Suviseurat lähestyvät kovaa vauhtia ja sitä myöten suviseura-stressi.
Olen haaveillut jo pitemmän aikaa, että voisin viettää välivuoden ilman suviseurareissua ja stressiä, muta näillä näkymin se ei onnistu vielä viiteen vuoteen.
Lapset eivät voi vielä omin avuin mennä ja olla suviseuroissa, joten pakkohan se on vanhemmilla mennä sinne heidän kanssaan.
Nykyään on mahdollista kuunnella valtaosassa maata suviseurat kokonaan radiosta ja ehkäpä tulevaisuudessa myös televisiosta.
Internet lähettää myös kuvin ja sanoin suviseura-alueen näkymiä ja kuulumisia.
Päivämies lehdessä oli jo kerrottu suviseurojen kartat. Harmikseni sinne oli merkitty myös tupakin myynti piste, joka ei ainakaan minua miellytä.
Olisin toivonut, että täällä keskustelupalstalla käydyt mielipiteet tupakanmyynti pisteen tarpeellisuudesta olisivat kantautuneet järjestäjien korviin ja sitä myöten olisi luovuttu koko tupakka kojusta seura-alueella, muta toiveeni osoittautui taas turhaksi.
Seuraväki ei tarvitse tupakkaa, varsinkaan alaikäiset.
Minä alan jo nyt voida pahoin, kun tiedän törmääväni edellis kesien tapaan kymmenvuotiaisiin, jotka vetelee savuja kuin aikuiset ikään.
Suviseuratunnelmaani pilaavat nuo nuoret, jotka turmelevat elämäänsä tupakalla.
Viime kesänä satuin törmäämään kansanopisto kavereihin, jotka jo silloin polttivat röökiä 17 - 18 vuotiaina.
Nyt tavattuani, he polttivat edelleen.
No eiköhän vain liene Kalle Kustaa ! "Eipä olla tavattu sen jälkeen kun kansanopistossa oltiin !
Katselen kahta miestä, joista en heti saa selvää, keitä he ovat.
Pian kuitenkin tunnistan molemmat ja alamme vaihdella kuulumisia.
Molemmat kaivelevat pian tupakat esiin ja kysyvät, poltanko minä.
Vastaan, etten polta nyt, niinkuin en polttanut silloin kansanopistoaikoinakaan.
Sinähän olet pysynyt nuorekkaana. Me tunnistettiin sut heti, kun seisoskelit ja ällistelit.
Minun tekee mieli sanoa, ettei teistä voi sanoa samaa. Vuosikymmenein tupakointi on jättänyt jälkensä. Rikkonaiset kellertävät hampaat ja ilme kalpea.
Ettekö ole vieläkään lopettaneet tupakointia ?
Miehet vastaavat: "Ei varmasti lopeteta niin kauan kuin henki pihisee.
Kerran sitä kuolee kuitenkin.
Lääkärissa kävin joku aika sitte, ja keuhkoista kuului rohinaa, keuhkoahtaumaa epäilivät.
Sitten puhe siirtyy lapsiin.
Millainen perhe teillä on ?
16 lasta, minulla kahdeksan, sanoo toinen.
Mutta sinähän aloititkin seurustelun jo kansanopistossa, joten onhan sitä silloin kerinnyt tulla.
Kuultuaan, kuinka vähän lapsia minulla on, entiset kansanopistokaverini ikäänkuin kadehtivat minun elämääni.
No sinulla on kyllä helppoa.
Jos olisit kasvattanut semmoisen joukkokunnan, kuin minulla on, niin tietäisit, mitä elämä voi kovimmillaan olla.
Totean uskovaisten tapaan, että elämä ja lapset ovat Jumalan käjessä, että tasan ei käy onnen lahjat.
Kauaa ei joudeta rupattelemaan, kun molemmat kansanopistokaverini lähtevät eri suuntiin kertoen olevan kiire ehtiä sinne ja tänne.
Suviseurat aiheuttaa jännitystä jo edeltä käsin.
Ensimäinen jännityksen paikka on se, millaisen paikan sattuu saamaan.
Hyvä paikka on tietysti sellainen, josta on lyhyt matka joka paikkaan.
Kerran Jämijärven suviseuroissa v. 1991 jouduimme keskelle lehmänsonta kasoja.
Ne sontakasat olivat melko tuoreita, sillä lehmiä oli paikalla laidunnettu alkukesästä ennen suviseuroja.
Eräänä kesänä, kun iloitsimme ison teltan lähelle pääsystä, huomasimme siitä olevan haittaa siinä mielessä, että kaikki tutut ja sukulaiset käyttivät vaunuamme välietappinaan matkalla keskusalueelta omille vaunupaikolleen.
Ja kun vieraita pistelehtii, niille pitää tietysti kohteliiasti tarjota vähintään kahvit ja lapsille mehua.
Siellä sitten vaunuun änkeysi kerralla porukkaa niin paljon, että seinät pullistelivat.
Mihinkään ei voinut keskittyä rauhassa, kaikkein vähiten puheen kuunteluun.
Ja kun yhet vieraat lähtivät, uudet tulivat.
Kerran lähdin vieraita pakoon, koska he valloittivat vaunumme ja sanoin meneväni tärkeille asiolle.
Sadesää tai polttava helle rasittaa, sillä suihkussa käynti ei vaikuta kauan aikaa, kun on jo uudestaan hikinen paita liimautunut ihoon kiinni.
Suihkussa käynti on lisäksi arvokasta, maksaa paljon.
Niin, kuinka mahtavaa oliskaan viettää suviseurat siellä järven rannalla mökissä radion ääressä.
Mikään ei stressaa, eikä rasita.
Suviseuroissa oleminen on uuvuttavaa kenelle tahansa, vaikka kukaan ei myönnä sitä.
Olemme jo varoitelleet vanhaa äitimuoriamme, että hän jäisi pois, koska häntä pitää koko ajan siellä vuoronperään hollata.
Äitimuori on joka kerta ollut hyvin uupunut ja taivastellut, kuinka rasittavaa oleminen siellä on.
Kuitenkin hän unohtaa suviseuroissa olon vaivat ja on lähdössä uudestaan.
Pitäähän se mennä, niin kauan kuin elää.
Ehkäpä minä vielä tämän kerran jaksan !
Viime kesänä äitimuori lähti hortoilemaan vanhusten lepopaikalta aikoen suunnistaa eräälle sisarusten vaunupaikkaa.
Hän oli kyllästynyt siellä odottelemaan, että hänet haettaisiin pois ja päättänyt mennä huonojalkaisuudestaan huolimatta.
No, eihän se ollutkaan osannut ja oli uupunut välille istuutuen nurmikolle.
Matkapuhelinta äitini ei ole koskaan käyttänyt.
Joku oli sitten toimittanut hänet aikain päästä lepopaikkaan, koska puhelinnumeroita hän ei osannut antaa.
Sillä välin sisaruksemme olivat hakeneet häntä joka paikasta.
Tänä kesänä olin suunnitellut lähteväni kerrankin suviseurapaikalle ajoissa, sillä loma sattui hyvään saumaan.
Kuitenkaan tästä haaveestani ei tule totta, sillä loma-aika on kiireistä aikaa.
Tekemättömiä töitä on vaikka kuinka paljon ja talvella aina ajattelee tekevänsä ne loma- aikaan.
Alkukesä on ollut kiireistä, kun sukumme tila lohkotaan ja linjoja on hakattu.
Mökkipaikalle tilattu urakoitsija ei joutanutkaan tulemaan, kuin vasta suviseuraviikolla ja siellä on tarpeen olla mukana seuraamassa ja opastamassa.
Kesä on niin kiireitä täynnä että hirvittää.
Alkukesä oli täynnä lakkiaisia, rippijuhlia ja syntymäpäiviä.
Perheessämme oli rippijuhlat ja viikonloppu meni juhliessa ja vieraiden kanssa turistessa.
Pihamaa talven jäljiltä odotti kunnostusta.
Aina pitää laittaa uutta, korjata ja maata möyriä.
Suviseuroissa vois ajatella hengähtävän, ja niin se varmaan joiltakin onnistuukin.
Ison perheen vanhemmille suviseurat ovat jatkuvaa kiirettä, sillä olosuhteet ovat töisevät.
Menimme kerran erään ison perheen vaunulle.
Sisälle ei kehtaa mennä, sillä yleensä siellä on niin ahdasta ja tunkkaista, että vieraiden on paras pysyä vaunun ulkopuolella etuteltan sisällä.
Kuitenkin menimme ensin vaunun sisälle tervehtimään, että täältä tullaan.
Sisällä vaunussa oli kaikki sikin sokin. Äiti kertoi olevan kolme vaipatettavaa tällä haavaa.
Pienimmät itkeä märisivät kokoa ajan.
Tiskivuori oli mahtava. Roskakori pursusi.
Kesken kaiken äiti huutaa: "Hei muksut, ei vesihanaa saa nyt käyttää, kun iskä on juuri tyhjentämässä sitä."
Vettä ehti kuitenkin valua lattialle ja äiti rientää kuivattelemaan.
Yht´ äkkiä vellikattila kiehuu yli ja puuro ryöstäytyy ympäri kaasuhellaa.
Siirrymme ulos, sillä tunnemme olevamme tiellä ja haitaksi.
Istuksimme pitkään etuteltassa, jonne vaunun isä saapuu säiliön tyhjennysreissulta.
Isä toteaa, ettei tässä ehdi muuta, kuin puurtamaan koko ajan.
Sitten saapuu äitikin hetkeksi porinoimaan vaunun sisältä kanssamme.
Hän on uupuneen ja hikisen näköinen todeten: Työtä piisaa, ei tässä ehdi käydä missään.
Vaunussa kuohuu lasten kavereita. Väkiä lappaa. Jalkineita on etuteltan edusta täpötäynnä.
Vanhempien kännykät pirisee, aina on jollain jotain asiaa. Joo, tullaan kun ehditään, tässä olis vähän näitä hommia, voisitteko odottaa.
Isä kaivaa tupakat esiin ja vetää ahnaasti hermosavuja. Lapset vieressä katsoo ja joku sanoo: Iskä, anna minäkin kokeilen !. Kyllä sitä kerkiää sitten kun olette aikuisia, ei lapset ruukaa polttaa.
Muistelen poikamiesaikoja, jolloin ei kiireet isommin rassanneet. Ainoa harmi silloin oli se, että jos ei ollut kaveria, niin ei oikein kehdannut yksin kiertää isoa telttaa, kun tuntui, kuin joku tuttu huomaisi ja ajattelisi: "Siellä se tuokin näkyy yksin töttäilevän, ei näytä olevan kaveria. Poikamiehenä ajatukset pyörivät, mistä löytäisin itselleni tyttökaverin.
Saarnoja en jaksanut kuunnella sen kiinnostuneempana kuin nytkään. Kaikki muu meno valtasi ja täytti ajatukset täysin.
Kerran saapuessamme suviseurakentälle liikenteen ohjaaja osoitti märkää kuralätäkköä, johon olisi pysäköitävä ja leiriydyttävä.
Minut valtasi paniikki ja sanoin, etteihän tuohon voi mennä.
Menkää nyt johonkin päin,takana tulee koko ajan lisää vaunuja, ei siihen voi jäädä miettimään.
Niinpä lähdinkin vastoin liikenteen ohjaajan määräystä ajamaan vain eteenpäin.
Takana tuleva meni kiltisti kuralätäkköön ja itse pääsin edessäpäin parempaan paikkaan.
Seurasin, kuinka vetoauto juuttui oitis märkään kohtaan ja sen vaunu jäi sopivasti tukkimaan takaa tulevaa liikennettä.
Aiokoinaan kuljin äitini kanssa suviseuroissa.
Äiti halusi välttämättä päästä lähelle isoa telttaa ja niinpä kun lähestyimme suviseura-aluetta äiti veivasi ikkunan auki huutaen liikenteen ohjaajalle.
"Täällä on vaivasia huonojalakasia muoria, ohjatkaa meijät invaliitipaikalle !"
Minua hävetti, sillä äitini ja tätini olivat härskiä, jotka eivät kaihtaneet keinoa esiintyä vaivasina, jotta pääsisivät hyvään paikaan.
Käy, niinkuin äitini toivoo ja liikenteen ohjaaja opastaa meidät invaliitipaikalle.
Äitini ja tätini toteavat naurussa suin, että kyllä sitä pääsee hyvvään paikkaan, kun ossaa vaan suusa avata oikeassa paikassa.
Nykyään ei invaliidi paikalle pääse yhtä heppoisin perustein, kuin joskus kaksikymmentä vuotta sitten.
Mutta suviseurat ovat taas oven edessä. Se on jännitysnäytelmä, miten se taas menee ja kuinka sitä jaksaa kaiken sen stressin.
Isossa teltassa en jaksa istua. En ole niin vanha vielä, että ilkeäisin ottaa oman lepotuolin mukaan telttaan, niinkuin useimmat vanhukset tekevät.
Iso teltta on helteellä tukala paikka ja istuminen pukkien päällä olevalla lankulla rasittaa selkää.
Istuimme kerran vaimon kanssa isossa teltassa, kun minun teki kesken saarnan mieli lähteä ulos.
Vaimoni oli jyrkästi eri mieltä, eikä päästänyt minua pois.
Siinä sitten istuin kädet poskella ja kyynärät polviin tuettuna.
Ajatukseni kulkivat, että istuisinpa nyt oman mökkirannan kuistilla ja katselisin poutapilvien liikkeitä.
Nouse ylös, eläkä könötä siinä niin vetämättömän näköisen, sanoo vaimoni !
Sitten puhe loppuu vihdoin viimein ja alkaa virrenveisuu.
Nyt en kysy enää lupaa, vaan potallan penkistä ylös ja suunnistan teltan oviaukkoa kohti.
Kas, anoppihan se siinä istuu katsoen lähtöäni.
Elähän pijä kiirettä, emannuus jäi istumaan vielä !
Kun pääsen ulos raittiiseen ulkoilmaan hengitän syvään ja hakeudun varjoisaan paikkaan istumaan.
Kohta kännykkä pirisee ja vaimo kysyy, missä olen.
Lyhyen sanasodan jälkeen vaimo toteaa: Painu ukko mihin lystäät, minä en tarvitse sinua !
Työvuoroa en ole haalinut itselleni tämän kesän suviseuroihin, sillä vanha ei jaksa.
Kolehtivuoron nyt vois tehdä, koska se on helppo, mutta jostain syystä minulle lankeaa aina ne keittiöpossun hommat.
Olen vedonnut kiireisiin ja siihen, etten uskalla ottaa työvuoroa, koska kesälomat ei ole varmat, vaikka todellisuudessa lomani oli molemmin puolin suviseuroja.
Suviseurojen tungos ei miellytä ollenkaan tälläistä rauhallisen menon kaipaajaa.
Kerran olin menossa vessaan ja jono oli tosi pitkä. Naisten puolella vessajonot ovat kuitenkin paljon pitemmät kuin miesten.
En jäänyt jonottamaan, vaan suunnistin ravintolatyöntekijöiden vessaan.
Minulla oli moisesta huono omatunto niinkuin siitäkin, etten osaa iloita suviseuroissa olosta täysin rinnoin, niinkuin kaikki muut.
