Jos menee päivystykseen kertomaan itsetuhoisuudestaan...

Moni mielialahäiriöistä kärsivä ei kerro aiheestaan sosiaaliohjaajalle, psykologille tai muille ammattiauttajalle

Sitten saamme lukea lehdestä että joku hyppäsi junan alle

Anonyymi kirjoitti:

Moni mielialahäiriöistä kärsivä ei kerro aiheestaan sosiaaliohjaajalle, psykologille tai muille ammattiauttajalle

Sitten saamme lukea lehdestä että joku hyppäsi junan alle

Lue lisää

Se taitaa ollakin se kaikkein isoin ongelma, kun ei ymmärretä, että puhuminen on paras tapa alkaa avaamaan omaa mielenmaisemaa.
Kukaan ei voi tietää, miltä ihmisestä tuntuu, jos hän ei kerro, mikä vaivaa.
Onko taustalla sitten häpeän tunnetta, ettei kehdata puhua, kun menee huonommin ?
Onhan se joskus vaikeaa tunnustaa, ettei mene kovin hyvin.
Mutta ei se tee ihmisestä yhtään huonompaa, jos sanoo ääneen, että nyt en pärjää, on vaikeaa.
Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, se on vahvuus.

En tiedä, oletko sama,joka täällä päivystää ja kirjoittelee, mutta olet kauhea ihminen.

Anonyymi kirjoitti:

Se taitaa ollakin se kaikkein isoin ongelma, kun ei ymmärretä, että puhuminen on paras tapa alkaa avaamaan omaa mielenmaisemaa.
Kukaan ei voi tietää, miltä ihmisestä tuntuu, jos hän ei kerro, mikä vaivaa.
Onko taustalla sitten häpeän tunnetta, ettei kehdata puhua, kun menee huonommin ?
Onhan se joskus vaikeaa tunnustaa, ettei mene kovin hyvin.
Mutta ei se tee ihmisestä yhtään huonompaa, jos sanoo ääneen, että nyt en pärjää, on vaikeaa.
Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, se on vahvuus.

Lue lisää

Eräille on vaikea tunnustaa että on sairas, en ymmärrä miksi, sillä jos olis vaikka käsi mennyt poikki niin hän menisi ihan normaalisti hakemaan apua. Vaan kun on kysymys mt sairaudesta niin ollaan kieltämässä sairauttaan , siis miksi, sillä sekin on sairaus siinä kun muutkin sairaudet.
Ennakkoluulojen vallassa oleva ihminen. Ei ymmärrä että hoitosektorilla sairaus nähdään ainoastaan sairautena ei minään muuna.

Anonyymi kirjoitti:

Se taitaa ollakin se kaikkein isoin ongelma, kun ei ymmärretä, että puhuminen on paras tapa alkaa avaamaan omaa mielenmaisemaa.
Kukaan ei voi tietää, miltä ihmisestä tuntuu, jos hän ei kerro, mikä vaivaa.
Onko taustalla sitten häpeän tunnetta, ettei kehdata puhua, kun menee huonommin ?
Onhan se joskus vaikeaa tunnustaa, ettei mene kovin hyvin.
Mutta ei se tee ihmisestä yhtään huonompaa, jos sanoo ääneen, että nyt en pärjää, on vaikeaa.
Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, se on vahvuus.

Lue lisää

On tärkeää ohjata mieliala häiriöstä kärsivät ammattiauttajien hoidettavaksi

No joo, olisi pitänyt sanoa pääsee, mutta tuossa tilanteessa molemmat ovat yhtä hyvä vaihtoehto. kyllä itsemurhaa miettivä tai jo yrittänyt/aikeissa yrittää pääsee yön parin yli kartoitukseen. Eri asia, jos siellä heti tuotaessa sitten kertoo, että aprillia, aprillia, en haluakaan, huvikseni vain näin tein eikä veressä näy mitään (mitä ei aina edes heti näe testeissä, eli ainakin yksi yö menee).

