiva, olen se sama läski kuin silloin neljännellä luokalla...
Ei lohduta, että ka yläasteelta on 9,7...
tunnen olevani täysin surkea koulussakin, laiska, en yrittänyt tarpeeksi, numerotkin ovat valetta, en ollut oikeasti hyvä.
Olen vainoharhainen, wannabe-anorektikko, bulimikko ja vielä surkea juoppo.
Haluan paeta tätä maailmaa...en voi saada mitä haluan, en uskalla elää, en kuollakaan.
En tiedä mitä tehdä...
Sainpahan purkaa pahaa oloani, tätä kukaan jaksoi lukea, mutta antakaa anteeksi, ei tarvitsekaan lukea.
En osaa kirjoittaakaan, en osaa mitään, mitä haluaisin osata, tai mistä pidän.
Olen kuitenkin pitkään seuraillut tätä palstaa ja päätin kertoa omasta ahdistuksestani.
En omasta mielestäni ole syömishäiriöinen.
Silti voin rehellisesti kertoa, että olen yrittänyt olla jo niin kauan kuin muistan.
Lapsena olin vielä hoikka, pitkä ja mielestäni aika kauniskin.
Ala-asteen aikana kaikki muuttui...
Masennuin syvästi, koska huono itsetuntoni murtui täysin kiusaamisen ja haukkumisen seurauksena.
Pahinta kärsimystä oli jäädä aina ulkopuoliseksi, kukaan ei halunnut eikä pyytänyt mukaan mihinkään, ei suostunut edes puhumaan minulle.
Minua haukuttiin lihavaksi, kinkuksi, norsuksi, huoraksi, vaikka en silloin aluksi ollut edes läski, vaan normaalipainoinen.
Siispä päätin, että mitä väliä, syön mitä huvittaa, kun kuitenkin kaikki sanovat läskiksi, oli sitä tai ei.
Ahmein kaiket päivät vaan yksin suruuni, yritin tukahduttaa kaiken herkuilla, joita minulle osteltiin pyytämättäkin.
Ihan pienenä olin säilynyt hoikkana, sillä olin hyvin nirso lähes kaikelle ruualle.
Mutta vähitellen oikein "opettelin" ahmimaan ja pitämään sipseistä, jätskistä, suklaasta, pähkinöistä, leivoksista, kaikesta, mikä lihottaa.
Tavallaan syytän tästä äitiäni, joka osti kaikki ne herkut. En ole koko elämäni aikana ostanut itse muuta karkkia, kuin purkkaa ja sisuja näin vähän vanhempana.
Äiti oli silti se, joka aina myös moitti minua lihomisestani, vaikkan samaan aikaan tuputti herkkuja jatkuvasti.
Käski pukeutua mustiin esim. koska se näyttää hoikistavan, kielsi paidat, joissa maha näkyi ja huomautti aina, kuinka minun pitäisi ajatella syömistäni. Jaksaa nykyisinkin sanoa, että peruna lihottaa...etc.
Paraskin puhuja, sillä itse hän on yli satakiloinen ja syö mitä mieleen juolahtaa.
Paha isku oli myös, kun terkkari lähetti kotiin lapun, jonka mukaan olin lievästi ylipainoinen.
Minut siis oli virallisesti odettu läskiksi, n. mitoin 155-158/48, kun olin neljännellä luokalla.
Muutenkin oli vaikeaa, kun kehityin muita nopeammin, ja olin vielä lihavuuteni lisäksi muita ikäisiäni pidempi, oikea jättiläinen.
Haudoin itsemurhaa ja itkin usein iltaisin, ainoat asiat, jotka hiukan lohduttivat, olivat musiikki, kissa, ja tulevaisuuden, koston ahkera suunnittelu.
Selvisin ala-asteesta sitten jotenkin, mutta yläasteella ongelmat jatkuivat.
Eivät fyysisenä kiusaamisena, siitä olin tosi helpottunut ja ajattelin, että kestän kyllä kenen tahansa sanomiset.
Tuntui silti pahalta kuulla seiskallakin, kun huudeltiin, kuinka ruma olin.
Olin seiskalla ja vielä kasin syksyllä mitoiltani 165/55.
Laihdutus oli jo vuosia piileskellyt mielessäni, olin lukenut sitä koskevaa kirjallisuutta ja tiesin teoriassa kaiken syömishäiriöistäkin.
Kahdeksannen syksyllä vasta aloin painoani pudottamaan 57 kilosta 47 kiloon, aika nopeasti, noin 1,5-2 kuukaudessa.