Siunatkoon hyvä Jumala tämämkertaisen suviseurareissuni niin, että minulle kirkastuisi pala taivasta ja että Luoja ottaisi suviseurastrressin pois.
Olen haaveillut jo pitemmän aikaa, että voisin viettää välivuoden ilman suviseurareissua ja stressiä, muta näillä näkymin se ei onnistu vielä viiteen vuoteen.
Lapset eivät voi vielä omin avuin mennä ja olla suviseuroissa, joten pakkohan se on vanhemmilla mennä sinne heidän kanssaan.
Nykyään on mahdollista kuunnella valtaosassa maata suviseurat kokonaan radiosta ja ehkäpä tulevaisuudessa myös televisiosta.
Internet lähettää myös kuvin ja sanoin suviseura-alueen näkymiä ja kuulumisia.
Päivämies lehdessä oli jo kerrottu suviseurojen kartat. Harmikseni sinne oli merkitty myös tupakin myynti piste, joka ei ainakaan minua miellytä.
Olisin toivonut, että täällä keskustelupalstalla käydyt mielipiteet tupakanmyynti pisteen tarpeellisuudesta olisivat kantautuneet järjestäjien korviin ja sitä myöten olisi luovuttu koko tupakka kojusta seura-alueella, muta toiveeni osoittautui taas turhaksi.
Seuraväki ei tarvitse tupakkaa, varsinkaan alaikäiset.
Minä alan jo nyt voida pahoin, kun tiedän törmääväni edellis kesien tapaan kymmenvuotiaisiin, jotka vetelee savuja kuin aikuiset ikään.
Suviseuratunnelmaani pilaavat nuo nuoret, jotka turmelevat elämäänsä tupakalla.
Viime kesänä satuin törmäämään kansanopisto kavereihin, jotka jo silloin polttivat röökiä 17 - 18 vuotiaina.
Nyt tavattuani, he polttivat edelleen.
No eiköhän vain liene Kalle Kustaa ! "Eipä olla tavattu sen jälkeen kun kansanopistossa oltiin !
Katselen kahta miestä, joista en heti saa selvää, keitä he ovat.
Pian kuitenkin tunnistan molemmat ja alamme vaihdella kuulumisia.
Molemmat kaivelevat pian tupakat esiin ja kysyvät, poltanko minä.
Vastaan, etten polta nyt, niinkuin en polttanut silloin kansanopistoaikoinakaan.
Sinähän olet pysynyt nuorekkaana. Me tunnistettiin sut heti, kun seisoskelit ja ällistelit.
Minun tekee mieli sanoa, ettei teistä voi sanoa samaa. Vuosikymmenein tupakointi on jättänyt jälkensä. Rikkonaiset kellertävät hampaat ja ilme kalpea.
Ettekö ole vieläkään lopettaneet tupakointia ?
Miehet vastaavat: "Ei varmasti lopeteta niin kauan kuin henki pihisee.
Kerran sitä kuolee kuitenkin.
Lääkärissa kävin joku aika sitte, ja keuhkoista kuului rohinaa, keuhkoahtaumaa epäilivät.
Sitten puhe siirtyy lapsiin.
Millainen perhe teillä on ?
16 lasta, minulla kahdeksan, sanoo toinen.
Mutta sinähän aloititkin seurustelun jo kansanopistossa, joten onhan sitä silloin kerinnyt tulla.
Kuultuaan, kuinka vähän lapsia minulla on, entiset kansanopistokaverini ikäänkuin kadehtivat minun elämääni.
No sinulla on kyllä helppoa.
Jos olisit kasvattanut semmoisen joukkokunnan, kuin minulla on, niin tietäisit, mitä elämä voi kovimmillaan olla.
Totean uskovaisten tapaan, että elämä ja lapset ovat Jumalan käjessä, että tasan ei käy onnen lahjat.
Kauaa ei joudeta rupattelemaan, kun molemmat kansanopistokaverini lähtevät eri suuntiin kertoen olevan kiire ehtiä sinne ja tänne.
Suviseurat aiheuttaa jännitystä jo edeltä käsin.
Ensimäinen jännityksen paikka on se, millaisen paikan sattuu saamaan.
Hyvä paikka on tietysti sellainen, josta on lyhyt matka joka paikkaan.
Kerran Jämijärven suviseuroissa v. 1991 jouduimme keskelle lehmänsonta kasoja.
Ne sontakasat olivat melko tuoreita, sillä lehmiä oli paikalla laidunnettu alkukesästä ennen suviseuroja.
Eräänä kesänä, kun iloitsimme ison teltan lähelle pääsystä, huomasimme siitä olevan haittaa siinä mielessä, että kaikki tutut ja sukulaiset käyttivät vaunuamme välietappinaan matkalla keskusalueelta omille vaunupaikolleen.
Ja kun vieraita pistelehtii, niille pitää tietysti kohteliiasti tarjota vähintään kahvit ja lapsille mehua.
Siellä sitten vaunuun änkeysi kerralla porukkaa niin paljon, että seinät pullistelivat.
Mihinkään ei voinut keskittyä rauhassa, kaikkein vähiten puheen kuunteluun.
Ja kun yhet vieraat lähtivät, uudet tulivat.
Kerran lähdin vieraita pakoon, koska he valloittivat vaunumme ja sanoin meneväni tärkeille asiolle.
Sadesää tai polttava helle rasittaa, sillä suihkussa käynti ei vaikuta kauan aikaa, kun on jo uudestaan hikinen paita liimautunut ihoon kiinni.
Suihkussa käynti on lisäksi arvokasta, maksaa paljon.
Niin, kuinka mahtavaa oliskaan viettää suviseurat siellä järven rannalla mökissä radion ääressä.
Mikään ei stressaa, eikä rasita.
Suviseuroissa oleminen on uuvuttavaa kenelle tahansa, vaikka kukaan ei myönnä sitä.
Olemme jo varoitelleet vanhaa äitimuoriamme, että hän jäisi pois, koska häntä pitää koko ajan siellä vuoronperään hollata.
Äitimuori on joka kerta ollut hyvin uupunut ja taivastellut, kuinka rasittavaa oleminen siellä on.
Kuitenkin hän unohtaa suviseuroissa olon vaivat ja on lähdössä uudestaan.
Pitäähän se mennä, niin kauan kuin elää.
Ehkäpä minä vielä tämän kerran jaksan !
Viime kesänä äitimuori lähti hortoilemaan vanhusten lepopaikalta aikoen suunnistaa eräälle sisarusten vaunupaikkaa.
Hän oli kyllästynyt siellä odottelemaan, että hänet haettaisiin pois ja päättänyt mennä huonojalkaisuudestaan huolimatta.
No, eihän se ollutkaan osannut ja oli uupunut välille istuutuen nurmikolle.
Matkapuhelinta äitini ei ole koskaan käyttänyt.
Joku oli sitten toimittanut hänet aikain päästä lepopaikkaan, koska puhelinnumeroita hän ei osannut antaa.
Sillä välin sisaruksemme olivat hakeneet häntä joka paikasta.
Tänä kesänä olin suunnitellut lähteväni kerrankin suviseurapaikalle ajoissa, sillä loma sattui hyvään saumaan.
Kuitenkaan tästä haaveestani ei tule totta, sillä loma-aika on kiireistä aikaa.
Tekemättömiä töitä on vaikka kuinka paljon ja talvella aina ajattelee tekevänsä ne loma- aikaan.
Alkukesä on ollut kiireistä, kun sukumme tila lohkotaan ja linjoja on hakattu.
Mökkipaikalle tilattu urakoitsija ei joutanutkaan tulemaan, kuin vasta suviseuraviikolla ja siellä on tarpeen olla mukana seuraamassa ja opastamassa.
Kesä on niin kiireitä täynnä että hirvittää.
