Ikävää, syyllisyyttä, itsensä purkua..

Anonyymi-ap kirjoitti:

Kun tapasimme ensimmäistä kertaa, olin ystäväni mukana käymässä sinun luonasi.
Naurusi oli tarttuvaa, veikeä pilke silmissäsi poikamaista.
Kaverustuimme ja näimme aina sattumalta satunnaisesti.
Muutit kauas, olimme molemmat tahoillamme suhteissa.
Myöhemmin olimme molemmat eronneet samoihin aikoihin, aloimme pitää tiiviimmin yhteyttä, ihastuimme.
Tulit käymään, aloimme tapailla.
Muutit takaisin kotiseudullesi, asuimme taas lähekkäin.
Kohta olimme onnellisesti suhteessa, oli läheisyyttä, yhteinen sävel monessakin asiassa. Nauroimme, pelleilimme, kyöhnäsimme kainalokkain vampyyrisarjamaratonin merkeissä, teimme nauraen biisiennustuksia tulevalle päivälle (kolme satunnaista radiokanavaa, radion puuttuessa muutkin musiikinlähteet sopivat), elettiin yhdessä hyvät ja huonot hetket, kehuimme toisiamme, näytimme miten välitimme toisistamme,
monien silmissä varmasti unelmapari. Olimmeko?
Tuli arki, mikään edellämainituista ei loppunut siihen, niiden rinnalle oli tullut epävarmuus, epävarmuus minulle.
Kyseenalaistin kaikkea, kehuille lähinnä irvistelin tai kuittasin ne typerällä huumorilla.
Menojalkaakin kutkutti, hait kärsivällisesti minut typeriltä reissuiltani räkä poskella nukkumaan.
Läheisyys alkoi tuntua ahdistavalta, vierelläsi katsoin edelleen sarjaa johon olit minut koukuttanut. Siinä kättäsi pidellessä mietin miksi tuntui siltä.
Rakastit, näytit sen kaikin tavoin, minä en osannut ottaa sitä vastaan. Oli kuin olisin ollut vihainen sinulle syyttä, olin vihainen itselleni. Tunsin itseni hirviöksi.
Yritin selventää ajatuksiani itselleni ja sinulle, aloimme riidellä, riidellä useammin, en osannut sanoittaa enää mitään, purin oman pahan oloni sinuun. Kohtelin sinua todella huonosti. Tulin lopulta siihen tulokseen että voit paremmin ilman minua, ihmisen kanssa joka osaa vastaan sen mitä tunnet.
Erosimme.
Siinä erossa oli naurut kaukainen muisto, molemmat olimme vihaisia toisillemme, myös sinä annoit kaiken negatiivisen tunteen minua kohtaan tulla ulos, olin ansainnut sen.
Meni aikaa, saimme sovittua, elimme molemmat omaa elämäämme tiiviisti yhteyttä taas pitäen. Kesken jäänyttä sarjaa katsoimme yhdessä mutta erillään.
Huomasin kuitenkin että sinä olit vuorostasi todella rikki, syytin siitä itseäni vaikka liittyi siihen paljon muutakin. Halusin auttaa sinua kaikin keinoin ja tukea. Et tahtonut kaikesta puhua, annoin sinun olla hiljaakin.
Aloitit elämäsi alusta, löysit ihanan ihastuksen, olin onnellinen puolestasi vaikka rivien välistä luin paljon ettet voinut hyvin.
Ajan saatossa puhuimme siitäkin kuinka olin sinua kohdellut, syytin itseäni seuraavissa suhteissani takkiin tullessa että olin karmani ansainnut, en ansainnut olla onnellinen toisen ihmisen kanssa.
Kun sitten taas eräänä iltana soitit, puhuimme pitkään, kaipasit tukea, olit käyttäytynyt vielä pahemmin tutustumaasi ihmistä kohtaan mitä minä käyttäydyin sinua kohtaan. Puhelun päätteeksi jälleen samat sanat;olet rakas, palaillaan.
Aamulla heräsin kylmissäni ja apealla mielellä. Kohta jo kuulin että olit mennyt tekemään teon joka vei maton alta kaikilta rakkailtasi. En kyennyt itkemään, en tuntemaan mitään.
Toivomuksesi mukaisesti sinut tuhkattiin, olisit niin aina kaikkialla, tuulen mukana, aalloissa.. Jatkoin elämääni, viikot kuluivat, näin sinusta unia, niissä aina jostain syystä hymyillen seisoit odottamassa minua kirjastossa. Vaikkemme kumpikaan lukeneet.
Aloin käydä kirjastossa, innostuin lukemaan. Syyllisyys kulki koko ajan mukanani, olisinko voinut estää tekosi?
Jos en olisi kohdellut sinua niin pahasti, olisitko elänyt jonkun kanssa onnellisena?
Olisitko mennyt niin rikki jos olisin osannut sinulle kaikesta huolimatta puhua aina kauniisti, kohdella hyvin, niinkuin sinä kärsivällisyytesi äärirajoillakin minua kohtelit.
Jatkoin sarjan loppuun yksin, viimeisen jakson katsoin reipas kaksi vuotta sitten joulun alla, silloin vasta itku tuli ulos.
Tajusin samalla että syyllisyys kulkee ehkä aina jollain tavalla mukanani, sen ei tarvitse silti määrittää minua, ei minun tarvitse rankaista itseäni loputtomiin, riittää kun kohtelen muita yhtä hyvin kuin minua kohdeltiin.
Läheisilleni kerron aina että ovat rakkaita, arvostan tunteita joita ihmiset kokevat, hyvässä ja huonossa.
Siksi tulit jälleen mieleeni koska heräsin aamuyöllä taas uneen joka poikkesi aiemmista, siinä seisoit ja katsoit, kaikkialla oli harmaata ja usvaa, et puhunut mitään, oloni oli kuitenkin rauhallinen.
Kun taas ensimmäiset kesän kukat avautuvat, kerään jälleen kimpun veden vietäväksi, sinulle sinne jonnekin.
Muistan arvostaa muita, myös itseäni, näyttää sen että rakastan, ottaa rakkautta vastaan.
Siihen on oikeutettu jokainen, menneisyydestään huolimatta.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä