En tiedä miten, en muista mitään oikein mistään.
Ehken ollut läsnä tai jotain, mutta nyt on ilmeisesti ilta ja seuraava päivä.
Sellaista se on ollut ennenkin, ajat vain vilistävät ohi eikä niihin kiinnitä mitään huomiota.
Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu silti, mutta sinäänsä ei tapahdu yhtään mitään.
Se kai käärme jotain yritti tai siltä vaikutti, mutta ehkä se on vaan sivuoire eikä se sinäänsä yrittänyt mitä luulin sen yrittävän.
Nyt juuri on sellainen tasainen ei mitään olo.
Miettisin ehkä tuossa jotain asioita ja ehkä niistäkin jotain löysin uutta, mutta enpä tee niistä mitään ratkaisuja tähän hätään.
Pitää vain katsoa mitä tässä tapahtuu.
:/
Ehken ollut läsnä tai jotain, mutta nyt on ilmeisesti ilta ja seuraava päivä.
Sellaista se on ollut ennenkin, ajat vain vilistävät ohi eikä niihin kiinnitä mitään huomiota.
Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu silti, mutta sinäänsä ei tapahdu yhtään mitään.
Se kai käärme jotain yritti tai siltä vaikutti, mutta ehkä se on vaan sivuoire eikä se sinäänsä yrittänyt mitä luulin sen yrittävän.
Nyt juuri on sellainen tasainen ei mitään olo.
Miettisin ehkä tuossa jotain asioita ja ehkä niistäkin jotain löysin uutta, mutta enpä tee niistä mitään ratkaisuja tähän hätään.
Pitää vain katsoa mitä tässä tapahtuu.
:/
Vastaukset 20
Vanhimmat
Mitä keskustelet palstalla jollekin naiselle kun muualla uskalla?
Mitä se sulle kuuluu?? Sivusta
Missäpäin suomea sinä kirjoitat?
Oletko sä sairastunut jotenkin kun puhuit jostain lääkäri reisuista?
Kerro edes ikä?
Jotain kai tuossa kuitenkin tapahtui tai jotain on tulossa joka sai aikaan jotain.
Olo on nyt rauhallinen tai normaali verrattuna mitä se oli.
Mieliala voi siis vaihtua yllättävän nopeasti, on sen kyllä muutkin huomanneet.
Outoa on, että en itse tunne olevani sairas, minulla ei ole sellaista sairaudentuntoa ja siitähän on joku diagnoosikin tietenkin.
Sehän menee tyyliin: hullu ei tiedä olevansa hullu.
Tosiaan tiedän ja tiedostan masennuksen ja tiedän mielialan vaihtelut, flunssat ym. joten minulla on sairaudentunto, mutta onkohan se tässä tapauksessa sitä, että en osaa hakea apua tai jotain taikka tunnista sellaisia oireita jolloin tulisi hakea apua tms?
Ehkäpä se masennus vetää minut sinne vaaravyöhykkeelle, enkä itse tiedosta sitä niin vaaralliseksi mitä muut taas ovat mieltä siitä.
Ehkä olen heille kuin lapsi joka leikkii myrkkykäärmeillä ja skorpioneilla, tulitikkuaski taskussa heinälatoon menossa grillaamaan avotulessa.
Ehkäpä se on jotain tuollaista, sillä kyllähän minä omasta mielestäni osaan olla varovainen.
Ehkä se lapsen vanhempi on taas toista mieltä ja ihan kauhuissaan siitä mitä toinen tekee.
En tiedä, outoa tämä on jotenkin ja tahtoisin tietysti saada asioihin jonkinlaisen selvyyden.
:/
Kerro nyt joku tunniste.
Toisaalta ymmärrän heitä, mutta pidän sitä jotenkin liioiteltuna huolenpitona tms.
Juuri sen takia, että itse en näe mitään ns. "hälytysmerkkejä".