Kuntoilin hulluna, vaikka en ollut varmaan kahdeksaan vuoteen liikkunut yhtään ylimääräistä.
Silloin trekkari taas piruuttaan huomasi ja määräsi punnituksiin. En ollut edes alipainoinen, joten en käsitä, miksi hän niin teki.
Harmitti niin paljon, että lihoin nopeasti 55 kiloon, päästäkseni pois tarkkailun alaisuudesta.
Viime kesänä kiloja kertyi aina 60 asti ja vihasin itseäni ja olin pettyneempi kuin milloinkaan ennen.
Aloin oksentamisella laihduttamaan, kun olen tottunut suuriin ruokamääriin, niin on vaikea olla syömättä.
Vähitellen olen taas onnistunut hivuttautumaan oikealle tielle. Liikun 2-3 tuntia päivässä, oksentelen, välillä saattaa olla muutama päivä taukoa, toisinaan taas ahmin monta kertaa päivässä ja oksennan vaikka kymmenen kertaa päivittäin. Muutaman päivän jälkeen tämä ei enää onnistukaan ja olen taas syömättä.
Elän keskellä täydellistä helvettiä, mietin mitä voin syödä, etten oksentaisi.
Helpointa olla vain syömättä.
Jos mahdollista, korvaan syömisen juomisella, kuten tänäänkin. Pelkään, että minussa on taipumusta alkoholismiinkin, sillä juominen tuo hetken helpotuksen ja auttaa näkemään peilistä muutakin kuin loputonta ihraa...
Mittani 165/50, joten olen aikas läski paska, enkä osaa laihduttaakaan.
En osaa nauttia nuoruudestani, en ystävistä, vaikka niitä nykyisin olisikin, miestenkin mielestä näytän nykyisin ihan hyvältä kuulemma.
Poikaystävä löytyy, joka varmasti rakastaa minua, mutta en usko sitä välillä ollenkaan.
En jaksa uskoa ihmisiin. En jaksa uskoa kehenkään, kuka sanoo, että olen sopiva, olen se sama läski kuin silloin neljännellä luokalla...
Ei lohduta, että ka yläasteelta on 9,7...
tunnen olevani täysin surkea koulussakin, laiska, en yrittänyt tarpeeksi, numerotkin ovat valetta, en ollut oikeasti hyvä.
Olen vainoharhainen, wannabe-anorektikko, bulimikko ja vielä surkea juoppo.
Haluan paeta tätä maailmaa...en voi saada mitä haluan, en uskalla elää, en kuollakaan.
En tiedä mitä tehdä...
Sainpahan purkaa pahaa oloani, tätä kukaan jaksoi lukea, mutta antakaa anteeksi, ei tarvitsekaan lukea.
En osaa kirjoittaakaan, en osaa mitään, mitä haluaisin osata, tai mistä pidän.
Vastaukset 8
Vanhimmat
tosiaankaan ole mikään läski! mä kuule sinuna olisin onnellinen JOS mulla ois kaikki mitä sulla on, sä oot HOIKKA ja koulussa tosi hyvä!oma ka:ni oli 7.3! mä kyllä tajuan että sulla on paha olla, niinkuin on itsellänikin, mutta ajatteles että mun mitat on 165,5cm/56,5kg!!! eli jos sä sanot ittees läskiks nii mä oon kyllä vähintään sairaalloisen läski! ja kaiken muun hyvän lisäks satun olemaan 13w, ja mua kiusataan kans sillai "henkisesti" (eli huudellaan yms.) et varmasti arvaakkaan miten pahalta musta tuntui, kun sä haukuit ittees läskiks, kun minä ite satun olemaan noissa mitoissa.. mä tiedän miltä tuntuu kun joku läheinen haukkuu, oma isäni on haukkunut minua esim.punkeroksi, kalkkunaksi ja paskanjauhajaksi! saattaa kuulostaa aika käsittämättömältä, mutta niin asia vain on. ja kaiken tän kurjuuden keskellä mä vaan tukeudun mun koiraan, oksentelen, soitan selloa ja ahmin! mulla ei oo yhtään ystävää, ei ketään joka oikeesti välittää. tällä viestillä tahdoin vaan kertoa sinulle, että ole onnellinen siitä mikä oot, asiat voisivat olla paljon pahemminkin!
sanoin itseäni läskiksi ja sain sinutkin tuntemaan itsesi sellaiseksi siinä samalla.
Mittojen laittaminen oli ehkä typerää, myönnetään.
En vain mahda sille mitään, miltä minusta tuntuu.