Alkukesä oli täynnä lakkiaisia, rippijuhlia ja syntymäpäiviä.
Perheessämme oli rippijuhlat ja viikonloppu meni juhliessa ja vieraiden kanssa turistessa.
Pihamaa talven jäljiltä odotti kunnostusta.
Aina pitää laittaa uutta, korjata ja maata möyriä.
Suviseuroissa vois ajatella hengähtävän, ja niin se varmaan joiltakin onnistuukin.
Ison perheen vanhemmille suviseurat ovat jatkuvaa kiirettä, sillä olosuhteet ovat töisevät.
Menimme kerran erään ison perheen vaunulle.
Sisälle ei kehtaa mennä, sillä yleensä siellä on niin ahdasta ja tunkkaista, että vieraiden on paras pysyä vaunun ulkopuolella etuteltan sisällä.
Kuitenkin menimme ensin vaunun sisälle tervehtimään, että täältä tullaan.
Sisällä vaunussa oli kaikki sikin sokin. Äiti kertoi olevan kolme vaipatettavaa tällä haavaa.
Pienimmät itkeä märisivät kokoa ajan.
Tiskivuori oli mahtava. Roskakori pursusi.
Kesken kaiken äiti huutaa: "Hei muksut, ei vesihanaa saa nyt käyttää, kun iskä on juuri tyhjentämässä sitä."
Vettä ehti kuitenkin valua lattialle ja äiti rientää kuivattelemaan.
Yht´ äkkiä vellikattila kiehuu yli ja puuro ryöstäytyy ympäri kaasuhellaa.
Siirrymme ulos, sillä tunnemme olevamme tiellä ja haitaksi.
Istuksimme pitkään etuteltassa, jonne vaunun isä saapuu säiliön tyhjennysreissulta.
Isä toteaa, ettei tässä ehdi muuta, kuin puurtamaan koko ajan.
Sitten saapuu äitikin hetkeksi porinoimaan vaunun sisältä kanssamme.
Hän on uupuneen ja hikisen näköinen todeten: Työtä piisaa, ei tässä ehdi käydä missään.
Vaunussa kuohuu lasten kavereita. Väkiä lappaa. Jalkineita on etuteltan edusta täpötäynnä.
Vanhempien kännykät pirisee, aina on jollain jotain asiaa. Joo, tullaan kun ehditään, tässä olis vähän näitä hommia, voisitteko odottaa.
Isä kaivaa tupakat esiin ja vetää ahnaasti hermosavuja. Lapset vieressä katsoo ja joku sanoo: Iskä, anna minäkin kokeilen !. Kyllä sitä kerkiää sitten kun olette aikuisia, ei lapset ruukaa polttaa.
Muistelen poikamiesaikoja, jolloin ei kiireet isommin rassanneet. Ainoa harmi silloin oli se, että jos ei ollut kaveria, niin ei oikein kehdannut yksin kiertää isoa telttaa, kun tuntui, kuin joku tuttu huomaisi ja ajattelisi: "Siellä se tuokin näkyy yksin töttäilevän, ei näytä olevan kaveria. Poikamiehenä ajatukset pyörivät, mistä löytäisin itselleni tyttökaverin.
Saarnoja en jaksanut kuunnella sen kiinnostuneempana kuin nytkään. Kaikki muu meno valtasi ja täytti ajatukset täysin.
Kerran saapuessamme suviseurakentälle liikenteen ohjaaja osoitti märkää kuralätäkköä, johon olisi pysäköitävä ja leiriydyttävä.
Minut valtasi paniikki ja sanoin, etteihän tuohon voi mennä.
Menkää nyt johonkin päin,takana tulee koko ajan lisää vaunuja, ei siihen voi jäädä miettimään.
Niinpä lähdinkin vastoin liikenteen ohjaajan määräystä ajamaan vain eteenpäin.
Takana tuleva meni kiltisti kuralätäkköön ja itse pääsin edessäpäin parempaan paikkaan.
Seurasin, kuinka vetoauto juuttui oitis märkään kohtaan ja sen vaunu jäi sopivasti tukkimaan takaa tulevaa liikennettä.
Aiokoinaan kuljin äitini kanssa suviseuroissa.
Äiti halusi välttämättä päästä lähelle isoa telttaa ja niinpä kun lähestyimme suviseura-aluetta äiti veivasi ikkunan auki huutaen liikenteen ohjaajalle.
"Täällä on vaivasia huonojalakasia muoria, ohjatkaa meijät invaliitipaikalle !"
Minua hävetti, sillä äitini ja tätini olivat härskiä, jotka eivät kaihtaneet keinoa esiintyä vaivasina, jotta pääsisivät hyvään paikaan.
Käy, niinkuin äitini toivoo ja liikenteen ohjaaja opastaa meidät invaliitipaikalle.
Äitini ja tätini toteavat naurussa suin, että kyllä sitä pääsee hyvvään paikkaan, kun ossaa vaan suusa avata oikeassa paikassa.
Nykyään ei invaliidi paikalle pääse yhtä heppoisin perustein, kuin joskus kaksikymmentä vuotta sitten.
Mutta suviseurat ovat taas oven edessä. Se on jännitysnäytelmä, miten se taas menee ja kuinka sitä jaksaa kaiken sen stressin.
Isossa teltassa en jaksa istua. En ole niin vanha vielä, että ilkeäisin ottaa oman lepotuolin mukaan telttaan, niinkuin useimmat vanhukset tekevät.
Iso teltta on helteellä tukala paikka ja istuminen pukkien päällä olevalla lankulla rasittaa selkää.
Istuimme kerran vaimon kanssa isossa teltassa, kun minun teki kesken saarnan mieli lähteä ulos.
Vaimoni oli jyrkästi eri mieltä, eikä päästänyt minua pois.
Siinä sitten istuin kädet poskella ja kyynärät polviin tuettuna.
Ajatukseni kulkivat, että istuisinpa nyt oman mökkirannan kuistilla ja katselisin poutapilvien liikkeitä.
Nouse ylös, eläkä könötä siinä niin vetämättömän näköisen, sanoo vaimoni !
Sitten puhe loppuu vihdoin viimein ja alkaa virrenveisuu.
Nyt en kysy enää lupaa, vaan potallan penkistä ylös ja suunnistan teltan oviaukkoa kohti.
Kas, anoppihan se siinä istuu katsoen lähtöäni.
Elähän pijä kiirettä, emannuus jäi istumaan vielä !
Kun pääsen ulos raittiiseen ulkoilmaan hengitän syvään ja hakeudun varjoisaan paikkaan istumaan.
Kohta kännykkä pirisee ja vaimo kysyy, missä olen.
Lyhyen sanasodan jälkeen vaimo toteaa: Painu ukko mihin lystäät, minä en tarvitse sinua !
Työvuoroa en ole haalinut itselleni tämän kesän suviseuroihin, sillä vanha ei jaksa.
Kolehtivuoron nyt vois tehdä, koska se on helppo, mutta jostain syystä minulle lankeaa aina ne keittiöpossun hommat.
Olen vedonnut kiireisiin ja siihen, etten uskalla ottaa työvuoroa, koska kesälomat ei ole varmat, vaikka todellisuudessa lomani oli molemmin puolin suviseuroja.
Suviseurojen tungos ei miellytä ollenkaan tälläistä rauhallisen menon kaipaajaa.
Kerran olin menossa vessaan ja jono oli tosi pitkä. Naisten puolella vessajonot ovat kuitenkin paljon pitemmät kuin miesten.
En jäänyt jonottamaan, vaan suunnistin ravintolatyöntekijöiden vessaan.
Minulla oli moisesta huono omatunto niinkuin siitäkin, etten osaa iloita suviseuroissa olosta täysin rinnoin, niinkuin kaikki muut.