Toisaalta, jos niitä näen, niin silloin saattaa olla jo kiire mikäli silloinkin on jos en niitä näe.
Tämä kaikki on vaan niin outoa, enkä siis voi tai pysty täysin käsittämään tätä asiaa.
Siihen ei auta ainakaan se, että minulle ei kerrota kaikkea, se vain saa aikaan lisää kysymyksiä ja arvoituksia.
Esim. itse näen niin, että masennuksen kanssa voi jotenkin elää, muutenhan olisin jo kuollut teininä.
Onhan minulla se riski, mutta kyllä se kynnyskin on aika iso, mutta toisaalta sinne kyllä on se oikoreittikin ja pudotus saattaa olla todella nopea.
Kyllä mä ne tiedostan ja jotenkin olen jopa huomannut kun toiset sen tiedostaa silloin kun en itse tiedosta.
Ehkä se masennus on jotenkin krooninen ja siihen on jotenkin turtunut ja ainakin historian vuoksi on riski ja se saattaa olla aika kohtalaisen suurikin.
Jos puhuttaisiin leveleistä, niin 0-10 minun pitäisi olla 9-10 että jotain tapahtuisi ja 7 on sellainen missä voin olla ja siitä on kyllä helppo tehdä se pikavisiitti sinne 10 asti, mutta se on hetkellinen eikä aiheuta mielestäni mitään vaaraa.
Toki se aiheuttaa vaaraa ja riski on ja siinä voi käydä hassusti, mutta jos tähänkään asti ei ole hassusti käynyt, niin ei kai sitten tulevaisuudessakaan?
No, oikeastaan tuossa kun miettisin asiaa, niin onhan siinä aika suurikin riski.
Saatan olla kyllä tietyssä mielentilassa aika arvaamaton ja yllättää jopa itsenikin, en sitä pois sulje.
Onkohan se sitten vaan jokin jota en ihan vielä ymmärrä taikka käsitä.
:/
Tämä on vaikeaa juuri sen takia, mikäli toiset tekevät asioilleni ratkaisuja eikä niistä kerrota minulle.
Jos kommunikaatio on tässä vain toispuolista, niin se pahentaa tilannetta.
Esim. jos vaikka masentuisin enemmän kun yksityisyyttäni tai omaa rauhaani loukataan, niin olen jossain 6 tasolla mielestäni jotenkin vankasti kiikkumassa ja sitten paikalle sujahtaa ambulanssi tuosta vaan hakemaan minut "ilman mitään syytä", niin siinähän masentuu entisestään kun tulee lisää ongelmia odottamatta.
Kai ne hyvää tarkoittaa, mutta senkin voi tehdä väärin.
Eihän sitä voi lastakaan laittaa kahleisiin ja sulkea kellariin, ettei se pääse metsään leikkimään jos siellä voi olla susia tai karhuja.
tarkoittavat ehkä hyvää. mutta tekevät sen väärin.
Jos he kommunikoisivat enemmän sen lapsen kanssa, niin voisi keksiä jotain vaihtoehtoja, kuten hankkii sille vaikka pleikkarin niin se pysyy olohuoneessa pelaamassa, eikä mene metsään.
Ei sitä aina tarvitse olla niin brutaali ja kovakourainen niissä huolissa ja aiheuttaa lisää mielipahaa tai odottamattomia ongelmia.
Katson sitä itse ongelmana, meinaan se ei ole niin mukavaa lähteä yllättäen äkkilähdöllä kiireesti minnekään.
Ehkäpä siksi yritän juuri opettaa itseäni reagoimaan näihin uudella tavalla, sillä ehkä he eivät kykene muuttumaan taikka muuttamaan toimintatapojaan.
En tiedä, onkohan heillä joku proseduuri protokolla jota heidän tulee noudattaa?
Tässähän on riskinsä, jos ei päästä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen taikka kommunikointiin ja tulokseen joka tyydyttää kumpaakin osapuolta, niin seuraavaksi lähden karkuun tai katoan ja siitähän vasta ongelmia seuraakin.
