Luotettavaa koodia varten vaikka Ada.

Ada on niiden kielten joukossa, joita kaikki kunnioittavat mutta harvat rakastuvat — kuin vanhaan professori-sedään, jonka viisaus on kiistatonta mutta jonka seurassa ilta tuntuu pitkältä.

Se syntyi 1970-luvun lopulla Yhdysvaltain puolustusministeriön tilauksesta, mikä kertoo jo jotain olennaista: Ada suunniteltiin estämään katastrofeja, ei inspiroimaan neroutta.

Tässä se myös onnistuu — vahva tyypitys, pakollinen poikkeustenkäsittely, rinnakkaisuuden sisäänrakennettu tuki — ja sotilaslennokkien ohjelmistot lentävät edelleen Adalla, mikä on kunnioitettavaa mutta ei erityisen motivoivaa.

Ongelma ei ole se mitä Ada tekee, vaan se mitä se tekee ohjelmoijalle. Se kohtelee kehittäjää kuin aliupseerikoulun oppilasta: jokainen asia on ilmaistava täsmällisesti, jokainen poikkeus kuittattava, jokainen rajapinta julistettava etukäteen.

Tämä on hyve kriittisessä infrastruktuurissa, mutta se muuttuu rasitteeksi silloin kun haluaisi vain ajatella. C antaa vapauden ampua itseään jalkaan; Python kohtelee sinua aikuisena joka ehkä mokaa mutta oppii; Ada sen sijaan poistaa aseen kokonaan ja antaa tilalle turvallisuusohjeen.

Kolmesta vaihtoehdosta viimeinen on järkevin atomivoimalan venttiiliohjelmistossa, mutta älyllisesti vähiten kiinnostava.