Siunatkoon hyvä Jumala tämämkertaisen suviseurareissuni niin, että minulle kirkastuisi pala taivasta ja että Luoja ottaisi suviseurastrressin pois.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Joskus mietin oletko tosiaan aikuinen ihminen. Niin kävi juuri äskeistä pitkää tekstiäsi lukiessani. Olethan suora ja puhut asioistasi rehellisesti mutta aikuisen tunnusmerkki on myös se että kaikkea mitä ajattelee ja näkee, ei tarvitse sanoa ääneen.
Ole hyvä mies oman itsesi herra. Ei sinun suviseurateltasta poistumisesi luulisi olevan vaimon tai anopin taskussa. Älä lähde suviseuroihin jos et siinä tapahtumassa mitään hyvää näe. Totuus on kuitenkin että kaikesta on vaivaa. Mitään et saa ilmaiseksi. Joten jos sinne lähdet,saa tyytyä siihen että retkiolosuhteissa eläminen ei ole helppoa. Kuitenkin valtaosa kävijöistä näyttäisi siitä nauttivan toisin sanoen plussia on kuitenkin enemmän kuin miinuksia joten sen vaivan mielellään näkee.
Sanot ihan oikein, että vaivaa pitää nähdä ja mikään ei ole ilmaista.
Voisihan sitä kuvailla suviseuroja pelkän positiivisestikin ilman inhorealismia.
Minä olen kuitenkin taipuvainen kuvailemaan asioista aina sen nurjan puolen ensimmäiseksi.
Lapsetkin vastaa, kun kysyy, mikä oli seuroissa mukavaa ja mikä kivaa, että jäätelön syönti ja kaverit oli kivaa. Ikävää taas heidän mielestään pitkät vessajonot ja kylmä tai kuuma sää.
Mutta kerroppa sinä omat positiiviset tunnelmasi, niin uskomme vahvistuu, että kyllä suviseuroissa on sittenkin vain kivaa olla.
En tietääkseni väittänyt että suviseuroissa olisi aina "kivaa". Elämässä ylipäätään on turha pyrkiä siihen että aina olisi kivaa. Mutta mielestäni ei ole realismia mässäillä negatiivisilla asioilla, kertoa surkuhupaisia sattumuksia ihmisten elämästä ja saada heidät näyttämään säälittäviltä ressukoilta. Vaikka näkisi ja ajattelisi mitä, kaikkea ei tarvitse kertoa ääneen. Suviseuroissa suurilla perheillä on varmasti rankkaa varsinkin jos huonot ilmat tuovat lisätyötä. Mielestäni joka ei jaksa/halua kenttäolosuhteisiin voi aivan hyvin kuunnella seurat radiosta. Perheellisen on toki löydettävä perheenjäsenten kanssa kompromissi niin että kaikki osapuolet olisivat tilanteeseen mahdollisimman tyytyväisiä. Joskus vaan joutuu tekemään sellaistakin mistä itse välttämättä nauti eikä ole "kivaa".
Minusta oli mukavaa lukeä aloittajan värikäs kuvaus seurastressistä, vaikka asia ilmeisen hankala onkin. Mutta se kärttyisä tapa, jolla sinä Ellu vastaat, ei ollut yhtään mukava. Ymmärrän, että ihminen olet sinäkin ja yrität puolustaa omaasi, mutta jos haluat antaa vl-uskosta positiivisen kuvan, rakentavampi ote olisi paikallaan. Vai onko todella niin, että vl-piireissä hyökätään kiivaasti kimppuun, jos joku uskaltaa kritisoida?
En ensinnäkään puolusta mitenkään omaani, en ole intohimoinen suviseuraihminen jonka elämä pysähtyy siihen jos suviseuroihin ei pääse. En myöskään nauti kenttäolosuhteista ja majoitunkin mielelläni muualle. Kysymys oli siitä että mielestäni kaikkea näkemäänsä/ajatuksiansa ei kannata itsensä eikä muiden takia suustaan möläyttää. Kysymys ei ole myöskään Reinhardin joka tällä kertaa kirjoittaa nimimerkillä Pölhö Kustaa, vain tästä kirjoituksen sävystä, vaan olen lukenut hänen kirjoituksiaan jo pitempään. Tyyli on poikkeuksetta ollut negatiivinen. Vaikka hän onkin hyvä kirjoittaja, se peittyy asiattoman kirjoitustyylin alle. hän ikäänkuin mässäilee toisten epäonnistumisilla ja vähemmän mairittelevilla piirteillä. Ehkä jos et ole enempää lukenut et tiedä mistä puhun.
Olen itsekin vl-äiti ja ap:n kirjoituksessa onpaljon sitä arkirealismia nimenomaan.
Ei sekään ole oikeaa realismia,että puhutaan aina kaanaan kielin ja hymistellään vaikka tekisi mieli itkeä.
Siinäse elämän mauste ja suola onkin, että osaa nauraa myös niinä hetkinä,kun ison perheen äitini homma tuntuu levahtavan käsiin. Puurot palaa pohjaan, yksi tuhoaa radion, kaksi istuu kakkavaipoissa, joista toinen on ottanut vaipan ja levittänyt sisällön vaunun sohvalle. Samaan aikaan isommat lapset nahistelee ja murkut tivaa edes hieman enemmän rahaa jne.... siihen lisäten kenttäolosuhteet, hien,lämmön ahtauden...tai vesisateen ja kuran joka nousee joka paikkaan...
Huumorilla selvitään näistäkin. Ei elämä kaadu sittenkään ed.mainittuihin asioihin vaikka sillä hetkellä siltä tuntuukin.
Juuri tätä peräänkuulutin. Luulisi olevan ihan luonnollista, että aina ei jaksa mennä seuroihin tms. Ja miksi sitä ei voi sanoa ääneen. Ja vielä noinkin hauskalla, pakinanomaisella tavalla.
On mukavaa huomata, että huumorintajua löytyy. Antaa heti valoisamman kuvan koko jutusta meille ei-vl:lle.
En kyllä olekaan lukenut Pölhö Kustaan muita kirjoituksia,Ellu, tunnustan.
Minua ei ainakaan haittaa, jos joku vähän kritisoikin meininkiä seuroissa, aloittajan teksti oli hauska lukea. En ole ollut kuin muutaman kerran suviseuroissa, mutta silti yhdyn aloittajan mainitsemiin ongelmiin ja puutteisiin alueella, vaikka jättimäiseksi tapahtumaksi seurat ovatkin hyvin järjestetyt. Tuskin aloittajakaan tarkoitti sitä, että seura-alueella KAIKKI olisi huonosti.
Seura-alueella monet voisivat kyllä löysätä pipoa ja ottaa rennommin - itse sain kuulla eräältä tuntemattomalta suurperheen äidiltä, ettei minulle ole pelastusta jne. Kylläpä sydäntä lämmitti ja teki mieli tulla ensi vuonnakin... Miksi lähteä seuroihin, jos kerran siitä saa stressiä ja pitää purkaa pahaa oloaan muihin? Toivon, että jokainen vähänkin empivä jäisi kotiin, se ainakin lyhentäisi vessajonoja.
Mielestäni realismia ei ole myöskään se että tuodaan esille vain huonot puolet. Sitenkään annettu kuva ei ole totuudenmukainen. En todellakaan kaipaa kaanaan kieltä, vierastan itsekin sellaista kulissien pystyssä pitämistä että hampaat irvessä yritetään näyttää ulospäin muuta kuin miltä tuntuu. Aito pitää olla, mutta aikuisen ihmisen ei tarvitse olla niin aito että kaikki ajatuksensa tuo julki.
