Hei!
Olen ollut kohta viisi vuotta samalla työnantajalla töissä.
Siihen aikaan, kun menin ko. yritykseen töihin, oli työntekijöitä n. 4-5 vaihtelevasti. Nykyisin olen ainoa! työntekijä tällä hetkellä. Tietty asiassa voi vaikuttaa taloudellinenkin tilanne, kun pomo ei ole muita ottanut vakihommiin, mutta eipä ole lähtijöitäkään irtisanonut, vaan ovat itse lähteneet: kuka toiselle vastaaviin hommiin, kuka on perustanut oman yrityksen.
Mutta koko sen viiden vuoden ajan olen saanut kokea epäoikeuden mukaisuutta, yksinkertaisesti sanottuna: olen työpaikkakiusattu. Mutta urheasti olen pitänyt työpaikastani kiinni, koska eipä pienellä paikkakunnalla ole töitä tungokseen asti tarjolla, ylipäätään ollenkaan. Mutta päivänä eräänä tässä hiljan minulle tarjottiin samaa hommaa omalla toiminimellä tehden, tilatkin olisi tiedossa ja ynnä muut "edut", mitä kohtuudella voimme sitten keskenämme sopia.
Niinpä tästä rohkaistuneena ja jo pidempään omaa yritystä miettineenäkin, ajattelin irtisanoa itseni. Mutta pomo olikin yhtä äkkiä ihan toista mieltä. Rupesi ihan oma-aloitteisesti tarjoamaan parempaa palkkaa ja nimityskin tuli samaan kauppaan, mutta kun tilanne kaiken "riemun" jälkeen asettui, huomasin, että pomo ajautui takaisin samoille urilleen, josko ehkä himpun verran eri suhtautumisella, mutta muuten samat "juonet" kuin ennenkin. Hänen mielestään firman (mitä olen tulkinnut hänen puheitaan jo pidempään), pitäisi olla nuorekas, edustava ja hyvän (näköisen) tyypin luoma (itse hän on jo yli 5-kymppinen, luultavasti haikelle? nuoruutensa perään??). Sanoin, että en voi mitään omalle olemukselleni, johon osin vaikuttaa epävakainen fyysinen terveyteni, ja tietty ylipainoisuuteni. Mutta en koskaan ole jättänyt ensimmäisten vastusten tullessa firmaa ja luikkinut tieheni, vaikka kaikella oikeuksilla työntekijänä olisin sen voinut tehdä. Olen oppinut elämässäni taistelemaan, ja oppinut näkemään, että monilla asioilla on hintansakin. Edelleenkin tunnollisuuteni, ahkeruuteeni ja ehdottomuuteni takia olen sinnitellyt yrityksessä kuin olisin itse yrittäjä, mutta kun ei mikään tunnu kelpaavan, niin ei kai muu auta, kuin lähteä lätkimään. Sen ovat tehneet jo heikompiluonoiset ex-työkaverini. Anteeksi, jos tuo vaikutti vähän tyhmältä ilmaisulta, mutta kun en parempaakaan keksinyt.
Eli nyt olen edelleen samassa pisteessä; vaikka nimitys on tapahtunut ja olen saanut esimiehen aseman, mutta en ole sittenkään tyytyväinen. Syystä, että minua ahdistaa se ilmapiiri, mikä työpaikallani on. Pomo tulee töihin, kun muistaa tai muuten vaan osaa käyttää joustavasti töihintuloaikaansa. Kaikki aamutoimet ei varmaankaan tarvii puolelle päivälle asti aikaa... Olen silti tottunut siihen ja itse asiassa enemmän tai vähemmän epähuomiossa pomo on toisaalta opettanut minulle tällä systeemillä yrityksen johtamista. Kiitos siitä hänelle ;) Mutta asiakkat eivät tätä ymmärrä, eikä heitä voi siihen missään tapauksessa vaatiakaan, vaan yritän selitellä kaikella asioiden hoitamisella, asiakaskäynneillä tms. vaikka harvoin pomo näissä merkeissä on pois aamupäivät.