Silloin tulee poliisi murtamaan ovet ja etsintäpartio haravoimaan lähimetsät koirien kanssa ja sieltä mä lähtisin poliisien kanssa raudoissa taikka lanssin lepositeissä menemään ja sitten olisinkin niin mömmöissä ettei silloin ainakaan kukaan kuuntelisi mitä se siinä korisee ja horisee turhia.
Niinku, ongelmat pahenee kun niitä yritetään parantaa.
Mä olen yhteistyökykyinen, mutta niidenkin pitää olla ja kyetä ottamaan se potilas huomioon ja pitää löytyä se ratkaisu joka oikeasti toimii ja on hyväksi kummallekin osapuolelle, niin silloin hoidostakin voisi olla jotain hyötyä.
:/
Mene Saara kanaa auttamaan 🤣 Muna tarttui perseeseen. Itkee.
Typerin kana.
Et tunnu oikein saavan otetta elämästä, kaikki valuu käsistä. Aika, hetket, tilaisuudet, ihmiset. Iän myötä urautuu häiriöttöminkin mieli. Jos ajankulu on suhteellisen mukavaa ajautuu eräänlaiseen puolimiellyttävään mielettömään tilaan ja aika lipsahtaa ohi ilman tietoista tietoisuutta. Ja päivän päätteeksi miettii vain mihin se menikään. Toisaalta tylsistyminen myös ajan venymisen tuntemuksen myötä tuo tunteen sen tuhlaamisesta turhaan. Aikansa voi ottaa takaisin keskittymällä hetkiin ja tämä vaatii jotain uutta, tuoretta näkökulmaa. Ja jos päätät että mikä tahansa hetki voi tuottaa uutta ymmärrystä, uutta oivallusta, syvempää yhteyttä. Ja aikaa voi alkaa ahnehtia, ei sen hämäryydessä ohi menemiseen vaan kirkastumisten vuoksi.
En sanoisi ihan noin, mitään ei niinku valu käsistä, en edes yritä tarttua mihinkään.
Vanhat asiat ja asiat jotka ovat olleet jotenkin kiinnostavia menettävät merkityksensä ja karisevat pois.
Mitään uutta ei kyllä ole ilmestynyt mihin edes tarttuisin.
Ehkäpä katselen asioita tavallaan asioina tällä hetkellä, mikään ei ole niinkuin konkreettista vaan kuin tekstiä paperilla ja tarkastelen niitä ja ne ovat jonkinlaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia ja ehdotuksia, mutta ovat kuin esite.
Ei ole mukavaa, ei puolimukavaa, hetkittäin voi olla mukava hetki, sellainen pikainen piristyminen ja kiva hetki, mutta se on vain hetki.
Ainakin tällä hetkellä se on niin ollut.
En muista kysyttiinkö jotain jossain tyyliin: milloin olet viimeksi ollut onnellinen.
Siitä on aikaa, en edes muista, puhutaan vuosista 5 ei ehkä taida riittää.
Iloinen olen ollut silloin tällöin, mutta se on hyvin pieni hetki, voi kestää vain 5 sek ja se on ohi.
Hetkellinen kiva, ehtii hymähtää ja siinä se oli.
Tästä kun kirjoittaa, niin jo hymyilen ja olen iloinen, koska se on aivan naurettavaa.
Kuin vahingon iloa tai jotain aivan absurdia.
Tässä kuitenkin olen tutkinut itseäni ja kaikkea mahdollista.
Käynyt asioita läpi, käynyt keskustelua itseni kanssa ja hoitanut itse näin itseäni ja saanut terapiaa itseltäni.
Ne terapiahetket ja keskustelut kestävät kauan, silloin aika kyllä rientää ja on jotenkin hienoakin vetää asioita esiin alitajunnan syövereistä.
