"Krista Kiurun pahoinpitely tuo aivan liian monella tavalla mieleen öisen kotimatkani Kaisaniemen puiston läpi, kirjoittaa toimittaja Kaisla Kuuskoski."
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000010905998.html
"Yö oli pimeä, kun lähdin Sanomatalosta iltavuoron jälkeen kävellen kotiin.
Olin kirjoittanut samana päivänä julkaistusta tutkimuksesta, joka kertoi hälyttäviä tuloksia nuorten miesten asenteista naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.
Minähän kävelen missä haluan, ajattelin toisella korvalla Moulin Rougen soundtrackia kuunnellen.
Heti Kaisantunnelin päässä Kaisaniemen puistossa vastaan tuli parikymppinen mies, joka huusi jotain. Mies hermostui, kun en kuullut ja tajunnut olevani huutelun kohde.
Otin vaivihkaa kuulokkeen korvasta. Keskustelukumppani oli selvästi räjähdysherkkä, eikä vaikuttanut sulattavan sitä, että yrittäisin vain sivuuttaa tilanteen omissa maailmoissani.
Puistossa ei ollut ketään muita.
Mies pyysi ensin tulta. Ystävällisesti pahoittelin, että en polta. Horjuvan miehen logiikasta kertoo jotain se, että hän seuraavaksi pyysi jankaten tupakkaa. Pysyin kohteliaana ja yritin pitää häntä rauhallisena.
Mies alkoi seurata, joten otin kurssin kohti puiston lähintä uloskäyntiä. Varsapuistikolle oli kuitenkin melkein 500 metrin matka. Metrit olivat pitkiä.
Seuralaiseni seilasi askeleissaan, oli monesti kaatua päälleni, ja yritti haastaa riitaa minkä ehti. Suuttui esimerkiksi, kun en osannut nimetä lempihampurilaistani.
Olen vuosien varrella keskustassa asuvana nuorena naisena saanut perääni monia epätoivottuja seuraajia yöaikaan. Usein kannattaa sanoa suoraan että hei, en halua nyt seuraasi, kiitos ei.
Kaisaniemen puisto tuntui kuitenkin huomattavasti turvattomammalta kuin Helsingin kadut. Pelottavinta oli, ettei kukaan nähnyt tilannetta tai olisi kuullut huutoani.
Palataan puhelimeen. Se oli taskussani ihan lähellä.
Olisi pitänyt soittaa täsmäsoitto. Kenelle? Yhtäkkiä tajusin, ettei mieheni voisi jättää nukkuvia lapsia. Voisiko työpaikalla vielä paahtava työkaveri jättää hommat ja juosta avuksi?
Siinä hetkessä olisi tuntunut tilanteen paisuttelulta soittaa hätäkeskukseen vain siksi, että joku tuppautuu seuraani.
Jos olisin puhunut puhelimessa jo törmätessäni mieheen, tilanne olisi ollut toinen.
Pelkäsin pysähtymistä. Silloin lähestymisyritykset yleensä alkavat. Polvien yläpuolelle ylettyvä mekko ei lisännyt turvallisuudentunnettani.
Luojan kiitos ratikan valot näkyivät jo, kun pääsin Kaisaniemenkadulle. Mies seurasi pysäkille ja kietoi molemmat kätensä käteni ympärille.
Kiemurtelin irti otteesta, pääsin ratikkaan ja huokaisin sen nytkähtäessä liikkeelle. Enkä edes tiedä, mikä Snapchat-tunnukseni on. Ei tarvinnut valehdella."
Tyypillinen lääpiskelevä ahdistelija.
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000010905998.html
"Yö oli pimeä, kun lähdin Sanomatalosta iltavuoron jälkeen kävellen kotiin.
Olin kirjoittanut samana päivänä julkaistusta tutkimuksesta, joka kertoi hälyttäviä tuloksia nuorten miesten asenteista naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.
Minähän kävelen missä haluan, ajattelin toisella korvalla Moulin Rougen soundtrackia kuunnellen.
Heti Kaisantunnelin päässä Kaisaniemen puistossa vastaan tuli parikymppinen mies, joka huusi jotain. Mies hermostui, kun en kuullut ja tajunnut olevani huutelun kohde.
Otin vaivihkaa kuulokkeen korvasta. Keskustelukumppani oli selvästi räjähdysherkkä, eikä vaikuttanut sulattavan sitä, että yrittäisin vain sivuuttaa tilanteen omissa maailmoissani.
Puistossa ei ollut ketään muita.
Mies pyysi ensin tulta. Ystävällisesti pahoittelin, että en polta. Horjuvan miehen logiikasta kertoo jotain se, että hän seuraavaksi pyysi jankaten tupakkaa. Pysyin kohteliaana ja yritin pitää häntä rauhallisena.
Mies alkoi seurata, joten otin kurssin kohti puiston lähintä uloskäyntiä. Varsapuistikolle oli kuitenkin melkein 500 metrin matka. Metrit olivat pitkiä.
Seuralaiseni seilasi askeleissaan, oli monesti kaatua päälleni, ja yritti haastaa riitaa minkä ehti. Suuttui esimerkiksi, kun en osannut nimetä lempihampurilaistani.
Olen vuosien varrella keskustassa asuvana nuorena naisena saanut perääni monia epätoivottuja seuraajia yöaikaan. Usein kannattaa sanoa suoraan että hei, en halua nyt seuraasi, kiitos ei.
Kaisaniemen puisto tuntui kuitenkin huomattavasti turvattomammalta kuin Helsingin kadut. Pelottavinta oli, ettei kukaan nähnyt tilannetta tai olisi kuullut huutoani.
Palataan puhelimeen. Se oli taskussani ihan lähellä.
Olisi pitänyt soittaa täsmäsoitto. Kenelle? Yhtäkkiä tajusin, ettei mieheni voisi jättää nukkuvia lapsia. Voisiko työpaikalla vielä paahtava työkaveri jättää hommat ja juosta avuksi?
Siinä hetkessä olisi tuntunut tilanteen paisuttelulta soittaa hätäkeskukseen vain siksi, että joku tuppautuu seuraani.
Jos olisin puhunut puhelimessa jo törmätessäni mieheen, tilanne olisi ollut toinen.
Pelkäsin pysähtymistä. Silloin lähestymisyritykset yleensä alkavat. Polvien yläpuolelle ylettyvä mekko ei lisännyt turvallisuudentunnettani.
Luojan kiitos ratikan valot näkyivät jo, kun pääsin Kaisaniemenkadulle. Mies seurasi pysäkille ja kietoi molemmat kätensä käteni ympärille.
Kiemurtelin irti otteesta, pääsin ratikkaan ja huokaisin sen nytkähtäessä liikkeelle. Enkä edes tiedä, mikä Snapchat-tunnukseni on. Ei tarvinnut valehdella."
Tyypillinen lääpiskelevä ahdistelija.
Vastaukset 1
Vanhimmat
eli 10 kaljan jälkeen kaiki on kehitysvammaisten tasolla 🤔mitä näille kehitysvammaisille pitäisi tehdä, jotka kulkevat kadulla ilman holhoojaa ?
laitoksiin takaisin ?