Muissa olosuhteissa hän on ihan kohtuullisen passeli mies, mutta työpaikalla tuntuu olevan oma roolinsa. Hän kantaa menneisyyden tomuja koko ajan harteillaan, eikä osaa puhua ongelmistaan, koska niitäkin hänellä on, ja olen oppinut toisaalta lukemaan häntä kuin avointa kirjaa. Mutta toisaalta: onko työntekijä missä määrin vastuussa pomonsa hyvinvoinnista, kun tuntuu ihan siltä, että hän sitä ikään kuin odottaa alaisiltaan... Olen takuu varmasti yrittänyt parhaani, ja tehnyt vaikka mitä, että hänellä olisi mahdollisimman hyvä olla. Ja niinpä ajattelin, että hän saisi oikean ilonpäivän, kun sanon itseni irti... Mutta kuten jo aikaisemmin ilmaisin: ei käy!
Minun mieheni on kanssa härkä, mutta näillä kahdella on kuin yön ja päivän ero. Mieheni ei ole koskaan asettamassa minua ikeen alle, päin vastoin, hän yrittää kantaa minunkin taakkani pelkästä rakkaudesta ja myötätunnostaan, vaikka olen kuinka sanonut hänelle, että hellitä jo, kyllä mä osaan seistä omilla jaloillani. Eipä hän sitä tosin tarkoittanutkaan, mutta on nähnyt varmaan yrittämisen haluni ja eteen päin pyrkimiseni, niin haluaa varmaan jelpata siinä, missä voi. Rakas mies! Osaa paneutua toisen rooliin ja nähdä elämän vaikeudet, josko nauttia myös ilonkin aiheista, kun niitä joskus tulee...
Vielä minulla on mahdollisuus ottaa vastaan se tarjottu työpaikka, vaikka toisaalta, siinä tulee myös riskitkin, ja muut "kiusalliset asiat", mitä yrityspuoleen tulee. Mutta toisaalta on vapaus olla ja toimia. Eikä takuu varmana tarvii tuntea olevansa ihan mitätön, "epäedustava", vanha (pomo on myöntänyt olevansa ikärasisti, ja sen on antanut myös näkyä.) Monet itkut voi tulla oman yrityksen pyörittämisessä, mutta ne eivät ole esimiehen aiheuttamia enää.
Asiakaspalvelussa olen yleensä ollut se, jolle asiakas haluaa asiansa esittää. Ja olen totta vieköön nauttinut tästä huomionosoituksesta! Onhan he oppineet näkemään , kuka hoitaa asiat ajallaan...
Työni ohessa opiskelen alaani liittyvää asiaa, ja päättötyövaihe on edessä. On kieltämättä ollut välillä raskaitakin aikoja parin viime vuoden aikana, mutta sitkeästi vain haluan edetä, ja olen onnellinen, kun saan joku päivä todituksen käteeni. Koulutus on toisaalta lisännyt sisältöä työni lomaan ja olen nauttinut opiskelusta, vaikka meinaa välillä illat ja viikonloput olla raskaita koulutehtävien parissa.
Lieneekö kaikella kerran jokin tarkoitus? Uskon ainakin itse siihen, myös siihen, miksi kärsimykseni voi olla välillä kohtuutonkin työpaikallani, niin siihenkin on varmasti olemassa oma tarkoituksensa. Sen ainakin osaan heti sanoa, jos kysytään parhaimpia ominaisuuksiani: pitkäjännitteinen/-mielinen, joustava, periksiantamaton, ehdoton (positiivisesti) ahkera, tunnollinen, ja asiakaspalveluhenkinen...
Olen nyt vain kahden vaiheella aloitta oma toiminta, kuten vaa´an luonteeseen kuuluu: päättämättömyys.
Olen ollut kohta viisi vuotta samalla työnantajalla töissä.
