Kokemuksia erilaisista neurooseista + derealisaatiot

Nyt jo tukevasti keski-ikäisenä ihmisenä voi muistella etenkin nuoruudessa ja nuorena aikuisena kokemiani psyykepuolen oireita.

Omat kokemukset sijoittuvat ikävuosien 15-30 v. väliselle aikajanalle. Oirehdinta alkoi varoittamatta kun olin 15-vuotias. Ensimmäinen säikähdyttävä kokemus oli se kun R-kioskilla peliautomaatin ääressä tuli tunne kun olisin joutunut jonkun kuplan sisälle ja minusta tuntui, että en jollain tapaa kadotin itseni ja olin tilanteessa ulkopuolinen. Myös aika tuntui jotenkin kadonneelta. Säikähdin aivan älyttömästi tunnetta joka kuitenkin kesti ehkä vain minuutin. Sittemmin sama oire toistui koulun ruokasalissa äkkiarvaamatta kuten aina. Oli tosi outoa katsella tilannetta "kuplasta" ikään kuin en olisi täysin paikalla. Oireita tuli harvakseltaan milloin missäkin, jopa yksinään kotona. Ne oli aina lyhyitä maksimissaan minuutin pituisia (mahdotonta sanoa oliko vain sekunteja).

Yläasteikäisenä opin kuin salamaniskusta jännittämään ääneen lukemista luokassa. Siispä esitelmien pitäminen oli kauheaa. Lukioon siirtyessä esitelmien määrä lisääntyi ja alkoi tulla myös neurooseja. Aloin jännittää kouluruokalassa syömistä ja niinpä minulle kehittyi paha kahvikuppineuroosi. 18-vuotiaana aloin neuroottisesti ajatella hengittämistä. Se oli raskasta kun automaattisesta elintoiminnosta pitää tehdä tietoinen suoritus. Samoihin aikoihin alkoi neuroosi, että tietyt musiikkikappaleet alkoi soida aina päässä. Niitä ei vaan saanut mielestään. Yleensä oli vain se yksi neuroosi kerrallaan päällä. Enitin minua harmitti se, etten voinut toimia luontevasti ihmisten edessä vaikkapa syödessä tai juodessa. Kahvikuppia nostaessa jopa niskalihakset tärisi pahimmillaan. Jännitin jopa parturissa istumista ja pelkäsin rupeeko mulla vaikka pää tärisemään. Jotenkin neuroosit tekivät minusta vangin.

En uskaltanut puhua oireistani kellekään vaan taistelin nuoruusvuodet läpi ja ilman mitään lääkinnällistä tai muuta terapeuttista apua. Häpesin oireita ja päätin olla kuin niitä ei oliskaan. Oireet kuitenkin helpotti jo lukion viimeisellä luokalla kun opin jotenkin kontrolloimaan tilanteita ja pääsin niiden herraksi. Esim. armeijaan lähtö 19-vuotiaana ei millään tapaa ahdistanut vaan ajattelin, että miehistyn siellä henkisesti niin, että jännitykset unohtuu. Ja yllättävää kyllä pääsin lähes kokonaan eroon kahvikuppineuroosistani. En olisi uskonut. Toki neuroottista pakkoajattelua minulla oli vielä armeija-aikanakin. Se ei kuitenkaan haitannut mitenkään palveluksesta suoriutumista. Omaa päätä toki ne rassasi.

Neuroottisuus ja etenkin noi kuplan sisällä-kokemukset ovat jääneet nuoreen aikuisuuteen. Olisi jälkikäteen ollut helpottavaa saada puhua niistä jollekin, mutta oma ego ja leimautumisen pelko varmaankin esti mennä kertomaan kellekään.

Löysin itseasiassa nimen tolle todellisuuden ja ajantajun pysähtymisen tunteelle ihan äskettäin ja se on siis derealisaatio. Luin muiden henkilöiden kokemuksia asiasta ja oireet olivat hyvin samankaltaiset kuin itselläni.

Itse en ole mitään muuta selitystä näille oireille löytänyt kuin sen, että osa esim. neurooseista on ainakin jossain määrin geneettistä ja sitten aivojen kehitys nuoruudessa altistaa tietyille psyyken oireille.

Tsemppiä teille, jotka tällaisesta oireilusta kärsitte. Kyllä niistä selviää ja kannattaa jollekin puhua häpeilemättä niin niihin voi saada varmaan apuakin. Pelkästään se, että voi jollekin kertoa mitä käy läpi ja kokee niin auttaa varmasti ja joku voi vieläpä kertoa, että asia ei ole kuolemanvakava.