Masennus vie voiton

BPDBunny6666 kirjoitti:

Oikeastaan odotan vaan seuraavaa dopamiinihittiä, vain pettyäkseni, että en saa enää sitä samaa dopamiinihittiä asiasta, joka tuotti suurimman dopamiinin ja innostuksen vasta hetki sit. Mikään ei oikein innosta, ne samat videopeli grindit ja saligrindit joita jaksoi tehdä kuukausi sitten ei tunnu enää miltään.

Vain suuri summa rahaa, matkustelu ja uudet ihmissuhteet voi tuoda väliaikaisen helpotuksen tähän tyhjyyteen. Ja sekin on hyvin väliaikainen lohtu, mitään pysyvää ei tässä maailmassa oo. Vain pientä lohtua ikuiseen tuskaan, johon ei oo rohtoa tehty.

Luovuttaminen on niin helppoa, on helpompi vaan leijailla unimaailman ja todellisuuden välisessä välimeressä, ilman päämäärää ja tarkoitusta, ja syyttää omia geenejään omista virheistään.
"Jos olisin saanut geneettiset ulkonäkö lahjat, olisin korkeammalla"
Kun todellisuus on, että lähes jokainen hyvännäköinen mies on urheillut useita vuosia, sillä välin kun itse olen vain laiskotellut, kyllä se kasvojen muoto ja urheilu näkyy ulospäin elämäntavoista hyvin usein, vaikken itsekkään nykyään mikään täys laiskamato oo.

Ehkä vaan tosi neuroepätyypillisen idiootti, mulla meni useita vuosia koordinoida tätä maailmaa ja ymmärtää asioita, vaikka ikinä ei ole älynlahjoissa ollutkaan merkittäviä puutteita, ymmärtämisessä ja ajatustavoissa vain. Niin tyhminä, kuin sosiaalisia rakenteita pidänkin, osaan kyllä koordinoita niitä jossain määrin ja edetä ihmissuhteissa semi "normaalisti", jopa sellaisella tasolla, että tunnistan menneen itseni käytöksen erittäin creepynä ja vahingollisena ihmissuhteessa, ja osaan kritisoida muita siitä.

Kukaan ei halua epävarmaa kumppania, joka on takertuvainen ja mustasukkainen, epäilee ja on omistushaluinen. Sanoppa tuo vaikka 15 vuotiaalle minulle, joka on juuri kokenut elämänsä ensimmäisen parisuhteen ja on todella epävarma, takertuva ja pakkomielteinen (lempihenkilöistään)

Teema on toistuva ja yleinen: romanttiset suhteet onnistuvat, mutta vain jos kyseessä ei ole lempihenkilö ja silloin itselläni loppuu kiinnostus, ja suhde loppuu nopeasti. Kohtelen kaikkia ihmisiä kuitenkin lähtökohtaisesti hyvin, tai siihen pyrin. Lempihenkilöt on usein ollut kaveriporukan "suosituimpia" tyttöjä, energia juttu, kilttejä ja puoleensavetäviä persoonoita.

Se on se pakkomielteisyys energia joka karkottaa ihmisiä pois, joten mun on vaan pakko hillittävä omia tunteita, jos haluan et se ihmissuhde onnistuu. Mut jos oon jo 2 askelta edeltä ihmisen tuntemisessa, kun hän on 4 askelta takana päin minun tuntemisessa, haluais vaan edetä, nopeammin, skippaa kaiken turhan skeidan ja mennä itse "asiaan", vaikka sitten rationalisoin itselleni, että ei se nyt ihan noin mee.

Mut nään sen päässäni miten se menee, mut tilaisuuksia ei vaan tule. Ja ilman tilaisuuksia, voin elää vain tilanteet päässäni, ilman että ne realisoituu, vaikka ne harvat tilaisuudet joita on tullut, on usein mennyt mieleni tavoin, se turhauttaa, turhauttaa se kun ihmisillä ei ole ymmärrystä tai kykyä nähdä tulevaa, ja luonteita samalla tavalla kuin itse. Normaalit ihmiset ei edes kiinnitä huomiota sellaisiin asioihin, joista itse saan irti ihan helvetisti. Siksi tuntuu, että tunnen suuren osan ihmisistä, jo ennen kuin edes tunnen heidät, ja on turhauttavaa joutua jatkuvasti todistaan et on "oikeassa" tai et joku juttu meni just niinkuin ajattelinkin sen menevän.

Ois vaa kivaa hengata sukulaissielun kaa, ilman turhaa bullshit selittely paskaa. Ei mun tarvii selitellä itseäni ihmiselle, jonka kaa oon samalla taajudella, se ajatuksien flow menee samal tasol, ymmärretään ja nähdään maailmaa samoin. Koetaan tunteita ja asioita samalla tasolla, ja pystytään ymmärtään toisiamme, se on upeinta siinä. Mut sitä tuskin saan enää koskaan kokea.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä