Lieksan talvi-ilta oli tyyni. Lumi peitti pihamaat ja havupuiden oksat kaartelivat hiljaa tuulessa. Olli, pienen metsänreunan rivitaloyksiössä asuva kolmekymppinen mies, istui keittiön pöydän äärellä teemuki kädessään. Mukiin painettu teksti "Koti on siellä, missä sydän lepää" tuntui tänä iltana enemmän ironiselta kuin lohduttavalta.
Olli mietti. Hän oli elänyt Lieksassa koko elämänsä. Tämä pieni kaupunki oli tuttu ja turvallinen. Lapsuuden maisemat, Torikatu, joenvarren kaarisilta – ne kantoivat muistoja juhlista, pettymyksistä ja seikkailuista. Täällä tiesi, kuka oli naapurina ja kuka kuskaa perjantaisin torilta lihapiirakat mukanaan kotiin.
Mutta nyt sisimmässä kupli levottomuus, josta Olli ei päässyt irti. Hän oli selaillut asuntoilmoituksia Joensuusta. Tai miksei Helsingistäkin? Oliko siellä enemmän työmahdollisuuksia? Uusia ihmisiä? Kulttuurielämää? Nämä ajatukset kutsuivat häntä kuin hiljainen tuulen kuiskaus.
"Miksi lähtisin?"
Olli katseli ikkunasta ulos. Siellä häämötti luminen polku, joka johti lähimetsään, hänen lenkkireittinsä. Sillä tiellä hän oli kerran tavannut Katin, jonka kanssa oli vuosi sitten istunut kaarisillalla tähtitaivasta katsellen. Mutta se suhde oli loppunut yhtä hiljaa kuin alkanutkin. Ehkä hän kaipasi uutta alkua – mutta voisiko se todella löytyä jostain muualta kuin Lieksasta?
"Jos lähtisin, mitä jättäisin taakseni?"
Pirkka-olut jääkaapissa, keskustan pieni elokuvateatteri, jossa katsottiin yhdessä kylänväen kanssa ensi-illan elokuvia... Ja tietysti Ahtiaisen grillikioskin maailman paras kalakukko, josta tuli aina matkamuisto, vaikka se oli niin lähellä. Nämä eivät ehkä kuulostaneet suurilta asioilta, mutta Olli tajusi, että juuri näistä arjen pienistä palasista Lieksan tunnelma muodostui.
"Entä jos siellä kaikki on paremmin?"
Ajatus isoista kaupungeista veti häntä silti. Siellä ihmiset kulkivat kadulla kiireisinä, baareissa soi musiikki ja työpaikoilla kuhisi elämää. Mutta mistä hän voisi tietää, olisiko elämä helpompaa tai parempaa? Hän voisi toki yrittää saada paremman työpaikan, enemmän ystäviä – mutta olisiko hän lopulta onnellinen, jos sydän jäisi kaipaamaan takaisin tuttuja kotikulmia?
Päätös jäi auki. Olli päätti kävellä lähikauppaan. Ulkona aurinko oli laskemassa, taivas alkoi punertaa, ja tienoo oli lähes pysähtyneen kaunis. Lumihiutaleet leijailivat alas niin verkkaisesti, että Olli tunsi sydämessään rauhaa. Kaupan jälkeen hän istuisi alas keittämään kahvit ja yrittäisi miettiä uudelleen.
Ehkä ei tarvitsisi tehdä lopullista päätöstä vielä. Ehkä Lieksa oli vähän niin kuin tuo lumi – hitaasti putoava ja hiljaa iholle laskeutuva, mutta juuri sellaisena kotia rakentava.
Olli mietti. Hän oli elänyt Lieksassa koko elämänsä. Tämä pieni kaupunki oli tuttu ja turvallinen. Lapsuuden maisemat, Torikatu, joenvarren kaarisilta – ne kantoivat muistoja juhlista, pettymyksistä ja seikkailuista. Täällä tiesi, kuka oli naapurina ja kuka kuskaa perjantaisin torilta lihapiirakat mukanaan kotiin.
