Sunnuntain iltasatu...

"Mälsäää...." Ajattelin ääneen. Nojailin avonaiseen ikkunaan käteni roikkuessa siitä ulkona. Vettä on satanut koko päivän. Vielä oli illalla lämmintä, tunsin kuinka sadepisarat osuivat käsivarteeni. Katselin lammikkoa pihalla. Kuinka vesipisarat sen pintaan osuessaan muodostivat renkaita. Renkaita mitkä levisivät ulospäin ja koskettivat toisiaan, kunnes vähän matkan päästä ne katosivat olemattomiin.

"Hetkinen!" Hihkaisin hiljaa ääneen. Ei enää uusia pisaroita. "Sade oli loppunut?" Katsoin taivaalle, pilvirintama oli alkanut rakoilemaan. Sitähän voisi vielä ehtiä käymään iltakävelyllä. Aurinkokaan ei olisi vielä hetkeen painumassa horisontin taakse. Nousin ikkunalta, laitoin lenkkarit jalkaan eteisessä, heitin kotiavaimet taskuun, ja lähdin ulko-ovesta kohti lähimetsää.

Sateen tuoma tuoksu on aina yhtä nautinnollinen. Kävelin vähän matkaa jalkakäytävää pitkin mikä kulkee taloni edestä. Metsän pururadalle on matkaa vain viitisenkymmentä metriä. Siitä pururataa pitkin isoa mäkeä alas, ja metsässä ollaan! Katselin matkallani kukkia. Niiden lehdillä vesipisarat vielä helmeilivät kivasti.

Olin viimekerralla löytänyt uuden polun, mitä en ollut vielä kävellyt. Pururadalta lähtee monta polkua eri suuntiin. Sienestäjät ja marjastavat tykkäävät käyttää niitä. Nyt oli otollinen tilaisuus käydä katsastamassa mihin se johtaa. Tykkään aina löytää uusia polkuja. Koskaan ei tiedä mihin ne vievät. Mutka tänne, käännös tuonne. Ison kiven takaa voi tulla esiin vaikka hieno ja ylväs maisema. Aikani käveltyäni saavuin tuon tuntemattoman polun alkupäähän. Joku oli kietaissut vanhan puun oksalle valkoisen huivin. Se heilui hiljaa kevyessä tuulessa.

Astuin määrätietoisesti polulle. Se näytti ja tuntui samalta kuin muutkin kulkemani polut. Pehmeä multainen maa. Puiden juurakkoa sekä pienehköjä kiviä. Piti vain olla varovainen. Juuret voivat olla todella liukkaita kastuessaan. Polun reunoja koristelivat isot ja vanhat havupuut.

Käveltyäni jonkin aikaa, näin vähän matkan päässä polulta puiden lomasta ison muurahaispesän. Pysähdyin katselemaan sitä. Se oli valtavan kokoinen. Suurempi kuin koskaan mikään aikaisemmin näkemäni tällä alueella. Astuin askeleen polulta kohti muurahaispesää. Toisen ja kolmannen. Näytti kuin muurahaispesä olisi kauempana kuin ensinäkemältä vaikutti. Ehkä aivoni vain tulkitsivat väärin. Olihan jo ilta hämärtymässä, ja tuntematon paikka luo aina tietynlaista tunnelmaa. Tiedäthän. Sellaista mystistä. Lievästi ihokarvoja nostattavaa. Kuljin tunteesta huolimatta kuitenkin kohti tuota muurahaispesää. Olipas se kaukana polulta. Ohitin usean puun. Välillä muurahaispesä hävisi jonkun puun taakse rämpiessäni sitä kohti. Muurahaispesä tuntui olevan vieläkin yhtä kaukana. Sen koko ei tuntunut muuttuvan melkein ollenkaan.

Ilta alkoi yhä enemmän hämärtymään. Päätin antaa muurahaispesän olla. Käännyin ympäri kulkeakseni takaisin polulle. Mutta näköpiirini täyttyi vain vanhoista havupuista. Kuinka monta puuta olinkaan ohittanut? Mutta, jos kuljin suoraan polulta kohti muurahaispesää, käännyn ympäri, pidän muurahaispesän takanani. Minun pitäisi päästä helposti takaisin polulle. Ei muuta kuin jalkaa toisen eteen. Ohitin yhden puun. Ohitin toisen ja kolmannen puun. Katsoin välillä taakseni. Siellä se muurahaispesä vielä oli. Eli suunta on yhä oikea. Ohittelin puita, väistelin juurakkoa. Ei polkua. Vain ikuinen metsä, ja kuunvalossa silmiinpistävä muurahaispesä.

- Ilmeisesti tarinani vei taas paikkaan, mistä ei ole poispääsyä. Paikkaan tuntemattomaan ja ikiaikaiseen. Paikkaan mikä on aina ollut olemassa, mutta ei kuitenkaan koskaan ole ollut. Kuin meidän maailmankaikkeus. Se on ollut olemassa jo kohta 14 miljardia vuotta. Meille melkein ikuisesti. Etsimme tarkoitusta sitä koskaan löytämättä. Ehkä tarkoitus on, että sillä ei ole tarkoitusta. Yhtä hyvin voimme siis nauttia olostamme. Tai sitten pitäisi etukäteen edes vähän suunnitella mitä kirjoittaa, mutta silloin se ei olisi seikkailu. Mukavia unia, ja loistokasta alkuviikkoa.