Joku toinen voi näyttää ihan hoikalta, jopa liian laihalta näissä mitoissa, mutta kysehän mullakin tässä on siitä, millaisena näen kuvani itse, ajatus siitä, millainen voisin olla.
Päässähän näissä sairauksissa onkin se vika...mikä on kamalaa, sillä ei auta tippaakaan, onko 10 tai 15 kiloa lihavampi vai hoikempi, aina on liian painava, ruma ja lihava olo.
Et sinäkään mitenkään lihava ole, mitoilla 165,5/56, et tietenkään, jos joku asiallisesti asiaa arvioi.
Parisen tuntia sitten iski taas hillitön ahmimishimo, eikä asiaa paljon auttanut, että kotoa löytyi taas sopivasti jäätelöä, keksejä, leipää ja jogurttia (kaikki helppoja oksentaa, joten houkutus kasvaa vielä suuremmaksi syödä.)
Miten ihminen ylipäätään pystyy syömään tunnissa 3-4 kiloa...mietin monesti, kun normaalisti syödessä mahalaukku tuntuu halkeavan ja puolesta lautasellisesta salaattia?
Siitä ei vaan välitä, vaikka tuntuu pahalta syödessä, on pakko syödä kun se vaihde menee päälle.
Tiedän, että asiat voisivat olla pahemminkin.
Noin olen kuullut monien sanovan...kukaan ei näistä ongelmistani tiedä, mutta joskus kun olen jollekin masennuksesta vihjaissut, niin silloin sanottu aina, että pahemminkin voisi olla.
Se ei vaan lohduta tässä tilanteessa.
Jos järjellä todella ajattelen, niin tietty määrä ihmisiä maailmassa kuolee nälkään ja janoon joka päivä, paljon ihmisiä joutuu elämään jatkuvassa pelossa henkensä puolesta sotaisilla alueilla, monet ovat köyhempiä, kurjempia, oikeasti sairaita, liian laihoja, tai päinvastoin oikeasti liian lihavia.
Mutta en osaa iloita toisten huonosta olosta niin paljon, että se parantaisi minut, saisi järkeä päähäni.
En jaksa haluta muuta, kuin että olisin laiha.
Minulla oli eräs unelma, jonka takia jaksoin silloin aikoinaan. Se ei voi toteutua ja nykyisin jäljellä on vain tämä yksi unelma, jonka takia elää, jonka ansiosta jopa kuollakin.
En ole niitä, jotka haluavat käydä rajamailla ja tehdä "comebackin" elämään.
En halua muistella vanhana, miten tuli tyhmäiltyä nuorena, ja murehtia elämätöntä, syömishäiriölle omistettua nuoruutta.
Mieluummin makaan haudassa, kuin elän yksinäistä, lapsetonta elämää, jossa unelmat eivät toteutuneet, en ollut mihinkään tyytyväinen enkä ollut tehnyt mitään, mitä aidosti olisin halunnut.
Näin se vain on.
Anteeksi ajatukseni, jotka joitakin saattavat syvästi ärsyttää.
Tältä minusta vain tällä hetkellä tuntuu.
hei!
Sun kertomukses sai varmaan monet havahtumaan ja monet myös ajattelemaan, että kuulostaapa tutulta. Lapset osaa todellakin olla julmia haukkuessaan toisia, vaikkei oikeasti mitään näkyvää syytä olisikaan. Sä olet nuori nainen, jolla on koko elämä edessä. Älä jää tuleen makaamaan ja muistelemaan ihmisten pahoja sanoja. Miksi se on aina niin että ne loukkaukset ja kaikista hirveimmät asiat muistaa aina parhaiten, eikä koskaan niitä kohteliaisuuksia ja kivoja asioita joita kuitenkin sinunkin tiellesi on varmasti osunut todella paljon. Sulla on mahdollisuus muuttaa sun elämäsi kulku, ja ennenkaikkea, oma asentees. Kukaan ei voi sua loukata, ilman sun suostumustasi. Sun pitää nyt löytää elämääsi jotain muuta tekemistä ja mietittävää kuin ruoka. Tiedän että se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta ruoka ja sen ajatteleminen ei saa hallita elämää. on varmasti asioita joissa sä olet hyvä ja tiedän että keskiarvo ei ihan hirveästi kerro todellisesta osaamisesta, mutta anataa kuitenkin suuntaa. Olet fiksu tyttö jolla on mahdollisuudet elämässään vaikka mihin. Älä hukkaa näitä vuosia, vanhempana tulet sitä katumaan. Voimia sulle ja kirjota miten sulla menee.