Sieltä löytyy vastaukset, mutta niitä ei tiedosta ennen kuin ne itselleen kertoo.
Kai tämä on sellaista johon ei oikein mitään nopeaa ratkaisua ole olemassa ja asioiden läpikäyminen ja analysointi kestää ja vie oman aikansa.
Onneksi olen itseni kanssa yhteistyökykyinen, eihän minulla loppupeleissä muuta olekaan kuin itseni jonka kanssa pitää tulla toimeen.
Tiedän kuitenkin, että pitää mennä ja saada jotain apua ja tukea tähän tilanteeseen.
Ei kuitenkaan ihan niin kuin sitä tarjotaan, vaan ennemminkin se ympäristö ja ympäristötekijät ja se apu jonka niistä ns. sivuseikoista saan, on paljon parempi ja tehokkaampi apu kuin itse apu jota väkisin tyrkytetään.
:/
Kylhän sä tänne kirjoitit.
Oon ehkä arvaamaton.
:/
Mä voisin tässä jopa kiittää ja antaa hyvää palautetta ensihoitajalle jonka kanssa matkalla juttelin. Toki koko lanssin väki oli ihan osaavaa, mutta tämä oli siellä takana minun kanssani.
Hän oli tilanteessa asioista ihan yhtä pihalla kuin minäkin ja kuitenkin hän oli ihminen ihmiselle.
Hänen kanssaan pystyi keskustelemaan ja hän kuunteli ja ymmärsi.
Kaikki eivät aina ole ihmisiä vaan kylmää julmaa viranomaiskoneistoa, jotka eivät kuuntele vaan tekevät rutiinitoimenpiteitä.
Siinä mielessä se matkustusympäristö oli hyvä ja kanssamatkustajat olivat hoitajia, sillä he hoitamatta hoitivat parhaansa mukaan.
Ei se ollut kuin keskustelua ja yhteinen sävel, ymmärrys ja sitä kautta luottamus jolloin jopa tärkeät asiat tulevat ilmi. He eivät olisi tienneet mitään, ellei mitään dialogia oltaisi käyty.
Siinä vielä se ympäristö kaikkine hengenpelastuslaitteineen ja paareineen ja osaava henkilökunta, niin mikäs siinä, ihan rauhallinen turvallinen olo varmasti tapahtuipa mitä vaan. Se ei tuntunut pakolta, eikä tuntunut ahdistavalta vaikka se ei ihan oikein mielestäni mennytkään.
Eihän hän ollut varmastikaan mikään ammattilainen siihen hetkeen mitään hoitamaan taikka terapioimaan, mutta se tulee varmasti itsestään tarvittaessa.
Kuitenkin hän teki työnsä hyvin, hieman enemmänkin ja ammattimaisesti ja siten, ettei siinä tullut ainakaan mitään hankaluuksia taikka mielipahaa.
Hyvä fiilis jäi siitä, eikä mitenkään sellaista, että olisivat toimineet mitenkään väärin.
Jotkut sen osaa luonnostaan, se oli kiva kokemus ja sellaisena se jäi mieleen.
Ei hälytysajona, ei pakkohoitoon kiidätyksenä, vaan ambulanssimatkana jossa sain tutustua lanssiin ja sen henkilökunnan työnkuvaan ja ammattiin.
En ollut kiireellinen tapaus kuitenkaan, mutta vähän pakko oli lähteä mukaan.
Näin sen siis itselleni tulkitsen ja se riittää minulle saamaan siitä positiivisen kokemuksen negatiivisen sijaan.
Lopuksi sain vielä rannekkeen ja sanoi että "sillä pääsee kaikkiin laitteisiin".
Ihan kiva loppukevennys, ei ollut siten mikään sairaalapotilas olo.
Perillä sitten saikin odotella pitkän aikaa taisin olla siellä ainakin 7 tuntia ihan yöhön asti ja näin sairaita ihmisiä.
