Onnettoman ja osittain traumaattisen lapsuuden eläneenä itselleni oli ala-aste -ikäisenä (8v.->) vaikeaa tuntea mitään voimakkaita tunteita tilanteissa, joissa perhettäni on ulkopuolisten silmissä kohdannut suurikin vastoinkäyminen. Myöhemmässä iässä (11v.->) kuvioon astui lisääntyvässä määrin levottomuutta ja häiriintyneisyyttä. Ajan mittaan olen saanut kokea vaivani muuttavan muotoaan ja 14-15 vuoden iässä aikaisempi vilkkauteni muuttui puutuneisuudeksi ja sulkeuduin lähes täysin kenenkään kuitenkaan puuttumatta hiljaiselooni ja vetäytymiseeni kaveriporukoista erakkoudesta unelmoiden. Nyttemmin (19-v.->) olen hiljalleen onnistunut palauttamaan entisiä ihmissuhteita ja myös luomaan uusia, uudelleen löytämäni sosiaalisuuteni voimalla.
Silti näin jälkikäteen on vaikeaa mieltää itseään kokonaiseksi ihmiseksi kaikkine tunteineen. En esimerkiksi osaa selkeästi suuttua mistään ja pystyn tarkkailemaan yleensä tilanteita kylmän rauhallisesti, pitkälti suojassa muiden ihmisten kritiikiltä. Masennuksesta en enää koe kärsiväni, mutta kyvyttömyys intohimoiseen elämiseen on kenties lopullisesti kateissa. Toivo sellaisesta elää kuitenkin... Saa kommentoida...
Silti näin jälkikäteen on vaikeaa mieltää itseään kokonaiseksi ihmiseksi kaikkine tunteineen. En esimerkiksi osaa selkeästi suuttua mistään ja pystyn tarkkailemaan yleensä tilanteita kylmän rauhallisesti, pitkälti suojassa muiden ihmisten kritiikiltä. Masennuksesta en enää koe kärsiväni, mutta kyvyttömyys intohimoiseen elämiseen on kenties lopullisesti kateissa. Toivo sellaisesta elää kuitenkin... Saa kommentoida...
Vastaukset 12
Vanhimmat
oikeesti toi oli kuin mun tarina.täysin.vaikea lapsuus,yksinäisyys.nytten olen jonkin verran entisten kavereitteni kanssa,mutta välillä en osaa olla oma itseni.en tiedä minkälainen olen.en osaa suuttua.itkeä kyllä.
Ton mun alotuksen loppuun oli eksyny virhe. Siis kyky kokonaisvaltaiseen tuntemiseen ja elämästä huumaantumiseen on kateissa ja kyvyttömyys puolestaan arkipäivää. Ja kun tunne-skaala on niinkin suppea ku mulla ni ainoo vaihtoehto on koittaa järkeistää et miltä kulloinki pitäis tuntua. Ja tällanen menettely kertoo paljon siitä, kuinka vajaa ihminen mä oon. Parempaan suuntaan oon kuitenki kait menossa. Muijan ku löytäis, ni parisuhteessa vois varmaan löytää uudenlasta näkökulmaa elämiseen...
mä seurustelen parhaillaan.hyvin menee.mutta naiseni ihmettelee miksen ikinä suutu.en osaa.kaikki ihmettelee miten olen näin rauhallinen,kysyy ootko kännissä kun olen näin rauhallinen.mut eiköhän tämä tästä,ajan myötä...
Luulen et mun kohdal semmonen väsyny rauhallisuus johtuu suureks osaks huonosta kohtelusta lapsena eikä mistää aspergerin syndroomasta tai mistää muustakaa synnynnäisestä seikasta. Kai sitä vois reipastuu ku palauttelis mieleen ne ala-aste -aikaset tappelumeiningit. Tai kunhan vitsailen. Mut vähän on semmonen luonnosta vieraantunu, mitään sanomaton, onneton fiilis. En o varma mitä pitäs tehä mut aika näyttää, ehkä.
tämä päivä on ollu raskas.ihan vittumainen ahdistus päällä.voimat loppuu kohta.
pojat onnellisia että teitä ei katkeruus,viha ja "asennevammaisuus" ole vallinnut Te selviätte kyllä elämässä kun teidossa missä se "johtuu" tosin meillä kaikilla on omat vaikeudet vauvasta vaariin, ei muuta kun stemppiä nuorille.
Kohtalaisen hyvin tunnen olevani perillä ongelmistani. Juhlinta ei näin kesäaikaan liene lainkaan paha asia. Ties vaikka heilan löytäis. Ja takaisin luontoonhan täs pitäs palata. Eli takaisin täysillä elävien ihmisten kirjoihin. Samalla jäis taka-alalle aiemmat kaltoin kohtelut ja mieltä rassaavat asiat. Täyttä elämää täs ois tarkotus lähtee elämään. Myöhempi menestys jääköön nähtäväks...
Suurehkoja alamäkiä on munkin tullu koettuu. Eri tavoil niistä selvii niiden laadusta riippuen. Joskus tehoo juhliminen ja toisinaan hiljentyminen. Mut yksin ei kannata jäädä missään vaihees. Kaikesta selvii jos on vaan joku kelle purkaa mieltään...
Vaikutat jo olevan eheytymisen tiellä. Kykenet ajattelemaan ja analysoimaan kipeää menneisyyttäsi ja näkemään sen vaikutukset nykyisyydessäsi. Kaikki ihmiset eivät kykene siihen, vaan kieltävät ja pakenevat kaikin keinoin todellisuutta, lukiten lisää ovia vapautumiseltaan.
Sinut saattaa "parantaa" rakastuminenkin. Jos kohdallesi sattuu friidu, jolla on pitkä pinna ja hyvä itsetunto, saat mahdollisuuden opetella mm. riitelemään turvallisesti hänen kanssaan. Opit käytännössä sen, ettei eripura ole kaiken loppu vaan luonnollinen osa inhimillistä käytöstä.
Onnistumisten kautta luottamuksesi itseesi ja muihin ihmisiin kasvaa eikä sun tartte enää jähmettää tunteitasi hylätyksitulemisen pelosta eli nököttää siellä hiljaisuudessa, suojassa muiden kritiikiltä, kuten itse niin osuvasti kuvailit.
Pelkohan se yleensä ihmisiä kahlitsee ja rajoittaa. Pelko siitä, että tulee jätetyksi, hyljätyksi tai satutetuksi jotenkin muuten ellei ole "kiltisti ja hiljaa" tms.
Sinäkin olet jo lapsesta saakka huomannut, että parhaiten säästyy kun ei reagoi ollankaan...
Käytösmallisi muuttaminen nyt aikuisella iällä on kuitenkin täysin mahdollista. Muutos/kehitys vie ehkä aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä - niin sinulta kuin läheisiltäsikin - mutta se on väistämätön, sen kun vaan altistat itsesi sille. Turvallisinta ja perinpohjaisinta menneisyyden kokemusten käsitteleminen yms. olisi jonkun sellaisen ihmisen ohjauksessa, joka ymmärtää ihmismielen koukeroita (psykologi/terapeutti) ja pystyy siten ohjaamaan sun eheytymistäsi systemaattisesti.
Olet nuori ja muovautumiskykyinen, joten älä anna menneisyyden rajoittaa itseäsi. Elämä on huomattavasti monisävyisempi, kun on vapautunut pelkojen kahleista. : )
Mainitsit tuossa viestissäsi apukeinona puhumisen jonkin mielenterveysalan ammattilaisen kanssa. Mainittakoon että on tullut kokeiltua. Vuosien mittaan oon lyhyissä jaksoissa käynyt n. 5 eri ammattihenkilön juttusilla. Näistä kaksi puhui yksilöterapiasta, mut kumpikaan ei sitä pitänyt kovinkaan ajankohtasena, ja siihen mun käymiset niiden molempien luona sitten loppu. Vois sanoo et en kokenu noista käymisistä olevan paljookaan apua. Mut noista viimenen, jonka vastaanotolla kävin, sano et parisuhteessa tapahtuis sit eheytyminen(tjsp.), jos ei aiemmin.
Joka tapaukses kiitos rohkasusta... Ja hyvää kesää!
kyllä parisuhde auttaa,ja löydätkin sen naisen.et ehkä huomenna,ensi viikolla,ensi vuonnakaan.mutta joskus.ja hyvät kesät sullekki. :)
Yksilöterapiassa niitä perusteellisempia kaivauksia vasta suoritetaan, mutta et sinä välttämättä tarvitse sellaista ollenkaan. Vaikutat olevan niin jalat maassa ja positiivisen toiveikas, että kyllä se tulevaisuus siitä lutviutuu ihan omallakin painollaan, askel kerrallaan.
Eikai kukaan tule koskaan olemaan niin eheä ja täydellinen etteikö aina joskus ja viimeistäänkin uuden ongelman eteen tömähtäessä, olisi aluksi öönä ja huassa itsensäkin kanssa. Tärkeintä on ettei koskaan luovu toivosta! vaan jaksaa uskoa itseensä ja kykyynsä selviytyä - tuli eteen mitä tahansa.
Siihen selviytymiskykyyn kuuluu myös valmius hakea itselleen apua silloin kun sitä tuntee tarvitsevansa.
Aikanaan rakastuttuasi ja opittuasi luottamaan kumppaniisi voit uskoutua hänellekin ja silläkin tavalla käsitellä pois niitä muistoja, jotka yleensä pulpahtelee pintaan silloin, kun elämässä tulee eteen joku vastamäki.
Mitä painavampi lasti käsittelemättömiä tunteita ja ajatuksia silloin on kannettavana, sitä raskaampi nousu. Padotut tunteet ja ajatukset kun sitovat valtavasti energiaa.
Mutta kun kumppanillasikin on hiukan tietoa henkilöhistoriastasi, on hänenkin helpompaa ymmärtää ja tukea sinua vaikeinakin aikoina.
Sitä se parisuhteessa eheytyminen tarkottaa.
Vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa avartaa aina omaakin pääkoppaa, joten mikäs sen parempaa terapiaa kuin sekaan hyppääminen ja itsensä alttiiksi paneminen, eli juuri se sosiaalisuus jota sinäkin olet alkanut taas toteuttaa. Joskus tulee "turpaan" ja joskus saa uusia ystäviä, mutta mitään ei saa ellei uskalla ottaa hiukan riskejäkin.
Viiden vuoden kuluttua sinäkin olet taas jollakin tavalla erilainen kuin juuri nyt. Se on väistämätöntä, sillä kukaan meistä ei kykene elämään niin eristyksissä etteikö ympäröivä maailma muuttaisi meitä koko ajan jotenkin.
Elämä on jatkuvaa liikettä ja juuri siksi niin jännää ja haasteellista.
Toivon sulle mukavia kesäkokemuksia!
; )