Pölhö Kustaan takaa löytyy Reinhard joka käyttää myös monia muita nimimerkkejä. Kymmenen riviä luettuani voin tunnistaa hänet poikkeuksetta negatiivisestä sävystä, muiden vikomisesta. Jos tuon on realismia niin sitten minä en halua olla realisti! Sitten katson mieluummin maailmaa edes hiukkasen ruusunpunaisten silmälasien läpi:)
Tuttuja ajatuksia ja tuttua tunnelmaa. Pian taas edessä kaikki se vaiva ja kurjuus mutta myös ihana olo, kun saa tallustella uskovaisten keskellä ja nähdä, miten muuallakin Suomessa asuu samoin uskovia ihmisiä. Rakkaita, vaikkakaan ei tuttuja.
Samaa mieltä.
ASENNE,se on se tärkein ja sillä selviää.
Eli ei pidä alkaamakaamaan siinä kaaoksessa, mikä siellä kenttä olosuhteissa väistämättä jossain vaiheessa etteen tulee.
Jotain hämminkiä tulee se ona murphyn laki,mutta
ei saa antaa sen lannistaa.
Muistaa kuinka tärkeää ja ihanaa suvareissa olo on lapsista, mitkä ihanat muistot heille jää ja vaikka isommat jo viilettävät omilla teillään, niin heille on ihanaa että on se porukoiden vaunu tai teltta missä voi tankata "ruumista ja sielua" ;) kaiken hälinän keskellä.
Kyllä meitä äitejä ja isijä tervitaan _sielläkin_ lasten turvaksi ja tueksi.
Lapsien takia suvareihin mennään, ei niinkään itsensä.
Sanotaanhan, että lapsia pitää juurruttaa Jumalan valtakuntaan, joten kyllä he ovat jo melkoisen juurtuneita, kun ovat saaneet käydä vähintään kymmenen kertaa suvareissa.
He lähtee sinne mielellään, sillä se on heille samaa kuin festivaalit maailman nuorisolle.
Itsekkin muistan nuoruuteni suviseuroja, joista ensimmäiset olivat Oulussa v. 1966.
Kun lapset pärjää omin nokkinensa, en varmasti lähde suviseuroihin, ellei sitten vaimo pakota lähtemään ja nosta hirmuista rähäkkää.
Onhan niitä hyviäkin hetkiä suvareissa vietetty, vaikka ne märät olosuhteet tahtoo aina nousta pintaan ensimmäisiksi.
Ranuan suviseurat ovat ikimuistoiset, koska silloin vasta seurustelin nykyisen vaimoni kanssa ja kuinka käveltiin telttaa ympäri ja oltiin muutenkin esillä, kun oli halu näyttää, että mekin seurustellaan.
Vaimoni oli niin haltioissaan, että pisti kolehtiiin viidensadan markan setelin.
Olin majoittuneena telttaan, jossa kuherreltiin monet hetket. Vastoin uskovaisten periaatteita vietimme yönkin teltassa.
Aamulla oli rähjääntynyt olo, mutta onnellinen kuitenkin.
Rapaseuroissakin lapset osaavat nauttia.
He nauttivat tallata ravassa.
Kun kävelin kumisaappaissa vaunulta keskustaan, ehti nähdä monenlaista huvittavaa.
Eräskin nuorison teltta oli rapakon ympäröimä.
Porukan kengät, sukat, vaatteet kaikki oli ulkona yltä päältä ravassa.
Vanha mies taiteilee puku päällä ja pikkukengissä rapaisen tien reunaa.
Käveleepä vastaan nainen korkokengissäkin.
Nuoriso kävelee avojaloin rapavellissä.
Pikkupoijat puhdistaa lenkkareitaan vesihanan alla.
Monelta loppuu huumori ja lähtevät kesken pois suviseura-alueelta suunnistaen lähimpään kylpylään.
Itsekin lähdin ajamaan, kun toiset vielä vetelivät sikeitä. Tosin olin ensin saanut odotella vetäjää, sillä auto ei inahtanutkaan rapakon keskeltä.
Kun sitten traktori veti kalustoamme, tunsin olevani onnellinen, kun kaikki se kaaos jäi taakse.
Siilinjärven kylpylä oli ensimäinen etappi, jossa ei ollut juuri muita vielä, kun oltiin niin aikaiseen liikkeellä.
Kotona alkoi sitten kova puhdistusoperaatio.
Jokainen tietää, miten työläs on saada savia pois kaluston sisältä ja telttakankaista.
En ajatellut nuorukaisena olosuhteita, mutta vessakulttuurista jäi kammo, niinkuin aijemmin jo totesin.
Minusta tupakan polttaminen on syntiä, josta on parannuksessa luovuttava samoin kuin viinan juontikin. Ainakin minä koin niin kun tulin herätykseen ja uskoon. Ajattelin, etten voi olla uskovainen ja polttaa tupakkia.
Alkoholista olen kieltäytynyt kokonaan, ja se on myös muiden vl:n kanta juomiseen. Alkoholi muuttaa ihmisen käyttäytymistä, ei ole oma itsensä, tulee tehtyä pahoja asioita, loukattua toista ja muuta. Tupakka on oman itsensä valinta, aiheuttaa tuhoja vain suurimmaksi osaksi polttajalle itselleen. Itse olen sitä mieltä, että jos Jumala on antanut ihmiselle terveen ruumiin ja keuhkot, niitä ei pitäisi itse mennä tuhoamaan. Tässä tämä porsaanreikä, mutta minkäs ihminen luonnolleen mahtaa. Tupakkaa ei kuitenkaan mielletä synniksi, vaan on jokaisen ihmisen oma valinta. Alkoholi sen sijaan on KOKONAAN out..
tupakoidessasi aiheutat passiivista riippuvuutta kanssa ihmisissäsi. esim lapsesi alkavat herkemmin polttamaan tupakkaa. Ja olet syntisen huono esimerkki kaikille ihmisille. Muu puhe on tupakka riippuvaisen puhetta. Oikeasti.
Muutamia kultaisia sääntöjä ja faktoja:
1.Suviseuroissa ei ole pakko kestitä vieraita omalla vaunulla.Vaunu"vieraita"varten ei tarvitse siis järjestää leipojaisia kotona.Korppusäkki riittää mainiosti omiin mielitekoihin. Vaunut eivät ole suurperhe-mitoitetut, hyvä kun oma sakki mahtuu sisään kerrallaan. Kahvia ja pullaa saa ravintolasta ja pikakahvipisteestä edullisesti, vie vieraasi sinne, on väljempääkin.
2. Suviseurapuheita kuulee parhaiten oman teltan pohjalla maaten tai asuntovaunussa röllöttäen. Jos säät sallivat, lapset viihtyvät hyvin ulkosalla ja teltoissa/vaunuissa on tilaa.Puheita voi kuunnella myös omassa autossa istuen. Jos vaimosi haluaa istua isossa teltassa ja sinä vaunussa, tehkää ihmeessä kompromissi, ettei kumpikaan pahoita mieltään. Iso mies (niin kuin sinä) jaksaa hyvin istua pari puhetta kovilla penkeilläkin.
3.Keksi jo kotona kiinnostavia kysymyksiä kansanopistokavereiden ylläkköä varten iänikuisten "Milloin olette tulleet" ja "Millä alueella majoitutte" sijaan. Esimerkiksi voisit kysellä, onko kumpikaan kavereista jäänyt kaipaamaan sitä legendaarista sekametelisoppaa, jota kansanopistoaikoina vielä suviseuroissakin tarjoiltiin.16-lapsiselle voisit valmiiksi kotona räknätä, paljonko hän saa lapsilisää, "Kylläpä sinä oletkin kovatuloinen ukko".
4.Suurperheisen ei kannata lähteä LIIAN aikaisin suviseuroihin. Jos kolmen vaippaikäisen kanssa tulee jo tiistaina, saattaa turmelus yllättää jo ENNEN avajaisia. Jos suvikset ovat suhteellisen lähellä, voisit helpottaa nuorison matkakuumetta ja käydä isompien kanssa pystyttämässä majapaikat jo vaikka silloin tiistaina.