Kaikesta "paistaa" se että, olet ollut kiusattu. Ts. vaikka kiipeäisin Mount Everestin huipulle ja takaisin, tunnet olevasi "huono" ja "epäonnistunut" jne...
On ikävää huomata, miten kiusaajat pystyvät murskaamaan ihmisen itsetunnon.
MUTTA - PARAS KOSTO on kun vaikka väkisin rupeat löytämään hyviä puolia itsestäsi (meissä kaikissa ON niitä) ja lakkaat säälimästä itseäsi.
Paras kosto kiusaajillesi on se, että RAKASTAT ITSEÄSI ja jatkat elämääsi aivan kuin heitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan.
Sinä oot laiha. Et mikään läski! Mä oon ite koulukiusattu ollu koko ikäni ja tiiän miltä se tuntuu. Koko ajan sydämessä jyllää kauhea viha, epätoivo ja kostonhimo. Aamuisin en halunnut herätä kouluun, valvon öisin kuuntelemalla musiikkia. Päivällä lenkkeilen 15-20km... Olen epäonnistunut ja surkea kaikessa. Ja jos joku on läski niin minä! Pituuteni on 158/39... Ainoat ihmiset jotka välittää musta on mun oma rakas bändini. Luokkakaverini vihaavat mua ja samoin sukulaiseni. Äiti yritti saada mua syömään. Mutta minä olen niin itsepäinen ja inhottava nilviäinen, että en syö. Syön vain sillon kun on ihan kauhea nälkä. Syötän herkut, jotka ostetaan mulle, veljilleni. Viiltelen ittiä ja ihannoin kuolemaa. Mutta samalla kuolema pelottaa muaki... Enää en osaa edes itkeä...yritän, mutta en saa kyyneliä tulemaan. Kasvoni on finnejä täynnä ja olen kuin kävelevä aknenäppylä. Tekisi niin helvetisti mieli itkeä ja tuntea kyynelien tuottama lohtu. Ei ketään kaveria, muuta kuin bändi ja nettikaverit. Mutta ei nettikaverit koskaan korvaa oikeaa ystävää joka on fyysisesti lähellä. Bändissäni olen ainut tyttö ja muut on jo aikuisia miehiä. He yrittävät auttaa. Niin ja lisäyksenä vielä, että mäki oon 14w...
Minä jaksoin lukea. Tunnistan viestistäsi paljon itseeni liittyviä asioita. Myös minä olen ollut ala-asteella kiusattu. Kukaan ei ole koskaan painostani huomauttanut mitään, mutta muista asioista kyllä. Kiusaamista ei jatkunut kauan, mutta se jätti silti jäljen. Itsetuntoni on aivan riekaleina.
Minä(kään) en ole syömishäiriöinen. En haluaisikaan olla. Haluaisin silti laihtua. Koko talven jatkuneen punttisalitreenin seurauksena lihakset kasvoivat ja painoa kertyi 1,5-2 kg lisää. En voi hyväksyä painonnousua, vaikka mitä luultavammin se johtuu vain lihasmassan kasvusta. Haluan epätoivoisesti viime kesän mittoihin. Haluan olla taas kevyt.
Järkeni sanoo, etten saa laihduttaa. 47 kiloa ei ole paljon. Silti mahani pömpöttää ja jalkani näyttävät paksummilta kuin ennen. Treenaan 5-6 kertaa viikossa. Siitäkin on mennyt ilo. Ainoa ajatukseni urheilurääkin kestääkseni on lupa syödä, mitä tahdon, koska olen rääkännyt itseäni äärirajoillani. Mitään herkkuja en voi syödä ilman huonoa omaatuntoa ja itsesääliä.
Onneksi järkeni käskee vielä syödä kunnolla, enkä ole antanut tunteille ja haaveille periksi. En halua sairastua. Itsetuntoni on niin huono, että tiedän olevani otollinen syömishäiriön uhri.
Tiedän, että pidätte mua typeränä. Tiedän olevani typerä, koska en saa näitä typeriä ajatuksia pois sairaasta päästäni.
jo sairastunut. voimia.
hmm. siis pidät ittees läskinä.. mä oon sua huomattavasti lyhyenpi ja vielä painavanpi.. eli tuskin oot lihava.. sulla voi olla vaikka suurikokoset luut koska omasta mielestäni mä oon aika hoikka.. ja sä varmaan oot sitte tosi hoikka jos niin pitkä oot ja 50 vaan painat.