Oon toistakymmentä vuotta sairastanut fyysisesti ja noin viis vuotta ollut masentunut. Ennen oli ystäviä, mutta kun fyysinen sairauteni paheni, enkä voi enää ravata jokapaikassa, ihmiset ikäänkuin hävisivät. Ei tultu enää kylään "kun et sinäkään käy meillä nykyään", kun selitin etten PYSTY, nosteltin olkapäitä nokka pystyssä. He eivät halunneet kuulla sairaudestani, "jutellaan jostain kivemmasta". Olin ällistynyt, hehän olivat ystäviäni. Yhteydenpidot lakkasivat ja ajattelin, että parempi niin, en jaksa jutella uusista käsilaukuista kun meinasin pyörtyä kipuihini. Joidenkin kanssa piti myös aina ottaa alkoa, vaikka vaan lasi, mutta se lasi oli pakko olla. Kun päätin lopettaa kokonaan alkon ottamisen, (ei huvittanut ja lääkkeitä meni jo niin paljon ettei voinutkaan) mikä muuten oli elämäni paras päätös, ne loputkin "ystävät" hävis. Heitä en ole kaivannut. Olen myös masentunut, yleistä kipupotilailla. Ainoat yhteydet ovat lapset ja joskus, hyvin harvoin, veljet. Äitini on elossa, mutta ei ymmärrä sairauteni vakavuutta eikä masennusta, vaikka olen lyönyt paperitkin eteen. Sairauteni on parantumaton, eikä sitä enää hoideta, vain kipuja yritetään huonolla menestyksellä lieventää. Nyt, 100%,n invalidina istun kotona, en saa enkä pysty enää tekemään mitään. Lapset auttavat aina kun pyydän, en vaan osaa pyytää aina kun apua tarvitsisin, Anteeksi pitkä puhe, mutta mun stoori on tää. Kaikki elämä on takana, edessä...jaa`a.
Ei kiinnosta mikään, enää.
ANOMALIA
4701
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Koen olevani lähes kohtalotoverisi. Olen parantumattomast sairas, joskin pystyn hyvin liikkumaan. Liikunta onkin paras henkireikäni maailmaan. Eniten minua surettaa, kun sisarukseni eivät ymmärrä tilannettani. Sairauteni ja kivut ei näy päälle päin ja siksi minua luullaan terveeksi. Sisareni käyvät ehkä kerran vuodessa kylässä, vaikka asuvat lähistöllä. Sanonta on "kun et sinäkään käy", vaikka itseasiassa käyn heidän luona silloin tällöin. Minua ei pyydetä juhliin mukaan, kun en ota alkoholia. Tuntuu, että sukulaiseni haluavat elää pikku pilvilinnoissaan ajattelematta, että kaikilla ei mene hyvin. Nyt ovat kyllä "akanaystävät" erottuneet "jyväystävistä. Onneksi on kesä ja täytyy nostaa itseä niskasta, jotta voi haalautua kesätapahtumiin.
daybyday. Jotain samaahan meillä tosiaan näyttäs olevan. Minunkaan sairauteni ei näy ulospäin ja joskus tuntuu että saisi näkyä, eipä tarvis todistella. Tosin, todistelun olen jättänyt, ne jotka tietää, ne tietää ja muut saa ajatella mitä lystää. Olen täältä netistä hakenut chattiä, jossa voisi jutella yksinäisyydestä. Löysinkin ns. vertaistukichatin, mutta siellä juteltiin kännykkäliittymistä ja kun kysyin onko ketään jolla olisi tälläisia ongelmia, minulta kysyttiin "eikö sulla oo kavereita joille jutella"???Jos mulla olisi kavereita, en kai täällä roikkuisi. Ei senpuoleen hyvä tämä keskustelupalsta on, huomaa, että on niitä muitakin yksinäisiä. Ja toisaalta, näin anonyymisti on ehkä helpompi jutella, ei ole ulkoisia paineita, titteleitä jne.
Toivon, että sulla on kivaa kesätapahtumissa. Minä en niistä haaveile kun tiedän etten pääse kuitenkaan. Onneksi on nuo lapset ja lapsenlapset!
Itse en ole näihin keskustelupalstoihin osallistunut ennen, mutta tuo sinun kirjoituksesi kolahti niin, että päätin kirjoittaa. Minulla ei ole perhettä ollenkaan, eli olen ns. sinkku ja siinä mielessä olen vielä yksinäisempi kuin sinä. Näistä ns. perheen sisäisistä asioista on vaikea puhua tuttaville, joten näin anonyyminä on helpompaa. Tuolla verkkoklinikalla näkyy olevan myös vilkasta keskustelua yksinäisyydestä, en ole sinne kirjoitellut. Toivon sinulle jaksamisia ja hyvää kesää kaikesta huolimatta.
Voimia teille,tuntuu omat murheet pieniltä nyt...=/