5.Yksi mahdollisuus on vuokrata asuntovaunun sijaan mökki jostain lähistöltä. Ei ole ahtautta ja saattaapa olla järvikin aivan rannassa:)Heräät aamulla levänneenä oikeasta sängystä, nautitte aamupalan ja lähdette sitten suviseura-alueelle. Jos pahat ilmat yllättävät, isokin sakki viihtyy hyvin mökillä. Pesumahdollisuuksista puhumattakaan. Ja radiosta tulee seuroja nonstoppina. Mietipä tätä, Pölhö Kustaa joskus realistisena vaihtoehtona!
6.Voisit jo ennekolta katsoa, missä tupakkaa myydään ja suunnittele reittisi niin, ettet joudu näkemään koko kojua. Minusta sinä teet liian suuren ongelman siitä. En itsekään hyväksy tupakointia, mutta usko tai älä, viime kesänä en edes hoksannut, missä se on! Mielikuvaharjoittelulla voisit päästä eroon tästä ajattelutavastasi.Jaksat kuitenkin olla itse esimerkkinä, etkä polta! Se riittää! Jotkut ovat heikompia kuin sinä ja polttavat. Voist ajatella niinkin, että todennäköisesti opistokaverisikin haluaisivat päästä eroon tupakasta, mutta eivät saa aikaiseksi. Tai ovat vuosia joutuneet kuuntelemaan vaimon valitusta asiasta. Kun tapaatte miehissä,vetävät ukot mahtipontisina tupakat esiin. Entäpä, kun eukko ja perhe on vieressä? Taitavat olla ns. tossun alla kuin noin rehvastelevat kohdatessanne.
7. Olen päätynyt siihen, että vaunupaikka on asia, johon ei ole mahdollisuutta vaikuttaa kuten ei ole mahdollisuutta vaikuttaa myöskään vessan tahi litramyyntipisteen etäisyyteen vaunupaikastanne.Älä tee siitä ongelmaa! Listaa kunkin paikan hyvät puolet ja ajattele positiivisesti! Jos ollaan lähellä isoa telttaa, pääsee nopeasti kaikkiin suuntiin.Illan tullen voi mukavasti käydä kävelyttämässä vaimoa pari kertaa ison teltan ympäri. Muista tämä, Pölhö, niin kalsea olo loppuu siihen paikkaan! Vaimosi hehkuu onnellisena kuin silloin kansanopistokesänä kun rakastuitte! Ja saat pikkuisen erioikeuksia tämän vaivan näkemällä, kun hän suostuu hymyssä suin siihen, että käyt tärkeillä asioilla, kun sukulaislauma yllättää. Jospas tuot vaikka suklaalevyn takkisi povessa vaimolle tuliaisiksi...Jos taas liikenteenohjaus ajaa teidät peränurkkaan, saatte omaa tilaa ja aikaa enemmän.Eipä parveile sukulaislaumat sillä tavoin iltakahveilla. Päivän rytmityskin voi olla helpompaa, jos keskustaan on pitempi matka. Käyt sen pari tuntia vaimon kanssa isossa teltassa ja kentällä haahuilemassa ja palaatte tyytytväisenä omaan rauhaanne.
...juuri noin ;)
Luettuani tajusin, että en ole nähnyt metsää puilta. En ole oivaltanut, että näinkin voi toimia ja asennoitua.
Suviseurareissuun tulee siis valmistautua muutenkin kuin vaunua pakkaamalla. Ennenkaikkea henkinen asennoituminen on tärkeää.
Olemme kyllä aikaisemmin tehneetkin muutaman kerran niin, että on majoituttu seurakentän ulkopuolelle hotelliin tai mökkiin, jolloin olo on ollut mukavan leppoisaa.
Päivällä on ollut vain teltta levähdyspaikkana ja yöksi on menty sitten mukavaan mökkiin tai hotelliinn, jolloin päivän rasitukset on saanut jättää taakseen.
Sitä on niin kuin uusi ihminen, kun on sanut yön viettää kunnollisissa olosuhteissa.
Muistelen aikoja, jolloin asuttiin pääasiassa teltoissa, jolloin olo oli aamulla rähjäinen.
Se teltta oli niinkuin lammaskarsina, jossa kaikki tavarat ja vaatteet olivat hujan hajan polettavina.
Jos oli lapsia, mylläkkä oli teltan sisällä sanoin kuvaamatoin.
Siinä vielä tuohustettiin retkikeittimien kanssa, joten palovaara-riski oli ylen suuri.
Telttamajoitus oli ison perheen kanssa todella karmeaa.
Myös sopu tahtoi joutua teltta-aikaan kovalle koetukselle.
Mutta ei vaunukaan ole isolle perheelle tarpeeksi hyvä.
Vaunu on loistoasunto yksinäisille ja vanhuksille, mutta lasten kanssa melkoista tuhertamista.
Sitä on vissiin oppinut niin mukavuutta rakastavaksi, että kokee suviseuraolot ankeaksi.
Jos saisin päättää, niin laittattaisin katoksen ruokapöytien suojaksi tai toisen ison teltan, jonka suojiin ruokailutilat järjestettäisiin.
Sade, kova tuuli tai paahtava helle ovat hyvin epämiellyttäviä ulkona ruokailuun.
Tuulen voimasta lähtee kaikki kertakäyttöruokailuvälineet lentoon, ellei huomaa pitää varaansa.
Ja vessoja laittaisin tietysti tuplasti lisää, sillä niiden määrä on auttamttoman pieni.
Olot ovat kuitenkin huimasti kehittyneet suviseuroissa vuosikymmenien aikana.
Vessakulttuuri oli alussa todella shokeeraava.
Olin vielä poikanen, kun menin vessaan, jossa kaikki näkivät toisensa istumassa.Intimiteettisuojaa ei ollut, joten koin ahdistavana käynnin vessassa.
Mutta neuvosi olivat kullan arvoisia, joista voidaan ottaa oppia.
Kun on käynyt suviseuroissa kymmeniä kertoja, osaa toimia ja varustautua entistä paremmin tälle vaativalle reissulle.
Ehkäpä nyt osaan taas paremmin valmistautua, kun on saanut hyviä neuvoja.
Vaimon kanssa pitää jo etukäteen sopia pelisäännöistä.
Yksi sellainen on ehtoollisella käynti.
Olen sanonut vaimolle, että eikö voida sopia synnit jo etukäteen anteeksi, ettei sitten tarvitse alkaa siellä alttarin edessä nyyhkimään ja itkemään, koska minulle se ei sovi.
Eikö ehtoollisella käynti ole iloinen asia, miksi siitä pitää tehdä niin mahdottoman surullinen.
Monet haluaa ikäänkuin näytellä alttarin edessä, kuinka surullisia ollaan. Halataan, itketään ja hypitään toinen toistensa kauloihin.
Minä olen niin paatunut, etten kehtaa ihmisten nähden siellä esiintyä, vaan seison tyynenä kuin viilipytty.
En myöskään rasita pappia pyytämällä häneltä siunausta, koska katson riittävän, kun olen etukäteen vaimon kans sopinut asiat.
Papilla on muutenkin työ siunata jokaista erikseen.
Eikö ihmiset usko, että kun on sopinut vieruskavereidensa kanssa, niin tarvitseeko vielä papilta pyytää vahvistukseksi.
Niinpä, kyllähän se pitää ainakin pari puhetta jaksaa käydä kuuntelemassa isossa teltassa suviseurojen aikana.
Ihmettelen, miten jotkut jaksaa istua siellä teltassa aamusta iltaan.
Ainakin anoppini ja appeni istuvat uskollisesti ison teltan suojissa tiiviisti.
He eivät kuljeskele tyhjään ympäriinsä, vaan urakoivat kuunnella sanaa kahdeksan tuntia teltan sisällä.
Stressinhallintaakin näyttää siis voivan oppia.
kirjoitin sinulle, mutta samalla itsekin pohdiskellen.Minusta suviseurat ovat koko perheen tapahtuma,mutta kotona voisi tosiaan keskustella asioista.Ison perheen huoltajille ne ovat kieltämättä rankat ja olisi tärkeää, että kumpikin vanhemmista voisi iloisella mielellä olla suviseuroissa.Mitkä ovat sinulle suviseuroissa ne tärkeät asiat, mitkä vaimollesi? Keskustelu voisi avartaa.Minusta on kiva keittää yöllä lasten nukuttua kahvit ja juoda ne kahdestaan. Viinerit on päivällä salaa ostettu ja kätketty jääkaapin nurkkaan.Vaikka seurat itsessään ovat tärkein asia, on tuntemuksillakin (onko se sitten suviseurafiilis?) sijansa.
Minä taas en haluaisi seisoa ulkona matelevassa ehtoollisjonossa samalla tuttuja bongaten.Jotenkin se häiritsee tilanteen pyhyyttä.Mieluummin menen vasta sitten kun sanotaan, että pöydissä on tilaa.Sitten on taas kiire, jos ehtoollisvieraat loppuvatkin ennen kuin ehdimme pöytään.Siinä, että haluat sopia asiat jo ennakkoon, ei ole mitään vikaa.
Täytyy sanoa, että suviseuravieraissa on monenlaista persoonaa. Otit esimerkkinä appivanhempasi. He ovat "tipun alla"-porukkaa. Eivät malta lähteä teltasta edes syömään, etteivät menetä paikkojaan. Tunnen itsekin sellaisia.
Sitten on niitä, joiden motto on "kaikki tai ei mitään". Nämä perfektionistit opettelevat alueen kartan jo kotona ulkoa. He sopivat joka kesä tapaamisia ripari-, kansanopisto-, eräleiri- ja eläkeläistenkerhokavereiden kesken, evätkä missaa yhtäkään. Tapaamisia on myös suvun ja ystävien kesken Suomen/Ruotsin/Venäjän jne lippujen alla. He kartoittavat "kaikkien" tuttujen ja sukulaisten majapaikat ja vierailevat niissä. Sukulaisissasi on varmaan näitäkin. Lisäksi he vierailevat kaikissa putiikeissa, mitä alueelta löytyy, käyvät läheisen kylän uimahallissa pesemässä porukkansa.Jos heillä on pikkuinen vauva, se tietysti kastetaan suviseuroissa. Tämän kaiken lisäksi he istuvat teltan keskivaiheilla iltalaulujen aikaan,kun kömmit sisään, huh huijaa.
Seuraava ryhmä, joka tulee mieleen, on tapaturma-alttiit. Heille sattuu kaikenlaista suviseuroissa. Näistä kuullaan jälkeenpäin meheviä juttua.En tiedä, naurattavatko sattumukset sillä hetkellä heitäkään. Esimerkiksi Päivämiehessä oli oivallinen juttu perhepeilissä jokunen viikko siten. Jos jotakin erikoista sattuu, se sattuu juuri heille.
Nuoret kuuluvat usein "pyhä huolettomuus"-karsinaan. Päivä suunnitellaan usein aamulla mielentilan mukaan. Seura-alueelle tultaessa saattaa olla majapaikka vielä arvoitus. On ihmisiä, jotka lähtevät suviseuroihin ilman mitäään varusteita. Eräissä kylmissä suviseuroissa eräs henkilö viihtyi koko ajan sortseissa ja t-paidassa. Teltta, makuupussi ja vaihtovaatteet olivat jääneet kotiin.Hänelle siunaantui kuitenkin paikka mihin kallistaa illalla päänsä.Joskus myös nuorissa perheissä tai ison perheiden isissä löytyy tätä henkeä.Oikeastaan ihailen sitä pitkäpinnaisuutta. Mikään kommellus ei heitä hätkäytä vaan kohta jo porskutetaan eteenpäin.
Jos jaksat lukea, esittelen vielä yhden ihmisrodun. He ovat niitä, jotka haluavat MENNÄ KOKO AJAN ETEENPÄIN. He työntävät kaksostenrattaitaan läpi saven ja pitkän heinikon, sillä suviseuroissa kuuluu kulkea. Koko päivä voi mennä patikoimiseen. Tällaiset yleensä tapaavat matkansa aikana paljon tuttuja. Jossain välissä he ilmeisesti malttavat syödä ja juoda, sillä näitä ei yleensä ole paareilla vietävien joukossa. Tällaisen perheen lapset nukahtavat erittäin vaivattomasti iltaisin. Osa nukkuu jo kentällä, osa kannetaan tai vedetään pulkalla perässä omalle majapaikalle.
Tällaisia havaintoja olen vuosien kuluessa tehnyt. Onko sinulla jotain lisättävää?
Tuollaista tapahtuu missä tahansa festareissa. En ole monissa käynyt, mutta esim. Ruisrock on aivan samankaltaista. Tosin siellä on musiikki varmaan huomattavasti parempaa.
se musiikki on kyllä makuasia... ja suviseuroissa ei kovin usein törmätä humalaisiin...
nimetä jonkun uuden "ihmistyypin", vai kattaako noi kaikki Sinunkin mielestä? Siis että miten ihminen sopeutuu kenttäolosuhteisiin?
... ja kuuntele seurat radiosta. Tulee takuuvarmasti kuunneltua. Kokemusta on, joka huoneessa täytyy radion olla päällä ja kovalla! Niin kova halu on kuunnella.
Vanhimmat lapsista ehkä pääsisivät kuitenkin jollakin kyydillä seuroihin. Ja pärjäisivät kyllä ilman vanhempiaankin.
Turha noista suviksista on stressata, itse en ole käynnyt niissä Nummelan jälkeen vaikka kyllä muuten seuroissa käynkin. Ei se ole mikään uskomisen ehto se suviksiin meno.
Kun luin tuota tekstiäsi, välillä nauratti ja välillä itketti. Sun pitäis kuule ruveta kirjottaan novelleja :) Tuota pessimismiä pitäis ehkä vähän karsia, mutta kirjoitustyyli on eläväistä. Joku voisi kutsua tyyliä inhorealismiksi... Tai, no, äärilaitaan vietynä realismi ei ole ehkä enää realismia...
Hyviä ohjeita suviksia varten tässä on tullut jo paljon, joten ei siitä sen enempää.
Aurinkoisia suviseurakelejä kaikille :)
Pieni vinkki tälle joka ressaa näitä suviseuroja! Ensinnäki kukaan ei varmaankaan sinua sinne pakota! Jää nyt hyvä mies pois sieltä, jos olosi niin ahidistuneelta ja vaikealta siellä tuntuu! Eihän toki tuollaisella fiiliksellä kannata lähteä!
Itse kyllä tulee hieman eri kuva siellä olleesa, ihmiset näyttävät onnellisilta, niin lapset kuin aikuisetkin, mummut ja vaarit. Sekä ison että pienen perheen vanhemmat. Toki siinä on oma urakkansa, mutta joka vuosi lähes kaikki sen haluavat kokea! Uudestaan ja uudestaan... ja kuinka vaikea sieltä on jäädä pois.
Mutta älä nyt hyvä mies tuolla asenteella ja mielellä sinne lähde! Eihän kenenkään sinne pakko ole tulla! Huh huh taas mihin paikkaan tämäkin purkautui... totta tai tarua, mutta oisit kertonut asiasi jollekkin muulle ku tänne keskustelu palstoille......