Mutta nyt sisimmässä kupli levottomuus, josta Olli ei päässyt irti. Hän oli selaillut asuntoilmoituksia Joensuusta. Tai miksei Helsingistäkin? Oliko siellä enemmän työmahdollisuuksia? Uusia ihmisiä? Kulttuurielämää? Nämä ajatukset kutsuivat häntä kuin hiljainen tuulen kuiskaus.
"Miksi lähtisin?"
Olli katseli ikkunasta ulos. Siellä häämötti luminen polku, joka johti lähimetsään, hänen lenkkireittinsä. Sillä tiellä hän oli kerran tavannut Katin, jonka kanssa oli vuosi sitten istunut kaarisillalla tähtitaivasta katsellen. Mutta se suhde oli loppunut yhtä hiljaa kuin alkanutkin. Ehkä hän kaipasi uutta alkua – mutta voisiko se todella löytyä jostain muualta kuin Lieksasta?
"Jos lähtisin, mitä jättäisin taakseni?"
Pirkka-olut jääkaapissa, keskustan pieni elokuvateatteri, jossa katsottiin yhdessä kylänväen kanssa ensi-illan elokuvia... Ja tietysti Ahtiaisen grillikioskin maailman paras kalakukko, josta tuli aina matkamuisto, vaikka se oli niin lähellä. Nämä eivät ehkä kuulostaneet suurilta asioilta, mutta Olli tajusi, että juuri näistä arjen pienistä palasista Lieksan tunnelma muodostui.
"Entä jos siellä kaikki on paremmin?"
Ajatus isoista kaupungeista veti häntä silti. Siellä ihmiset kulkivat kadulla kiireisinä, baareissa soi musiikki ja työpaikoilla kuhisi elämää. Mutta mistä hän voisi tietää, olisiko elämä helpompaa tai parempaa? Hän voisi toki yrittää saada paremman työpaikan, enemmän ystäviä – mutta olisiko hän lopulta onnellinen, jos sydän jäisi kaipaamaan takaisin tuttuja kotikulmia?
Päätös jäi auki. Olli päätti kävellä lähikauppaan. Ulkona aurinko oli laskemassa, taivas alkoi punertaa, ja tienoo oli lähes pysähtyneen kaunis. Lumihiutaleet leijailivat alas niin verkkaisesti, että Olli tunsi sydämessään rauhaa. Kaupan jälkeen hän istuisi alas keittämään kahvit ja yrittäisi miettiä uudelleen.
Ehkä ei tarvitsisi tehdä lopullista päätöstä vielä. Ehkä Lieksa oli vähän niin kuin tuo lumi – hitaasti putoava ja hiljaa iholle laskeutuva, mutta juuri sellaisena kotia rakentava.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Nyt tuli kyllä kyynel 😥
Joku humoristi taas saanut yliannosatuksen pirkka olutta.
Olli on ison äärellä, suosittelen, että jää Lieskaan, koska Lieska on maailman paras paikka!
Kommentin kirjoitti orgasmi-olli joka tunnetaan nettipornon suurkuluttajana ja armottomana runkkarina, joka haaveilee naisista.
Jos hän ei pääse tuosta pelkästä onanisointikiimastaan eroon, hän jää poikamieheksi lopun ikäänsä ja vielä 60 vuotiaanakin haaveilee naisista ja paremmasta elämästä jäämällä Lieksaan.
Samanlaisia urpoja asuu lieksan vaaraniemellä 5 kpl !
Eivät koskaan saaneet naista vaan alati puljautuvat keskenään. Noin pienet ympyrät taannuttaa ihmisen mielen ja mitään kehitystä ei tapahdu. Ajan myötä myös homoseksuaalinen toiminta voi käynnisttyä naisten puutteesa.
Mielestä on lahja saada asua Lieksassa, kaikki ei saa täällä asua.
Elämä on lahja, lieksa on lahja, pircca on elämä.
Veli todistaa väkevästi ☝️