Voiko toista tuntea koskaan jos ei tunne edes itseään?
Voiko antaa anteeksi toiselle jos ei anna sitä itsellekään?
Jos menneisyys on muokannut meistä niitä joita nyt olemme, mitä tehdä tässä hetkessä että tulevaisuudessa voisi olla ylpeä siitä millaiseksi tämä hetki on muokannut?
Muokannut ehkä paremmaksi ihmiseksi?
Mikä sitten on hyvän ihmisen kriteeri?
Onko se sitä että osaa arvostaa toista? Osaako toista arvostaa jos ei riittävästi arvosta itseään?
Mitä on edes arvostaa itseään?
Onko se sitä että osaa antaa anteeksi itselleenkin, hyväksyy menneisyyden, luottaa tulevaan ja yrittää edes olla hyvä ihminen?
Uskaltaako tuntea jos se voi vaikka sattuakin?
Vai olisiko viisaampaa pakata tunteet laatikkoon ja potkaista komeroon?
Entäs kun komero tulee täyteen laatikoita ja se kasa sortuu päälle sieltä silloin kun vähiten odotat?
Entä jos yrittää paeta toiseen komeroon itseään mutta se on jo niin täynnä luurankoja ettei sekaan mahdu?
Voiko tuntea hyviäkään tunteita jos ei uskalla tuntea huonojakaan?
Onko ne huonotkaan tunteet aina pahasta jos muistaa arvostaa myös niitä hyviä tunteita?
Ehkä vaan totean että joskus on tarvottava loputtoman tuntuisessa suossa, kompuroitava, olla kärsällään, nousta ennen kuin uppoaa suonsilmän kylmään ja tummaan veteen, jatkettava vaikka kontallaan kunnes pääsee kuivalle maalle.
Kiivetä p.rse edellä puuhun, pudota sieltä päälleen, katkoa jalkansa, raahata itseään silti eteenpäin. Pellolle päästyä ryömiä maa-ampiaispesään, saada pistoksia kaikkialle, turpa verillä ja turvoksissa jatkaa ryömimistä.
Nähdä talo jonka ikkunassa on valo, toiveikkaana vetää itseään lähemmäksi, nähdä kuinka sieltä joku astuu ulos ja kurottaa kättään, huomata että käsi huitoo poistumaan.
Päästä tielle, jäädä siihen odottamaan, muistaa että hellakin jäi päälle, talouspaperirullakin hellan viereen.
Ensimmäinen auto ajaa ohi, siinä samalla murskaa toisen käden.
Toinen auto pysähtyy, pääsee kyytiin ja sairaalaan.
Toipilaana pääsee lähtemään kotiin, sinne
hiiltyneiden luurankojen ja laatikoiden keskelle.
Jäljellä enää pihalla seisova kiikkerä puutarhapöytä joka on pesty ennen suolle lähtöä.
Pöydällä vanha lehti, otsikoissa kerrotaan polttavista tunteista,
metsän vaikutuksesta hyvinvointiin, Kansikuvassa komeilee Happoradio, Anna anteeksi-biisin julkaisun kanssa.
Päättää aloittaa puhtaalta pöydältä, rakentaa uuden kodin niin pienillä komeroilla ettei sinne luurankoja tai laatikoita mahdu.
Voiko antaa anteeksi toiselle jos ei anna sitä itsellekään?
Jos menneisyys on muokannut meistä niitä joita nyt olemme, mitä tehdä tässä hetkessä että tulevaisuudessa voisi olla ylpeä siitä millaiseksi tämä hetki on muokannut?
Muokannut ehkä paremmaksi ihmiseksi?
Mikä sitten on hyvän ihmisen kriteeri?
Onko se sitä että osaa arvostaa toista? Osaako toista arvostaa jos ei riittävästi arvosta itseään?
Mitä on edes arvostaa itseään?
Onko se sitä että osaa antaa anteeksi itselleenkin, hyväksyy menneisyyden, luottaa tulevaan ja yrittää edes olla hyvä ihminen?
Uskaltaako tuntea jos se voi vaikka sattuakin?
Vai olisiko viisaampaa pakata tunteet laatikkoon ja potkaista komeroon?
Entäs kun komero tulee täyteen laatikoita ja se kasa sortuu päälle sieltä silloin kun vähiten odotat?
Entä jos yrittää paeta toiseen komeroon itseään mutta se on jo niin täynnä luurankoja ettei sekaan mahdu?
Voiko tuntea hyviäkään tunteita jos ei uskalla tuntea huonojakaan?
Onko ne huonotkaan tunteet aina pahasta jos muistaa arvostaa myös niitä hyviä tunteita?
Ehkä vaan totean että joskus on tarvottava loputtoman tuntuisessa suossa, kompuroitava, olla kärsällään, nousta ennen kuin uppoaa suonsilmän kylmään ja tummaan veteen, jatkettava vaikka kontallaan kunnes pääsee kuivalle maalle.
Kiivetä p.rse edellä puuhun, pudota sieltä päälleen, katkoa jalkansa, raahata itseään silti eteenpäin. Pellolle päästyä ryömiä maa-ampiaispesään, saada pistoksia kaikkialle, turpa verillä ja turvoksissa jatkaa ryömimistä.
Nähdä talo jonka ikkunassa on valo, toiveikkaana vetää itseään lähemmäksi, nähdä kuinka sieltä joku astuu ulos ja kurottaa kättään, huomata että käsi huitoo poistumaan.
Päästä tielle, jäädä siihen odottamaan, muistaa että hellakin jäi päälle, talouspaperirullakin hellan viereen.
Ensimmäinen auto ajaa ohi, siinä samalla murskaa toisen käden.
Toinen auto pysähtyy, pääsee kyytiin ja sairaalaan.
Toipilaana pääsee lähtemään kotiin, sinne
hiiltyneiden luurankojen ja laatikoiden keskelle.
Jäljellä enää pihalla seisova kiikkerä puutarhapöytä joka on pesty ennen suolle lähtöä.
Pöydällä vanha lehti, otsikoissa kerrotaan polttavista tunteista,
metsän vaikutuksesta hyvinvointiin, Kansikuvassa komeilee Happoradio, Anna anteeksi-biisin julkaisun kanssa.
Päättää aloittaa puhtaalta pöydältä, rakentaa uuden kodin niin pienillä komeroilla ettei sinne luurankoja tai laatikoita mahdu.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Oikein hyvä teksti.
Hienoa tarinointia! 👌
Skeletonit ja muut roinat viedään romuttamolle. Vanhoilla romuilla ei mitään tee. Jokaisella reppu täynnä roinaa, toivoo, että joku kuuntelee ja lohduttaa. Lähde ystävän luo ja anna itkun tulla. Yhdessä on helpompi jatkaa matkaa. Vähän armoa. ❤️
Hyvin kirjoitettu. Mutta mieti, miten nuoren ihastuttiin, tavattiin ja rakastuttiin. Ei silloin mietitty tuommosia asioita. Ei elämä ole sitä, että mennään naimisiin ja suhde kestää koko elämän. Ostetaan omakotitalo, tehdään liuta lapsia, on koira ja auto. No joillekin se on sitä, mutta ollaan tultu tänne oppimaan, hyväksymään asioita, antamaan anteeksi, rakastamaan. Jokainen ihmissuhde, olipa se sitten rakkaussuhde, ystävyys, vanhemmuus opettaa niin hyvässä, kuin pahassa. Kasvaminen on jatkuvaa muutosta, eikä mikään ole pysyvää.
Aika kylmästi ajateltu et mikään ei ole pysyvää. Itse uskon Rakkauden olevan pysyvää vaikka kuolema kohtaa joskus.
Hyvin kuvailtu tuntoja, tuoltahan se välillä tuntuu.
Murphyn laki.
Ei ole syytä paeta komeroon
Liikaa Osumia ollakseen vaan sattumia mutta,
en silti taida uskoa että olisi häneltä,
ainakaan hyvässä mielessä tänne. 😕