Savonlinnan laulu

(Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4-6.7.1913.)

Oli kerran – ah, mene mielestäin
se milloinkaan ei ehtoo –
näyn näin minä näillä silmilläin,
kun katselin rannan lehtoon.

Tuli rantahan morsian seppelepää –
oli salmi ja salmessa saari –
suvi-illan ilmahan istahti tää
kuin korkean taivaan kaari.

Hän lauloi laulun kummallisen –
mene milloinkaan ei ehtoo –
Hän lauloi: “Vei vesi kaunehen,
sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.

Sitä säilytin kerran ma sydämelläin –
oli saari ja saaressa linna –
minä elämän onnesta orvoksi jäin,
en löydä ma riemua rinnan.

Sitä säilytin kerran ma sydämelläin –
oli saari ja saaressa linna –
minä elämän onnesta orvoksi jäin,
en löydä ma riemua rinnan.

Minä luulen, se oli minun vapautein –
suru milloinkaan ei suistu –
mull’ ei ole aamua, iltaa ei,
jona ei se mielehen muistu.

Näät kun olin nuori ja onnellinen –
mene milloinkaan ei ehtoo –
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin rannan lehtoon.

Tai aaltojen alle se pudonnut lie –
oli salmi ja salmessa saari –
monen ritarin sinne on löytynyt tie,
ei löytynyt onneni kaari.

Nyt istun ma iltani ikävissäin –
oli linna ja linnassa impi –
mut muistelen: ennen sydämelläin
koru kiilteli kaunihimpi.

Olen surrut vuossadat itseksein –
tule milloinkaan ei huomen –
mull’ aamua ei, mull’ iltaa ei,
olen sentään onnetar Suomen.

Mut tiedän, jos solkeni löytäisin sen –
mene milloinkaan ei ehtoo –
taas olisin nuori ja onnellinen,
en kulkisi kuoleman lehtoon.

Näät ympäri minua kaartuvi yö –
oli linna ja linnassa vahdit –
ja siksi mun syömmeni synkästi lyö,
kun raikuvat rattoisat tahdit.

Tämä hyvää on, tämä kaunista on –
tule milloinkaan ei huomen –
olen sentään ma ijäti onneton,
jos löydy ei vapaus Suomen.

Ei aaltojen alle se jäädä saa –
oli linna ja linnassa impi –
jos unhoitan sen, mua muistuttakaa:
olis taistelo kaunihimpi.

Olis taistelo edestä vapauden –
oli saari ja saaressa linna –
minä voisin sen, minä voittaisin sen,
jos saisin ma rauhaa rinnan.

Jos löytäisin lepoa itsellein –
tule milloinkaan ei huomen –
mull’ aamua ei, mull’ iltaa ei,
mua painaa kohtalo Suomen.

Jos saavuta en minä vapauttain –
suru milloinkaan ei suistu –
surun sävelet raikuvat rinnastain,
ei aurinko mielehen muistu.

Olen kuitenkin kuoleva ihminen –
mene milloinkaan ei ehtoo –
oli vapaus solkeni sorjin, sen
minä hukkasin linnan lehtoon.

Tai aaltojen alle se vaipunut lie –
oli salmi ja salmessa saari –
valon vaeltajien nyt sinne on tie,
mut missä on onneni kaari?

Yhä huokailen, onneton, orjuuttain –
oli linna ja linnassa impi –
jos huolisi joku mun huoliain,
sois kantelo kaunihimpi.”

Hän lauloi näin, hän näkyi näin –
oli saari ja saaressa linna –
hän elämän onnesta orvoksi jäi,
oli laulu hän Suomen rinnan.

Hän suloinen, hän suruinen,
hän ijäti itketty, ainoo,
jota uneksin ain, jota unohda en,
min muisto mun mieltäni vainoo.

Eino Leino