Siihen aikaan, kun menin ko. yritykseen töihin, oli työntekijöitä n. 4-5 vaihtelevasti. Nykyisin olen ainoa! työntekijä tällä hetkellä. Tietty asiassa voi vaikuttaa taloudellinenkin tilanne, kun pomo ei ole muita ottanut vakihommiin, mutta eipä ole lähtijöitäkään irtisanonut, vaan ovat itse lähteneet: kuka toiselle vastaaviin hommiin, kuka on perustanut oman yrityksen.
Mutta koko sen viiden vuoden ajan olen saanut kokea epäoikeuden mukaisuutta, yksinkertaisesti sanottuna: olen työpaikkakiusattu. Mutta urheasti olen pitänyt työpaikastani kiinni, koska eipä pienellä paikkakunnalla ole töitä tungokseen asti tarjolla, ylipäätään ollenkaan. Mutta päivänä eräänä tässä hiljan minulle tarjottiin samaa hommaa omalla toiminimellä tehden, tilatkin olisi tiedossa ja ynnä muut "edut", mitä kohtuudella voimme sitten keskenämme sopia.
Niinpä tästä rohkaistuneena ja jo pidempään omaa yritystä miettineenäkin, ajattelin irtisanoa itseni. Mutta pomo olikin yhtä äkkiä ihan toista mieltä. Rupesi ihan oma-aloitteisesti tarjoamaan parempaa palkkaa ja nimityskin tuli samaan kauppaan, mutta kun tilanne kaiken "riemun" jälkeen asettui, huomasin, että pomo ajautui takaisin samoille urilleen, josko ehkä himpun verran eri suhtautumisella, mutta muuten samat "juonet" kuin ennenkin. Hänen mielestään firman (mitä olen tulkinnut hänen puheitaan jo pidempään), pitäisi olla nuorekas, edustava ja hyvän (näköisen) tyypin luoma (itse hän on jo yli 5-kymppinen, luultavasti haikelle? nuoruutensa perään??). Sanoin, että en voi mitään omalle olemukselleni, johon osin vaikuttaa epävakainen fyysinen terveyteni, ja tietty ylipainoisuuteni. Mutta en koskaan ole jättänyt ensimmäisten vastusten tullessa firmaa ja luikkinut tieheni, vaikka kaikella oikeuksilla työntekijänä olisin sen voinut tehdä. Olen oppinut elämässäni taistelemaan, ja oppinut näkemään, että monilla asioilla on hintansakin. Edelleenkin tunnollisuuteni, ahkeruuteeni ja ehdottomuuteni takia olen sinnitellyt yrityksessä kuin olisin itse yrittäjä, mutta kun ei mikään tunnu kelpaavan, niin ei kai muu auta, kuin lähteä lätkimään. Sen ovat tehneet jo heikompiluonoiset ex-työkaverini. Anteeksi, jos tuo vaikutti vähän tyhmältä ilmaisulta, mutta kun en parempaakaan keksinyt.
Eli nyt olen edelleen samassa pisteessä; vaikka nimitys on tapahtunut ja olen saanut esimiehen aseman, mutta en ole sittenkään tyytyväinen. Syystä, että minua ahdistaa se ilmapiiri, mikä työpaikallani on. Pomo tulee töihin, kun muistaa tai muuten vaan osaa käyttää joustavasti töihintuloaikaansa. Kaikki aamutoimet ei varmaankaan tarvii puolelle päivälle asti aikaa... Olen silti tottunut siihen ja itse asiassa enemmän tai vähemmän epähuomiossa pomo on toisaalta opettanut minulle tällä systeemillä yrityksen johtamista. Kiitos siitä hänelle ;) Mutta asiakkat eivät tätä ymmärrä, eikä heitä voi siihen missään tapauksessa vaatiakaan, vaan yritän selitellä kaikella asioiden hoitamisella, asiakaskäynneillä tms. vaikka harvoin pomo näissä merkeissä on pois aamupäivät.
