Tämä päivä on ollut kaikista kamalin bulimiapäiväni, mitä on koskaan ollut. Tavalliseen tapaani ahmein hevosen kokoisen määrän ruokaa. :( Sitten, kun piti oksentaa , en saanut mitään tulemaan! Paniikki ja valtava ahdistus sekä itseinho kasvoi koko ajan, halusin kadota..kuolla. Ooow, pahoinpitelin kurkkuani 2,5 tuntia!! helvetti olen hullu! Sitten aah, sain oksennettua väkevää mössöä..tuskin sain kaikkea ulos, mutta suurempi ahdistus sekä turvonnut tankkerimaha lähti..siinä kurkkua survoessani ajattelin: "jos minä tästä hengissä selviän, en ahmi enää koskaan!!". Pelkäsin oikeasti kuolevani kun koitin saada oksennettua, ja silti vaan yritin vaikka kuinka pitkään. Olen inhottava sika.. nyt yritän kunnolla olla ahmimatta.. tämä kokemus oli oikeasti helvetillinen. Huomenna ei saakkaan sitten mitään kiinteää alas. Nyt kurkku on tunnoton, mutta huomenna kipu alkaa. Ah tämä on kamalaa sikailua ja itsetuhoista paskaa! tahdon bulimiasta eroooon!! nyt näytän sille!
Ketä kiittää siitä, että olen vielä hengissä? Sydämenihän voi pysätä minä hetkenä tahansa! Kehoani kai kiitän, vaikka se on jo todella rasittunut kaikesta tästä.. pelkään ettei sydän enää kestä kauaa. En tahdo kuolla! tahdon elää! tahdon miehen, perheen, ja työpaikan. Haluan onnelliseksi. Tahdon olla 60 vuoden päästä kiltti mummo, joka antaa karkkia lapsille ja elää!! aaaah en vain tahdo kuolla tähän paskaan...
Ketä kiittää siitä, että olen vielä hengissä? Sydämenihän voi pysätä minä hetkenä tahansa! Kehoani kai kiitän, vaikka se on jo todella rasittunut kaikesta tästä.. pelkään ettei sydän enää kestä kauaa. En tahdo kuolla! tahdon elää! tahdon miehen, perheen, ja työpaikan. Haluan onnelliseksi. Tahdon olla 60 vuoden päästä kiltti mummo, joka antaa karkkia lapsille ja elää!! aaaah en vain tahdo kuolla tähän paskaan...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mene käymään omalla lääkärilläsi, tarvitset hoitoa. Hoidoksi tarvitaan tavallisesti masennuksen/ahdistuksen lääkkeellistä poistamista, sekä tärkeimpänä terapiaa (luottamuksellista keskustelusuhdetta)
Et ole ainoa, ja ei ole moni muukaan. Miksi silti tunnen olevani aina yksin tämän ongelman kanssa!! Niin yksin. Eihän tästä voi kavereille puhua, eikä vanhempia huolestuttaa. Ammattilaisen apu on ainut mahdollisuus, mutta sekin tuntuu niin vaikealta. Tajuan kyl et tärkein apu olen minä itse. Olen lukemattomia kertoja vannonut et tää on viimeinen kerta. Sairastun vaikka mielummin anoreksiaan ja kuolen pois, kunhan en joudu näkemaan turvonnutta mahaani enää ikinä. Ei silti onnistu.. ainakaan tämän hetkisen elämtilanteeni kanssa, asun kesän kotona ja en tunne täältä ketään. Yksin vietän päivät... Syksyllä kaikki taas normaalisti ja en saa kohtauksia lähes koskaan, mutta jaksanko odottaa?! Mun on pakko selvitä... mä yritän vielä voittaa tän, huoh.