Sairas ei voi rakastaa tervettä, kun oireilee ja kaksi sairasta yhdessä luo vaan lisää sairautta,pelkoa, ahdistusta ja turvattomuuden tunnetta. Ei ole ketään, joka voisi minua rakastaa tässä maailmassa, tai ketään jota voisin rakastaa tässä maailmassa, kun lapsena mieli rikkoutui ja vaikka parhaani aina yritinkin. Vääryttä tehtiin, en saanut rakentaa tulevaisuuttani niin kuin halusin, tehdä valintoja, jotka muille olivat "normaali". Ei kukaan opettanut elämään, perus asioita, edes missä kartalla maat ovat, kaiken sain itse oppia. Kun lopulta opin asioita ja elämään, oli aikaa kulunut jo niin paljon tässä vääryyden ja naiviuden maassa, että kehoni oli jo vanha, kulunut, mieleni oli rikkinäinen, ja traumani vainosivat minua, juorut levisivät kaduilla oudosta creepystä äijästä, jonka ainoa tarkoitus elämässään oli jonkun animerakkaus tarinan rakentaminen. Mitä täyttä hevonpaskaa, lopetin pornon, lopetin huumeet, lopetin epäterveelliset elämäntavat, siivosin huoneen, opettelin elämääni, opettelin olemaan normaali ,mutta oli jo liian myöhäistä.
Kyse ei ikinä ollut siitä, että vika olisi ollut geneettisessä materiassa, tai potentiaalin puutteessa, kyse oli siitä että lapsi oli aivan liian pienenä altistunut jollekkin, mikä rikkoi hänen mielet, useisiksi vuosiksi, ei osannut tuo pieni lapsi hakea apua edes itselleen ja mitä siitä seurasi, täydellinen katastrofi ja vuosien haahuilu, vailla tarkoitusta.
Ja vaikka täällä itsensä todistaisikin, niin mitä lähempänä kolmen kympin rajaa mennään sitä todennäköisempää, että kaikki kokemukset, mitkä tekivät elämästä elämisen arvoisen menivät jo ohi, tai koettuna olisivat vain lisää tuskaa herkälle ja rikkinäiselle sielulle, joka ei ole rauhaa löytänyt.
Pitäis olla pitkäjänteinen, turvallinen, välittävä, jaksaa odottaa, jaksaa sosialisoida, jaksaa yrittää, ei asettaa ennakko-oletuksia, olla oma itsensä , samaan aikaan, kun pitäisi jatkuvasti kehittää itseään, työntää itseään kohti burn outtia, ruoskia itseään, tehdä itestänsä täydellinen ja samaan aikaan kestää sitä epävarmuutta,pelkotiloja,traumoja, ahdistusta, kipua, tyhjyyttä,epävarmuutta,ennakko-oletuksia, mitä lapsuuden välinpitämättömyys ja huomioimattuus jätti jälkeensä.
Kun miettii miten mielen psyyke murenee päivä päivältä ja ihmisten pahuus osoittautuu aina uusissa muodoissa, naivissa ja tuntevassa sydämessä, niin kyllä sitä itsekkin alkaa miettimään, että olisi helpompaa vain käyttää ihmisiä kuin objekteja, omiin tarkoituksiin, ja mielihaluihin, omien tarpeidensa mukaan.
Mutta silti valitsen tämän vaihtoehtoisen helvetin, koska haluan olla "muka" parempi ja kiltimpi, välittävämpi, kivempi ja "parempi" ihminen. Uskoa ihmisten hyvyyteen. Ja kai sitä kiltti, fiksu,karismaattinen ja sosiaalisesti taidokas, hyvässä kunnossa oleva komeahko nuori mies löytäisikin vierelleen arvoisensa naisen, jos hänen päänsä ei olisi lapsena mennyt hajalle niin pahasti, että jokaisen arvokkaan naisen , mieli valtaa pakkomielteen lailla ja luo heistä aivan liian suuret odotukset, aivan liian aikaisin, aivan liian korkeat ahdistukset menettämisen tunteesta ja pelkotilan milloin loppuu panokset, ja vaihtoehdot.
Kai sitä voisi taitelijaksikin ryhtyä, luoda jotain merkityksellistä näistä tunne myllerryksistä, symbolistista taidetta rikotun mielen hauraudesta ja kauneudesta, ja liekistä jonka se saa aikaan. Maalata tauluja tuskasta, luoda tuskasta jotain merkityksellistä, ja ajatuksia herättävää.