Muissa olosuhteissa hän on ihan kohtuullisen passeli mies, mutta työpaikalla tuntuu olevan oma roolinsa. Hän kantaa menneisyyden tomuja koko ajan harteillaan, eikä osaa puhua ongelmistaan, koska niitäkin hänellä on, ja olen oppinut toisaalta lukemaan häntä kuin avointa kirjaa. Mutta toisaalta: onko työntekijä missä määrin vastuussa pomonsa hyvinvoinnista, kun tuntuu ihan siltä, että hän sitä ikään kuin odottaa alaisiltaan... Olen takuu varmasti yrittänyt parhaani, ja tehnyt vaikka mitä, että hänellä olisi mahdollisimman hyvä olla. Ja niinpä ajattelin, että hän saisi oikean ilonpäivän, kun sanon itseni irti... Mutta kuten jo aikaisemmin ilmaisin: ei käy!
Minun mieheni on kanssa härkä, mutta näillä kahdella on kuin yön ja päivän ero. Mieheni ei ole koskaan asettamassa minua ikeen alle, päin vastoin, hän yrittää kantaa minunkin taakkani pelkästä rakkaudesta ja myötätunnostaan, vaikka olen kuinka sanonut hänelle, että hellitä jo, kyllä mä osaan seistä omilla jaloillani. Eipä hän sitä tosin tarkoittanutkaan, mutta on nähnyt varmaan yrittämisen haluni ja eteen päin pyrkimiseni, niin haluaa varmaan jelpata siinä, missä voi. Rakas mies! Osaa paneutua toisen rooliin ja nähdä elämän vaikeudet, josko nauttia myös ilonkin aiheista, kun niitä joskus tulee...
Vielä minulla on mahdollisuus ottaa vastaan se tarjottu työpaikka, vaikka toisaalta, siinä tulee myös riskitkin, ja muut "kiusalliset asiat", mitä yrityspuoleen tulee. Mutta toisaalta on vapaus olla ja toimia. Eikä takuu varmana tarvii tuntea olevansa ihan mitätön, "epäedustava", vanha (pomo on myöntänyt olevansa ikärasisti, ja sen on antanut myös näkyä.) Monet itkut voi tulla oman yrityksen pyörittämisessä, mutta ne eivät ole esimiehen aiheuttamia enää.
Asiakaspalvelussa olen yleensä ollut se, jolle asiakas haluaa asiansa esittää. Ja olen totta vieköön nauttinut tästä huomionosoituksesta! Onhan he oppineet näkemään , kuka hoitaa asiat ajallaan...
Työni ohessa opiskelen alaani liittyvää asiaa, ja päättötyövaihe on edessä. On kieltämättä ollut välillä raskaitakin aikoja parin viime vuoden aikana, mutta sitkeästi vain haluan edetä, ja olen onnellinen, kun saan joku päivä todituksen käteeni. Koulutus on toisaalta lisännyt sisältöä työni lomaan ja olen nauttinut opiskelusta, vaikka meinaa välillä illat ja viikonloput olla raskaita koulutehtävien parissa.
Lieneekö kaikella kerran jokin tarkoitus? Uskon ainakin itse siihen, myös siihen, miksi kärsimykseni voi olla välillä kohtuutonkin työpaikallani, niin siihenkin on varmasti olemassa oma tarkoituksensa. Sen ainakin osaan heti sanoa, jos kysytään parhaimpia ominaisuuksiani: pitkäjännitteinen/-mielinen, joustava, periksiantamaton, ehdoton (positiivisesti) ahkera, tunnollinen, ja asiakaspalveluhenkinen...
Olen nyt vain kahden vaiheella aloitta oma toiminta, kuten vaa´an luonteeseen kuuluu: päättämättömyys.
Vastaukset 2
Vanhimmat
kuulostaa siltä, että olet ollut aika hiton hyvä työntekijä. tsemppiä jatkosuunnitelmille.
Eteenpäin elämässä, se on mun mottoni!
Tempase säkin ja lähde tutkimaan uusia polkuja. Tuollaisen härkäpään kanssa jämähdät helposti urille, joista on aina vaan vaikeampaa riuhtaista itseään irti.
Sä pärjäät takuulla omillasikin! Sulla on kokemusta, kaikki hyvin kotona ja maalaisjärki päässäsi - mitäpä muuta sitä ihminen tarvitseekaan.
Lycka till ja tsemppiä! : )