Siinä on se juttu, kun näet sairaita ihmisiä jotka ovat paareissa taikka pyörätuolissa tai ruhjeilla, niin siinä tuntee itsensä aika terveeksi.
Toki kaikki sairaudet eivät näy, ne ovat sisäisiä taikka mielessä, eivätkä ne aina varoita itsestään, mutta silti se henki voi niiden takia lähteä.
Tiedän kuitenkin, että riski on minullakin.
Kynnys sille, että soittaisin apua taikka ottaisin yhteyttä jonnekin sen takia on aika suuri, itse asiassa se on aika olematon.
Ehkäpä tarvitsin tuon reissun, että se osaltaan laski tuota kynnystä, jos joskus itse soittaisin.
Omasta puolestani en varmastikaan soittaisi 112 taikka oikeastaan enää minnekään, en edes siihen päivystysnumeroon joka minulle on aikaisemmin annettu.
Nyt toki voisin harkita, sillä se ei olisi enää niin vaikeaa ja sitä vartenhan he ovat jos joku on hengenvaarassa ja he osaavat kyllä sen työnsä.
Tämä kirjoittaminen on jotenkin terapeuttista, kun saa kertoa asioita kenenkään estämättä ja saa asioita esille.
Eihän se välttämättä mitään ongelmia ratkaise, mutta niinkin tapahtuu ja jos jollekin olisi jotain hyötyä tästä, niin sekin olisi hyvä.
:/
Olen miettinyt tuota sairaudentunto juttua aika paljon.
Tavallaan ymmärrän sen, mutta en näe sitä mitä en voi nähdä.
Ymmärtäisin sen näin.
Jossain siis voisi olla nainen jolla on lapsi.
Hän vie sen päiväkerhoon, leikkii sen kanssa ja muuta, mutta todellisuudessa se lapsi on kuollut vuosia sitten ja se on kova kolaus äidille ja hän ei suostu hyväksymään asiaa ja näkee ikään kuin lapsensa edelleen ja hoivaa sitä.
Kaikki muut sen tietävät ja näkevät ettei lasta ole olemassa ja äiti näkee näkyjä ja juttelee tyhjyyteen.
Ei hän suostu hyväksymään asiaa eikä kukaan näytä sitä hänelle.
Oletko koskaan ihmetellyt, miksi lapsesi ei koskaan syö ruokaa jota hänelle lautaselle laitat? Äiti vastaisi: Ei hänellä ole vain nälkä.
Jos hänelle näyttäisi videon hänestä itsestään leikkimässä lapsensa kanssa ja videolla sitä lasta ei näkyisi ollenkaan, niin silloin hän voisi jotenkin ehkä käsittää asian.
Se vain on outoa, sillä minä en tiedä mitä en tiedä ja mitä ei minulle kerrota.
Tarvitsen vastauksia mitä se on ja miksi.
Se asia minua häiritsee ja jotenkin ymmärrän mutta en tiedä ymmärränkö oikein.
Muistan kyllä asioita joita he sanoivat ja kysyivät ja he sanoivat itse asiassa ihan oikein, enkä kyennyt sitä silloin käsittämään.
Myöhemmin kyllä käsitin, että he olivat oikeassa.
Se oli siten jännää, koska he eivät voineet tietää sitä asiaa, mutta he tiesivät.
Kyllähän se asia tietenkin näkyi jotain kautta, mutta mielestäni minulla oli sille parempi selitys ja mielestäni tiedän asiani paremmin kuin he.
(Ei sillä lapsella vaan ollut nälkä.......)
Myöhemmin kyllä ymmärsin asian laidan, että he olivat siinä oikeassa ja näkivät sen jo ennemmin kuin itse sen käsitin.
Kyllä minä senkin käsitän ja olen sen heille tehnyt selväksi.
Se että mikä nyt on tilanne, niin en tiedä enkä osaa sanoa.
