Et huolinut. Nyt jokainen päivä on kurjaa yksinäisenä. Ehkä kevätaurinko vielä pelastaa minut. En ahdistelee sua missään, tänne vain kirjoitan. Mutta suru on ainakin toistaiseksi kulkenut mukana. Jo monta vuotta.
Olisi ollut niin paljon rakkautta antaa
Anonyymi-ap
19331
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Et pysty ahdistelemaan. Aiemmin oli mahdollisuus, mutta nostit nokkaa.
En ole sellainen, olen suojellut itseäni. Mulle on kehittynyt ajan saatossa valtavan vahvat itsepuolustusmekanismit. Niistä saattaa olla haittaakin, mutta varmuudella on pitänyt hengissä.
Noh, minulta ei olisi tarvinnut suojella. Kuuntelen jokaista joka haluaa jotain sanoa ilman riidan haastamista. Haiskoon kuselle oksennukselle tai jollekin kalliille hajuvedelle.
Olen täällä lähinnä purkamassa omia tunteitani. Tuskin tunnetaan. Ap
Jos "tunnetaan" niin ilman tuskia minun puolesta.
Miksi jotkut tulevat tänne ilkeilemään ventovieraille?? Tulin purkamaan tunteitani, ainoa paikka. Tunnetko itsesi ylemmäksi olennoksi, kun tulet v*ttuilemaan? Painu vaikka vttuun.
No olipas hauskaa minähän tunnistin sinut niin vastasin en ole mitään ilkeää sanonut
Ainoa mitä tästä tunnistaa on se, että olet kiusaaja. Ja tulet ilkkumaan toisen tunteen purkauksen.
Onko väärin nauttia toisen tunteen purkauksesta pitääkö siirtyä kolmanteen korvapuustiin
Sivusta vaan, niinhän me lähes kaikki puramme tänne tuntemuksia, poikkeuksena ilkeilijät. Väärin ymmärtäminen tuntuu olevan monesti se helpoin keino irtautua tilanteesta? Paras keino olisi puhua asiasta toiselle.
Itse kohdannut paljon negatiivisuutta muilta, siksi hyvä todeta vaan heistä, ettei heille kannata antaa tilaa (mielessä). Itse miehenä annan tilaa muille ja mahdollisuuksia, en ole aloitteellinen, mutta monesti näissä liian hyvään uskova.
Silti en usko kovinkaan hyviä asioita itselle tapahtuvaksi. Ehkä luon itselle vain sitä parempaa henkeä uskomalla edes hetken hyvään aina välillä. Olenko toivoton tapaus, voin sitä olla monille.
Luottamus on tärkeää, mutta keneen voi lopulta luottaa todellisessa elämässä? Luottamuksen arvoiset ihmiset ovat kultaakin arvokkaampia, ainakin itselle. Pettynyt olen moniin, siksi luottamusta arvostan/ korostan noinkin korkealle.
Mun luottamus on niin useasti ja niin läheltä petetty, että olen väkisinkin erakoitunut. Tiedän että on olemassa paljon hyviäkin tyyppejä, mutta ollut paljon traumakemiasuhteita ihmisiin. Sieltä jostain alkupäästä kaikki lähtee.
Joillekin on elämä ollut helpompaa, kun on saanut hyvät kortit syntyessään. Jotkut joutuu jo sieltä alusta asti ponnistelemaan ja jotta selviää, joutuu siitä maksamaan aina jonkun hinnan. Sielun oppimatka varmaankin, mutta miksi niin raskas? Johtuuko se siitä, että on niin kova pää, että joutuu kokemaan vähän extraa, jotta nöyrtyy elämää kohtaan? Sinnittelyä on ollut ja tuntuu että useimmiten pelkkää taistelua tuulimyllyjä vastaan.
Vaikka on yrittänyt oman parhaansa, niin turpaan on tullut. Olen ajatellut että vaikka älyä piisaa, niin jokin sellainen kuin viisaus, on loistanut poissaolollaan. Ei älyllä tee mitään ilman viisautta. Ja sitten olen varmaan omaksi haitaksi liian tunteellinen ja empaattinen.
Minulla on lähes mahdotonta luottaa ihmisiin. Sen takia on vaikea rakentaa kiintymyssuhteita. Olen oikeasti huono pitämään ihmissuhteita yllä. Olen nähnyt niin paljon kuinka useimmissa ihmissuhteessa on ollut olemassa se hintalappu. Aina jossain muodossa. Lähes aina tulee se totuuden hetki, etten kelpaa sellaisena kuin olen.
Mielestäni kukaan sinun itsesi ulkopuolella oleva ei saa/voi määritellä sinua. Niin että pitäisi sinua esimerkiksi toivottoman tapauksena. Jätä nyt kokonaan tuollainen pois, elät omaa elämääsi, et muiden. Minä en jaksa ajatella mitä joku ajattelee minusta, enkä halua miellyttää ketään. No aika hiljaista on ystävärintamallakin. Tietysti osaan normaalit käytöstavat noin suurinpiirtein, joskus kyllä tulee sammakoita suusta. Enkä halua olla ilkeä.
Meissä taitaa olla paljon samaa. Itsekin olen oppinut elämään yksikseni, joku voi sitä kutsua erakoitumiseksikin? Olen työelämässä kokenut pari burn outtia ja nyky tilanne tuntuu vähän sellaiselta, et kelpaanko vielä työelämään? Paljon on hakemuksia lähetelty, mut tuntuu vähän siltä, et työnantajatkin ovat rekryjen suhteen varovaisia?
Elo markkinoilla on yllätyksiä täynnä, pelot ja epävarmuus ovat läsnä, jotka voivat yllättää suuntaan jos toiseenkin? Arvostan näkemyksiäsi, minussa on liikaa sitä hyvä uskoisuutta ja hyvän tahtoisuutta, koska haluan uskoa hyviä asioita tapahtuvaksi? Optimisti luonne.
Hyvät asiat ovat olleet harvassa. Olen ulkoistanut itseni monista tilanteista ja syynä ollut aina luottamuksen puute yhtä tai useampaa kohtaan. Työelämässä näin likaisen pelin pelaajia, tämä synnyttänyt minussa myös epäilyjä vähän kaikkea kohtaamaani kohtaan.
Koeteltu on monilla tavoilla henkisesti ja taloudellisestikin. Silti haluan uskoa hyvään, se on tavallaan sisälle rakennettu tapa/ ominaisuus, joka luo uskoa parempaan huomiseen? Minulla oli huono isä, joka jätti jäljet myös lapsiinsa, äitini kärsi hänestä todella ikävällä tavalla, onneksi sai elää reilu 15- vuotta ilman painajaisunia ennen kuolemaansa.
Millaista rakkautta?
Kestävää. Mutta en ole sitä osannut näyttää. Saanut koko pienen elämäni puolustautua kaiken maailmaan saastoilta. Mutta tässä mä vielä törötän, hei :)
Hei vaan hei
Olet siis sellainen talven törröttäjä☺️
Kestävää. Eli kestää tuulet ja tuiskut?
Kyllä kestää. Loskakelin ja kylmät. Mitä vaan :)
Harmi sitten että joku ei ymmärtänyt hyvän päälle. Jospa se onkin se kylmyys päälle päin mutta lämmin sydän siellä sisällä. Saako kysyä sinun ikää?
Saa toki, 110 vuotta ☺️
Olisin huolinut jos et olisi pitänyt toista jalkaa ulkona.