Et ilmeisesti onneksi oo koskaan ite ollut tossa tilanteessa, sen huomaa kommentistasi kun sanot että todennäköisesti ei pääse sisään voimakkaan itsetuhosuudenkaan vuoksi. Kyllä sisään pääsee aina ne itsaria miettivät mutta pikkupaikkakunnan toiminta voi olla eri kuin ison, aiempi hoitohistoria myös vaikuttaa. Ainakin yön yli ja usein vähintään 24h.

Anonyymi kirjoitti:

Et ilmeisesti onneksi oo koskaan ite ollut tossa tilanteessa, sen huomaa kommentistasi kun sanot että todennäköisesti ei pääse sisään voimakkaan itsetuhosuudenkaan vuoksi. Kyllä sisään pääsee aina ne itsaria miettivät mutta pikkupaikkakunnan toiminta voi olla eri kuin ison, aiempi hoitohistoria myös vaikuttaa. Ainakin yön yli ja usein vähintään 24h.

Lue lisää

Ei se nyt ihan aina noin mene, että " kyllä sisään pääsee ".
Aikoinaan tuli itse koettua asioita liittyen itsetuhoisuuteen, ja nyt myöhemmin on myös pari tuttua kamppaillut samanlaisten asioiden kanssa.
Yksi meni päivystykseen, ja olisi laitettu sieltä kotiin, ellei olisi uhannut menevänsä tappamaan itsensä saman tien, kun ovesta ulos lähtee.

Iso ongelma on varmaan sekin, ettei osastoilla ole aina tilaa, eikä ihmistä voida ottaa sinne, vaikka lääkärikin näkisi, ettei potilas ole kunnossa.
Ei se ole lääkärillekään helppoa sanoa potilaalle, että nyt ei osastohoito onnistu, on mentävä kotiin.
Järjestelmässämme on jokin pielessä, kun akuuttia apua on hankala saada. Itsetuhoisen ihmisen olisi saatava apua heti, eikä jonottamalla ensin pari kolme kuukautta.

No et voi yleistää tuotakaan mitenkään, sairauden laatu määrää jos tarvitaan laitoshoitoa,
Joten jokainen tapaus on omanlaisensa ei siinä ole mitään yleistämistä.
Jokainen on yksilö mitä tulee eri sairauksiin , joten miksi kirjoitella omien kokemustensa mukaan , koska kaikilla ei todellakaan ole sama tilanne.

Tosiasiassa hyvin harvasta ihmisestä on tukemaan mielenterveyden ongelmista kärsivää. Se on ammattilaisten hommaa, koska heillä on siihen suojelevat roolinsa ja he tekevät sitä työnään.

Vaikka kysymyksessä olisi oma rakas puoliso, niin häntäkin on vaikea jaksaa, kun mielenterveyden ongelmat puhkeavat.

Anonyymi kirjoitti:

Tosiasiassa hyvin harvasta ihmisestä on tukemaan mielenterveyden ongelmista kärsivää. Se on ammattilaisten hommaa, koska heillä on siihen suojelevat roolinsa ja he tekevät sitä työnään.

Vaikka kysymyksessä olisi oma rakas puoliso, niin häntäkin on vaikea jaksaa, kun mielenterveyden ongelmat puhkeavat.

Lue lisää

Aika monen ns. mt-oireeksi tulkitun taustalla on ihan perusnormaaleja ongelmia, joko esim. ihmissuhteissa, omassa jaksamisessa, omien voimavarojen riittämisessä, haasteiden selvittämisessä, oman paikkansa ja sen oman työn löytämisessä tässä yhteiskunnassa. Muutamia esimerkkejä mainitakseni. Mutta jos vaikeuksissa oleva ihminen menee esim. hakemaan itselleen apua ja tukea terveydenhuollon yksiköistä, niin ei niissä paikoissa, tai paikoista saa itselleen apua oireita aiheuttaviin asioihin ja tekijöihin. Vaan kaikkea katsotaan ja lähestytään siellä sairauskeskeisestä näkökulmasta.

Lisäksi asia on valitettavasti niin, että ihminen yleensä kaipaa ja tarvitsee keskusteluyhteyttä, eli sitä, että voi kertoa omista ajatuksistaan ja tuntemuksistaan jollekulle. Mutta psykiatriassa kaikkea todellakin katsotaan sairausvinkkelistä. Jopa liian paljon. Ja se, minkä olen itse huomannut niiden 25 vuoden ajalta, niin paitsi että yhteiskuntamme ja me ihmiset ja koko kulttuuri on muuttunut yksilökeskeiseksi ja myöskin sille ajatukselle, että jokaisen pitää pärjätä ja selviytyä yksin. Yksi sana sitä sitä kuvaisi, eli yhteiskunta on muuttunut tunnekylmemmäksi, joka omalta osaltaan vain lisää henkistä pahoinvointia.

Psykiatrisista sairaaloista ja avopuolelta saa kyllä tarvittaessa diagnosointia, lääkityksiä ja pakkohoitoa. Mutta sitä todellista ja oikeata ymmärtämystä ja empatia niistä paikoista ei saa. Ja uskoisin, että suurin osa meistä toivoo saavansa inhimillistä kohtelua, ja sellaista, että meitä kohdellaan tasavertaisempana ihmisenä. Aika monella on ollut historiansa aikana vääriä käsityksiä ja kuvitelmia, että niistä paikoista saa jotakin apua, tukea ja ymmärtämystä. Kaikkea ei voi selittää jollakin resurssipulana. Yksinä surullisina esimerkkeinä ovat takavuosina menehtyneet julkkikset. Mutta on heitä paljon muitakin.

Kyseisen hoitokulttuurin ja siellä toimivien pitää muuttua aika tavalla, jotta niihin palveluihin kannattaa hakeutua.

Anonyymi kirjoitti:

Aika monen ns. mt-oireeksi tulkitun taustalla on ihan perusnormaaleja ongelmia, joko esim. ihmissuhteissa, omassa jaksamisessa, omien voimavarojen riittämisessä, haasteiden selvittämisessä, oman paikkansa ja sen oman työn löytämisessä tässä yhteiskunnassa. Muutamia esimerkkejä mainitakseni. Mutta jos vaikeuksissa oleva ihminen menee esim. hakemaan itselleen apua ja tukea terveydenhuollon yksiköistä, niin ei niissä paikoissa, tai paikoista saa itselleen apua oireita aiheuttaviin asioihin ja tekijöihin. Vaan kaikkea katsotaan ja lähestytään siellä sairauskeskeisestä näkökulmasta.

Lisäksi asia on valitettavasti niin, että ihminen yleensä kaipaa ja tarvitsee keskusteluyhteyttä, eli sitä, että voi kertoa omista ajatuksistaan ja tuntemuksistaan jollekulle. Mutta psykiatriassa kaikkea todellakin katsotaan sairausvinkkelistä. Jopa liian paljon. Ja se, minkä olen itse huomannut niiden 25 vuoden ajalta, niin paitsi että yhteiskuntamme ja me ihmiset ja koko kulttuuri on muuttunut yksilökeskeiseksi ja myöskin sille ajatukselle, että jokaisen pitää pärjätä ja selviytyä yksin. Yksi sana sitä sitä kuvaisi, eli yhteiskunta on muuttunut tunnekylmemmäksi, joka omalta osaltaan vain lisää henkistä pahoinvointia.

Psykiatrisista sairaaloista ja avopuolelta saa kyllä tarvittaessa diagnosointia, lääkityksiä ja pakkohoitoa. Mutta sitä todellista ja oikeata ymmärtämystä ja empatia niistä paikoista ei saa. Ja uskoisin, että suurin osa meistä toivoo saavansa inhimillistä kohtelua, ja sellaista, että meitä kohdellaan tasavertaisempana ihmisenä. Aika monella on ollut historiansa aikana vääriä käsityksiä ja kuvitelmia, että niistä paikoista saa jotakin apua, tukea ja ymmärtämystä. Kaikkea ei voi selittää jollakin resurssipulana. Yksinä surullisina esimerkkeinä ovat takavuosina menehtyneet julkkikset. Mutta on heitä paljon muitakin.

Kyseisen hoitokulttuurin ja siellä toimivien pitää muuttua aika tavalla, jotta niihin palveluihin kannattaa hakeutua.

Lue lisää

Edelliseen tekstiin pieni korjaus: viime vuosina monia asioita, kuten ylipitkiä hoitojonoja ja palvelujen puutetta ons selitelty resurssipulalla. Todellisuudessa kyseiset tahot eivät edes kykene, tai siellä olevat eivät edes välttämättä halua auttaa oireista kärsiviä. Koska se todellinen käsitys, eli ymmärrys, mitä siellä oireiden takana on, puuttuu heiltä.

Välinpitämättömyys on tämän ajan surullisimpia ilmiöitä.

Tarvitaan enemmän ymmärtämystä, toisten lähellä olevien kanssaihmisten kohtaamista ja konkreettista auttamista. Yhteisöllisyyttä enemmän ja jokaisen ympärille toimiva tukiverkosto. Millään lääkkeillä ei korjata, eikä "hoideta", tai poisteta siellä yksilön elämässä taustalla olevia ongelmia.

Anonyymi kirjoitti:

Aika monen ns. mt-oireeksi tulkitun taustalla on ihan perusnormaaleja ongelmia, joko esim. ihmissuhteissa, omassa jaksamisessa, omien voimavarojen riittämisessä, haasteiden selvittämisessä, oman paikkansa ja sen oman työn löytämisessä tässä yhteiskunnassa. Muutamia esimerkkejä mainitakseni. Mutta jos vaikeuksissa oleva ihminen menee esim. hakemaan itselleen apua ja tukea terveydenhuollon yksiköistä, niin ei niissä paikoissa, tai paikoista saa itselleen apua oireita aiheuttaviin asioihin ja tekijöihin. Vaan kaikkea katsotaan ja lähestytään siellä sairauskeskeisestä näkökulmasta.

Lisäksi asia on valitettavasti niin, että ihminen yleensä kaipaa ja tarvitsee keskusteluyhteyttä, eli sitä, että voi kertoa omista ajatuksistaan ja tuntemuksistaan jollekulle. Mutta psykiatriassa kaikkea todellakin katsotaan sairausvinkkelistä. Jopa liian paljon. Ja se, minkä olen itse huomannut niiden 25 vuoden ajalta, niin paitsi että yhteiskuntamme ja me ihmiset ja koko kulttuuri on muuttunut yksilökeskeiseksi ja myöskin sille ajatukselle, että jokaisen pitää pärjätä ja selviytyä yksin. Yksi sana sitä sitä kuvaisi, eli yhteiskunta on muuttunut tunnekylmemmäksi, joka omalta osaltaan vain lisää henkistä pahoinvointia.

Psykiatrisista sairaaloista ja avopuolelta saa kyllä tarvittaessa diagnosointia, lääkityksiä ja pakkohoitoa. Mutta sitä todellista ja oikeata ymmärtämystä ja empatia niistä paikoista ei saa. Ja uskoisin, että suurin osa meistä toivoo saavansa inhimillistä kohtelua, ja sellaista, että meitä kohdellaan tasavertaisempana ihmisenä. Aika monella on ollut historiansa aikana vääriä käsityksiä ja kuvitelmia, että niistä paikoista saa jotakin apua, tukea ja ymmärtämystä. Kaikkea ei voi selittää jollakin resurssipulana. Yksinä surullisina esimerkkeinä ovat takavuosina menehtyneet julkkikset. Mutta on heitä paljon muitakin.

Kyseisen hoitokulttuurin ja siellä toimivien pitää muuttua aika tavalla, jotta niihin palveluihin kannattaa hakeutua.

Lue lisää

Vaikka kyseenalaistin näkemyksesi, niin tästä olen ehdottomasti samaa mieltä. Hienosti kirjoitettu.

En silti ole sitä mieltä, että arkielämän ihmissuhteilla voi korvata mielenterveystyön.

Ei minulla ole mitään lääkitystä. Ei myöskään ahdistusta tai muita äärimmäisiä tunteita. On vain hyvin vahva peruskokemus siitä, että en halua enää elää, koska en jaksa yksinäisyyttäni, tulevaisuuden näköalattomuutta ja yleistä eksistentiaalista tarkoituksettomuutta.