Samaan aikaan kysyn itseltäni, voiko kukaan todella ymmärtää täysin miltä se tuntuu, ne jotka pääsevät lähelle ovat liian mieleltänsä terveitä ymmärtääksensä tuskaani, ne jotka ovat niin sairaita mieleltään, että näkevät minussa pelastajansa, luovat mielessäni aivan yhtä pahaa ahdistusta mitä sairas mieleni luo terveiden ihmisten mielissä, tervehän olen vain teoriassa.
Vain itseni peittäen , terveeksi maalaten voin jollain tasolla vaikuttaa terveeltä, mutta silloinkin traumat ja pelot alkavat jossain kohtaa ottaa valtaa, kyllä ne aina tulevat tuhoamaan kaiken kauniin, jota normaali terve voisi luoda.
Kaikillahan meillä on demonimme, jotkut meistä ovat tavallista kehittyneempiä havaitsemaan toisen ihmisten demoneita, toisen ihmisten lankoja, hitaasti punottuja yrityksiä hallita maailmaa, mutta olemme voimattomia toimimaan, koska äänelläni ei ole valtaa tai vaikutusta muihin ihmisiin, niin taitava kuin olenkin, niin ilman tervettä mieltä olen vain tuhlattua potentiaalia, ja se jos mikä on tragedia.
Kyse ei ikinä ollut siitä, että vika olisi ollut geneettisessä materiassa, tai potentiaalin puutteessa, kyse oli siitä että lapsi oli aivan liian pienenä altistunut jollekkin, mikä rikkoi hänen mielet, useisiksi vuosiksi, ei osannut tuo pieni lapsi hakea apua edes itselleen ja mitä siitä seurasi, täydellinen katastrofi ja vuosien haahuilu, vailla tarkoitusta.
Ja vaikka täällä itsensä todistaisikin, niin mitä lähempänä kolmen kympin rajaa mennään sitä todennäköisempää, että kaikki kokemukset, mitkä tekivät elämästä elämisen arvoisen menivät jo ohi, tai koettuna olisivat vain lisää tuskaa herkälle ja rikkinäiselle sielulle, joka ei ole rauhaa löytänyt.
Pitäis olla pitkäjänteinen, turvallinen, välittävä, jaksaa odottaa, jaksaa sosialisoida, jaksaa yrittää, ei asettaa ennakko-oletuksia, olla oma itsensä , samaan aikaan, kun pitäisi jatkuvasti kehittää itseään, työntää itseään kohti burn outtia, ruoskia itseään, tehdä itestänsä täydellinen ja samaan aikaan kestää sitä epävarmuutta,pelkotiloja,traumoja, ahdistusta, kipua, tyhjyyttä,epävarmuutta,ennakko-oletuksia, mitä lapsuuden välinpitämättömyys ja huomioimattuus jätti jälkeensä.
Kun miettii miten mielen psyyke murenee päivä päivältä ja ihmisten pahuus osoittautuu aina uusissa muodoissa, naivissa ja tuntevassa sydämessä, niin kyllä sitä itsekkin alkaa miettimään, että olisi helpompaa vain käyttää ihmisiä kuin objekteja, omiin tarkoituksiin, ja mielihaluihin, omien tarpeidensa mukaan.
Mutta silti valitsen tämän vaihtoehtoisen helvetin, koska haluan olla "muka" parempi ja kiltimpi, välittävämpi, kivempi ja "parempi" ihminen. Uskoa ihmisten hyvyyteen. Ja kai sitä kiltti, fiksu,karismaattinen ja sosiaalisesti taidokas, hyvässä kunnossa oleva komeahko nuori mies löytäisikin vierelleen arvoisensa naisen, jos hänen päänsä ei olisi lapsena mennyt hajalle niin pahasti, että jokaisen arvokkaan naisen , mieli valtaa pakkomielteen lailla ja luo heistä aivan liian suuret odotukset, aivan liian aikaisin, aivan liian korkeat ahdistukset menettämisen tunteesta ja pelkotilan milloin loppuu panokset, ja vaihtoehdot.
Kai sitä voisi taitelijaksikin ryhtyä, luoda jotain merkityksellistä näistä tunne myllerryksistä, symbolistista taidetta rikotun mielen hauraudesta ja kauneudesta, ja liekistä jonka se saa aikaan. Maalata tauluja tuskasta, luoda tuskasta jotain merkityksellistä, ja ajatuksia herättävää.