Mitä he näkevät juuri nyt mitä minä en näe?
Minä en ehkä enää muista mitä on olla onnellinen, en ehkä enää tiedä mitä se tarkoittaa ja ehkä olen suurimman osan ajasta surullinen.
En ehkä edes näytä sitä, vaan jotenkin peitän sen ja hymyilen silloinkin kun ei pitäisi.
Ehkäpä he huomaavat sen, ehkä he kuulevat jotain hälytysmerkkejä taikka avunpyyntöjä sieltä rivien välistä.
Minulle kuitenkin se masentunut olo on ainoa olo joka on ja jonka tunnen, mutta en ajattele sitä kuin tässä jos siitä kirjoitan.
Se on kuin osa minua ja siksi se on vaikea tunnistaa ja nähdä itse itsessään, koska se on "normaali".
Se joka itse on onnellinen voi tunnistaa onnettoman ja nähdä että hänellä ei kaikki ole kunnossa, sillä ei kai se ole mikään normi, ei ainakaan maailman onnellisimmassa maassa.
Kaikkein kauhein pudotus oli, kun koin sen hoitopaikan aika huonoksi ja halusin sieltä jatkuvasti pois ja kun pääsin pois, olin helpottunut.
Sitten jotain tapahtui tuossa jokin aika sitten, kun huomasin ja käsitin joitakin asioita ja koin tarvitsevani apua ja koitin päästä sinne takaisin.
Se ei mennyt niin kuin piti, en päässyt sinne.
Mikä romahdus siitä tulikaan ja pieni paniikki, sillä kun itse käsitit että nyt on mentävä, nyt on saatava apua, niin sitä ei tullut.
Minulla soi silloin kaikki hälytyskellot, eivätkä he huomanneet sitä.
Fiilis oli se, että nyt on mentävä ja vielä paikkaan jonne et oikeastaan haluaisi takaisin mennä, joten siinä oli todellinen avuntarve mukana.
Ja tein kaiken mitä siinä pystyin, mutta ovi oli kiinni.
Se oli todella hurja kokemus, kuin soittaisi siihen 112 ja apua ei lähetettäisi.
Pettymys oli aikamoinen ja kaikki se mitä oli siellä korjaantunut ja rakentunut romahti ja mitätöityi sillä hetkellä.
Toisaalta, se vastoinkäyminen vaikka olikin kamala, niin se sai minut jotenkin liikkeelle ja toimimaan itsenäisesti asioiden parissa uudella tavalla.
Ehkä se aktivoi jonkin sisäisen puolustusmekanismin taikka korjausmekanismin ja alkoi se oma terapia ja asioiden käsittely ja tarkastelu joka on nyt tuonut minut tähän pisteeseen ja tilaan ja itsensä sekä mielensä ymmärtämiseen.
Ehkä en tarvitse mitään apua mistään, olenhan vieläkin elossa.
Minun tuurillani kuitenkin kaikki menee pieleen, eikä siis se itsarikaan onnistuisi jos sellaisen jälleen kerran toteuttaisin taikka yrittäisin.
Itselläni on takana 5 yritystä ja siihen päälle 6 suunnittelua joita en ole toteuttanut.
3 yritystä taisin heille muistaakseni kertoa.
Ehkä se kaikki apu pitää jättää sellaisille potilaille, joilla on jo ranteet viilletty auki taikka tarvitsevat vatsahuuhtelun tms.
Pitää itse vain pysyä hiljaa mahdollisista suunnitelmistaan ja hymyillä kuin kaikki olisi hyvin.
No, en ole kuitenkaan itsetuhoinen tällä hetkellä.
Ei ole sitä vaaraa nyt näkyvissä.
Pitää vaan elää sen kanssa ja katsoa mitä tulevaisuus tuo.
:/
Tuo manipulointi ei mene läpi.Sulla on kova tarve saada joku nalkkiin.
Anteeksi nyt vain tämä kommenttini.
Kokemus läheisten ja ystävien ja tiedotusvälineiden kautta on aivan eri kuin sinulla tähän kirjoitettuna.Kaikki jotka menee "avun" piiriin, menee alaspäin.
No ensinnäkin kirjoitan kokemusta ja ajatuksia niistä.
Manipulointi ja nalkkiin saaminen tapahtuu ihan toista kautta jos tapahtuu.
Tämä taitaa olla tällä hetkellä ainoa kanava johon voin asioista kirjoittaa.
Hyvä jos sinulla on läheisiä ja ystäviä joille voit kertoa asioistasi, minulla niitä ei ole tähän hetkeen ja tilanteeseen.
:/
Kun kirjoittaa, niin tulee jotenkin helpottunut olo.
Se on hetken apu tilanteeseen, ei yleensä kuitenkaan kestävä.
Mieli voi muuttua äkistikin, eikä se välttämättä tarvitse paljoa, jopa kirjoittamisen yhteydessä jokin asia taikka kokemus joka tulee esille voi saada mielialan putoamaan.
Tärkeää olisi pystyä keskittymään asiasta kirjoittamiseen, ettei se tunne veisi mukanaan sinne mistä voi olla vaikea nousta ylös.
Katselen hiukan ympärilleni ja tajuan joitakin asioita.
Muistelen niitä hetkiä kun he kertoivat minulle minun olevan sairas.
Vaikea uskoa, todella vaikea vaikka sen uskonkin.
Heillä on mieli jota en käsitä ja minulla on mieli jota he eivät käsitä.
He siis näkevät sairaan joka ei tiedä olevansa sairas.
Minä taas näen heidät sellaisina, jotka eivät ymmärrä minua.
Eli heidän mielestään elelen omassa "harhamaailmassa" enkä tajua todellisuutta.
Voihan sen niinkin selittää ja totuutta on varmasti puolin ja toisin, mutta kaikesta emme ole päässeet yhteisymmärrykseen.
Jotenkin on myös fiilis, kuin kirjoittaisin testamenttia ja jotain olisi elämässä loppumassa taikka tulossa päätökseen.
Tämä on kuitenkin erilainen testamentti taikka paremminkin muistokirjoitus.
En kai ole mihinkään lähtemässä vaikka nuo sanavalinnat siitä vihjailevatkin.
Kuitenkaan en osaa ajatella mitä muut ajattelisivat asiasta jos lukisivat näitä, niin herättäisikö nämä jonkinlaista huolestumista?
Voisiko tällainen antaa aihetta huolestumiselle?
Itse en sellaista aihetta näe, mutta en myöskään tiedä miten ja mitä muut ajattelevat ja näkevät.
Jos nyt hiukan katselen taaksepäin kirjoitusta, niin voin huomata kyllä epävarmuutta noissa kriittisimmissä kohdissa.
"En kai" se ei ole sama kuin varma toteamus "en".
Sanavalinnatkin, testamentti tai muistokirjoitus eivät varmaan ole niitä parhaimpia sanavalintoja, mutta ne tulevat itsestään sellaisina, enkä aio niitä peitellä enkä vääristellä sitä mitä mielestä esiin nousee.
Niissä kai on jokin viesti joka voi huolestuttaa, mutta itse en tunne mitään huolta.
Kuten sanoin, tämä on ns. normaalia.
Ehkä se asia saa minut jopa hieman surulliseksi, kun huomaan ja tiedostan ettei minulla paljon iloittavaa enää elämässä ole.
Ja ne loputkin joista jotain iloa vielä oli, ovat menettäneet merkityksensä.
Mikä on se syvyys josta ei enää nousta, jonne mikään valo ei enää yllä?
Se syvyys jossa ei enää tartu edes siihen auttavaan käteen?
Se syvyys ja pimeys, jossa ei enää näe mihin edes tarttuisi?
:/