Samaan aikaan kysyn itseltäni, voiko kukaan todella ymmärtää täysin miltä se tuntuu, ne jotka pääsevät lähelle ovat liian mieleltänsä terveitä ymmärtääksensä tuskaani, ne jotka ovat niin sairaita mieleltään, että näkevät minussa pelastajansa, luovat mielessäni aivan yhtä pahaa ahdistusta mitä sairas mieleni luo terveiden ihmisten mielissä, tervehän olen vain teoriassa.
Vain itseni peittäen , terveeksi maalaten voin jollain tasolla vaikuttaa terveeltä, mutta silloinkin traumat ja pelot alkavat jossain kohtaa ottaa valtaa, kyllä ne aina tulevat tuhoamaan kaiken kauniin, jota normaali terve voisi luoda.
Kaikillahan meillä on demonimme, jotkut meistä ovat tavallista kehittyneempiä havaitsemaan toisen ihmisten demoneita, toisen ihmisten lankoja, hitaasti punottuja yrityksiä hallita maailmaa, mutta olemme voimattomia toimimaan, koska äänelläni ei ole valtaa tai vaikutusta muihin ihmisiin, niin taitava kuin olenkin, niin ilman tervettä mieltä olen vain tuhlattua potentiaalia, ja se jos mikä on tragedia.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Tiedäthän et sä oot saattanut arvioida väärin miten joku voisi susta välittää?
Ja sitte tuosta alusta, mä oon aivan erimieltä tosta että sairas ei voi rakastaa tervettä,
ja et kaksi sairasta yhdessä luo vaan lisää sairautta. Ja siinäkin oot saattanut arvioida väärin toisen henkilön suhteen miten sairas onkaan taikka ei ole.
Se ei ainakaan auta toisen vointiin jos joku vaikkapa ei yritä edes antaa mahdollisuutta toiselle millään tapaa, tai jos yhtäkkiä vaan
ei enää kuule jostain josta välittää.
Samaa mieltä! Myös mieleltään terve on voinut joskus olla täysin säpäleinä, ja voi ymmärtää siis paremmin kuin hyvin mitä käyt läpi. Monesti myös traumat saavat meidät työntämään hyviä ihmisiä pois, ja jonkun sairaan terve yrityskin rakastaa sinua voi tuntua sinusta takertuvalta, koska et ole tottunut siihen että sinusta vilpittömästi välitetään, joten se tuntuu roikkuvalta ja ahdistavalta. Joskus ihmiset myös etsivät rakkaudesta pelastusta, ei niinkään henkilöstä itsestään. Haetaan vain sitä että saisi kokea ja antaa rakkautta, jota ei ole aiemmin kokenut. Me ihmiset tarvitsemme toisiamme, ja loppujen lopuksi kaikki me olemme rakkauden kerjäläisiä.
Sivusta
Hyvin koskettavasti kirjoitit elämästäsi ja elämisen traagisuudesta. Se tuli mieleen kirjoituksestasi, että miksi haluat tehdä itsestäsi täydellisen. Eikö jo se riittäisi, että alkaisit pikku hiljaa voida paremmin, kuin mitä tähän asti olet voinut. Olisit armollinen itsellesi.
Eikö tosta tule jo ilmi ymmärryskyvytö n ihminen
:(((((((((((((
Hienoa, olet tehnyt elämänmuutoksen, joka monelta ei onnistu. Olet yksi harvoista.
Siunausta sinulle.
Tämäkö oli sille nahkatakkiselle h*rolle taas.
Olet se kuka on voittanut jossain veikkauksessa miljoonia.Olet kosinut häntä kiertoteitse kuten maksanut radiolle että se soittaa Ho*role musiikkia.Koska se on varattu ja et uskalla muuten.
Me ihmiset olemme syvästi epätäydellisiä olentoja. Kukaan ei ole täydellinen.Hyvin harvoin saavutamme missään asiassa täydellisyyttä, vaikka siihen kovasti pyrkisimmekin. Ja kun vain täydellinen kelpaa, emme voi muuta kuin pettyä.
Perfektionismi altistaa usein rajullekin riittämättömyyden tunteelle. Vaikka tekisimme parhaamme, ei se yleensä riitä. Tämä taas voi altistaa itsekritiikille ja itseinholle. Olemme silloin omissa silmissämme riittämättömiä, luusereita, epäonnistujia ja muutenkin ihan paskoja.
"Vääryttä tehtiin, en saanut rakentaa tulevaisuuttani niin kuin halusin, tehdä valintoja, jotka muille olivat "normaali". Ei kukaan opettanut elämään, perus asioita, edes missä kartalla maat ovat, kaiken sain itse oppia. " Jos näin niin kuullostaa surulliselta,
harvempihan se syntyy kultalusikka suussa.
Älä aliarvioi itseäsi. Opettele rakastamaan itseäsi.
"lopetin pornon, lopetin huumeet, lopetin epäterveelliset elämäntavat, siivosin huoneen, opettelin elämääni, opettelin olemaan normaali" Selkärankaa löytyy ja hienosti olet muutokset tehny. Pitkä lista jo takana.
Monet ei pysty huumeita lopettamaan edes elinaikansa aikana.
Löysäily ja laiskottelu tekee hyvää välillä.
Ehkä kuitenkin on syytä pysähtyä miettimään, mistä oikeastaan on kyse. Hyviä keinoja hellittämään. Tarinasi juontaa pitkältä ajalta mutta nuoresta iästä huolimatta ikinä ei ole liian myöhäistä. Asioista joudutaan puhumaan ehkä ammattiauttajasta olisi sinulle suuri apu.
Pitää hyvää huolta omasta itsestä ja käytöksestä. Omat arvot ja periaatteet. Työkalut setviä heikot lenkit, hellittää ja nauttia elämästä. Kipeä asia.
Tuskaa herkälle ja rikkinäiselle sielulle, joka ei ole rauhaa löytänyt. Iso elämänmuutos tehty.
Nyt pitäisi oppia elämään elämänmuutoksen myötä. " meillä on hauskaa" kuulet varmaan ympärillä jossain. Toteet mielessä " niinpä tietysti "
Onnea matkaan.
Joskus sairas on sairas siksi, että ei osaa välittää itsestään tarpeeksi, mutta osaa kyllä välittää muista. Jos kaksi tuollaista sairasta löytää toisensa, se välittämisen osoittaminen ja välittämisen saaminen voi olla kummallekin parantava kokemus.
Ne ovat nyyhkyjä luusereita. Paapottuja pikku lumihiutaleita, jotka friikkavat heti, jos aina ei olekaan kivaa ja kaikkea tekemistä ei kehuta.
Taidat olla hieman yksinkertainen. Tässä puhutaan traumaattisen elämän läpikäyneistä ihmisistä. Trauma on niin kaukana paapomista kuin vaan voi olla.
Sivusta
*paapomisesta siis
Pitää sulkea joskus apparaatit ja ymmärtää, että nykymedia monistaa yhden viestin 10 000 kertaiseksi, jonka miljardi ihmistä jakaa sometilillään eteenpäin. Tai kommentoi sitä tavalla tai toisella. Ennen tietolähteenä toimivat sanomalehtitilaus ja kymppiuutiset.
Sivusta
Somessa roikkuminen, netflix yms, kännykkä riippuvuus, koko ajan kuunnellaan tai selataan tai katsotaan jotain, kyvyttömyys johtaa itseä ja vetää rajoja, ei osata vaan olla ja rentoutua.
😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂😂
Lopeta valeet
Levon ja rentoutumisen tärkeyttä ei korosteta tarpeeksi. Suurimmassa uupumisvaarassa ovat perfektionistit ja ylisuorittajat, eivät niinkään sohvaperunat. Töissä tehdään kohta yksin kolmen hommat.
Viestien ja informaation jatkuva tulva, älylaitteiden seuraaminen (myös se "hyvinvointikello" siinä ranteessa), jatkuva tunne siitä, että jotain menee ohi ja jää paitsi. Hermosto on monella jatkuvassa ylivireystilassa, josta seuraa ajan myötä monenlaista terveysongelmaa ja sitä uupumista.
Tarvitsemme kouluihin opetusta siitä, kuinka tärkeää on rentoutua ja vain olla ja kuunnella omaa kehoa ja jaksamista. Median pitää nostaa enemmän esille sellaisia ihmisiä, jotka ovat tyytyneet vähempään ja löytäneet siten tasapainoa, rauhaa ja onnellisuutta.
Olet nuori mies, aikuinen parhaassa iässä.
" haluaisin tietää miten tästä eteenpäin "
Oiii, sen takia aamulla olit niin poissa tolaltasi.
Olet saavuttanut uuden virstan pylvään omassa elämässäsi. " hah, ai olenko "
" kyllä olet " Olet ottanut ensiaskeleet aikuistumisen kynnykselle. Ladot ensimmäisiä kiviä oman elämäsi tielle. Nyt tahdot väkevästi olla oman elämäsi herra.
Nuorten työuupumus uhkaa jo taloutta.
Siis mikä ihme näitä uuvuttaa?
Yritän siis vilpittämästi hahmottaa, mistä tämä johtuu? Onko aines jotenkin "heikompaa" nykyisin? Eikö ole paineensietokykyä?
Työelämä ei taatusti ole kovin paljon erilaista kuin ollut parikymmentä viime vuotta.
On paineistavia töitä, on pas*oja työpaikkoja, on huonoja pomoa, mutta on myös erinomaisia työpaikkoja, hyviä työkokemuksia jne. Eli samaa kuin ennenkin.
Okei, en itse ole enää nuori, ikää 54v
Opiskelin yliopistossa, olin hanttihommissa laman aikana ja sen jälkeen sitten kokoaikaisesti työelämässä. Elämään mahtunut kaikenlaista vastoinkäymistä, mutta vielä tässä porskutetaan.
Onko jokin maailmassa niin muuttunut, että nuoret uupuu elämästä yleisesti (???) vai mistä on kyse?
Kyllä se työelämä on paljon erilaista kuin 20 vuotta sitten. Mm. tehokkuusajattelu on viety äärimmilleen ja ihminen kärsii siinä. Kaikki pitää nykyään numeeristaa ja määrä on korvannut laadun. Kapitalistinen yhteiskunta ei palvele kuin niitä harvoja valittuja, jotka ovat valmiita polkemaan alemmilla portaalla seisovia omaa etua tavoitellessaan.
Esim. kotisairaanhoitaja kärsii, kun haluaisi tehdä työnsä mahdollisimman hyvin ja ihmisen aidosti kohdaten koska tietää sen olevan vähintään yhtä tärkeää kuin materiaalisempi apu, mutta niin ei voi tehdä, kun päivässä pitää ehtiä käydä 18 "palvelukohteessa". Kun inhimillinen kokemus työnnetään syrjään numeroiden ja laskennallisten tehokkuussuunnitelmien tieltä, tuloksena on joukko ihmisen kuoria, jotka käyvät päivästä toiseen töissä toimimassa osana koneistoa ja monesti omaa moraaliaan vastaan.
Tuollaisen kaavan voi siirtää melkein mille tahansa alalle nykyään.
Somessa on paljon hyvää mutta löytyy kyllä kortin kääntöpuolikin. Some joka koukuttaa. Kaikki vähäinen vapaa-aika katoaa täysin turhaan somen tuijottamiseen. Mutta se on riippuvuus. On vaan vaikeampaa lukea kirjaa tai vaikka tehdä maalaus kuin katsoa videota youtubesta. En tiedä kun ei kokemusta ole mutta mieleen tulee ..... johtavat yleiseen merkityksettömyyteen, yksinäisyyteen, väsymyksen tunteeseen ja itsetuhoisiin ajatuksiin: mitä järkeä missään on?
Folk country songs:
https://youtu.be/JoZRvd1t9T8?si=_C93L5pzwJZdX8jb 🎶
Dingo: Elämäni sankari
https://youtu.be/BBliuDQoFvU?si=nHnrk2Rj9ulR-N8H
Keskityt enemmän siihen mikä on huonosti, kuin siihen mikä on hyvin.
Siinä, että näet asiat realistisesti, ei ole mitään pahaa, mutta sinun on myös hyvä muistaa asiat, jotka elämässäsi ovat hyvin.
Lähempänä kolmen kympin rajaa .......
Täytin elokuussa 40 vuotta.
En tunne ikäkriisiä vaan tunnen olevani tasapainossa ja levossa.
Mites siellä, kolmen kympin kriisi ?
Ei ole tavatonta.
Kun kadutti, mutta jossain vaiheessa oivalsit, että ihan turha tuhlata katumiseen energiaa. Menneitä ei voi muuttaa. Nyt olet tässä, ja voit päättää, mitä tästä eteenpäin teet. Olet oppinut ajattelemaan, että näin sen kuului mennä, minä tarvitsin juuri ne kokemukset tullakseni täksi, mikä minä nyt olen.
Näillä mennään!
Mikä kadutti??