Minusta tuntuu, että olen jollakin tavalla masentunut omasta tilanteestani. Aloitetaanpa alusta.. eli minua on pahoinpidelty lapsena.. todella rajusti.. on lyöty sekä nyrkillä, avokämmenellä että jollakin kättä pidemmällä, on potkittu, heitetty lattiaan, revitty hiuksista jne.. samoin henkinen väkivalta, uhkailu ym on ollut rankkaa. Sitä kesti siihen asti, kun 18-vuotiaana muutin kotoa pois. Minulla ei ollut kavereita, olin koulukiusattu. Ainoa kaverini oli koira, joka kuoli ollessani 14. Masennuin ja jäin yksin. 18-vuotiaana aloin seurustelemaan ihanan miehen kanssa, mutta kylkiäisinä sain vähemmän ihanat, uskovaiset appivanhemmat. He jatkoivat hekistä väkivaltaa haukkumalla epäjumalanpalvojaksi ym. He ovat siis oikein kiihkouskovaisia. Minut painostettiin heidän toimestaan naimisiin ja siitä seurasi useita riitoja. Naimisiinmenoa en ole hetkeäkään katunut, vain sitä tapaa, jolla se tapahtui. Olemme olleet onnellisesti naimisissa jo kolme vuotta.
Tunsin oloni niin kotona kuin anoppilassa todella alistetuksi. En pysty vieläkään muuta ajattelemaan kuin kaikkia vanhoja kokemuksia. Ne on palannut kummittelemaan mieleeni, enkä voi unohtaa ja antaa anteeksi.
Rankan ruuniillisen väkivallan seurauksena sairastuin epilepsiaan, mikä oli melkoinen kolaus. Kirjoitin mielipiteitäni epilepsia-palstalla ja sain melko ikäviä vastauksia. Haukuttiin jopa siitä, kun asun Kainuussa. Tuli paha mieli ja valehtelematta aloin itkeä. Tuntui, että tein taas jotakin väärää. Olen epävarma kirjoittaessani tänne, koska en halua, että tätä pidetään provona, kuten toisessa foorumissa. Tämä on tosi. Itsetuntoa pitäisi saada kohotettua, mutta en tiedä miten.
Lisäksi pelkään olevani raskaana. Menkat kyllä tuli, mutta alkoivat myöhässä ja olivat niukemmat kuin normaalisti. Tunnun löytävän itsestäni paljon muitakin raskausoireita: alavatsan vihlaisut, kuumeilu ja muita flunssan oireita, palelu, sormista on nivelet jotenkin kipeät, valkovuotoa on tavallista enemmän, mieliala vaihtelee, kuten nyt, olen itkuherkkä, kuten aiemmin kävi ilmi, jalkoja vetää joskus suonella, varsinkin aamuisin jne.
Auttakaa joku jos osaatte. Kiitos kaikille vastaajille.
Tunsin oloni niin kotona kuin anoppilassa todella alistetuksi. En pysty vieläkään muuta ajattelemaan kuin kaikkia vanhoja kokemuksia. Ne on palannut kummittelemaan mieleeni, enkä voi unohtaa ja antaa anteeksi.
Rankan ruuniillisen väkivallan seurauksena sairastuin epilepsiaan, mikä oli melkoinen kolaus. Kirjoitin mielipiteitäni epilepsia-palstalla ja sain melko ikäviä vastauksia. Haukuttiin jopa siitä, kun asun Kainuussa. Tuli paha mieli ja valehtelematta aloin itkeä. Tuntui, että tein taas jotakin väärää. Olen epävarma kirjoittaessani tänne, koska en halua, että tätä pidetään provona, kuten toisessa foorumissa. Tämä on tosi. Itsetuntoa pitäisi saada kohotettua, mutta en tiedä miten.
Lisäksi pelkään olevani raskaana. Menkat kyllä tuli, mutta alkoivat myöhässä ja olivat niukemmat kuin normaalisti. Tunnun löytävän itsestäni paljon muitakin raskausoireita: alavatsan vihlaisut, kuumeilu ja muita flunssan oireita, palelu, sormista on nivelet jotenkin kipeät, valkovuotoa on tavallista enemmän, mieliala vaihtelee, kuten nyt, olen itkuherkkä, kuten aiemmin kävi ilmi, jalkoja vetää joskus suonella, varsinkin aamuisin jne.
Auttakaa joku jos osaatte. Kiitos kaikille vastaajille.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Paljon jouduit kokemaan ikäviä asioita lapsuudessasi. :((
Olen todella pahoillani puolestasi.
Toinen ikävä asia on kertomasi mukaan tökerösti käyttäytyvät appivanhemmat.
MUTTA...
Hienoa on se, että olette olleet 3 v. onnellisesti naimisissa. HYVÄ!
Toivon, että teidän onnellista avioliittoa jatkuu edelleenkin. Sinä voisit jutella miehesi kanssa appivanhempien käyttäytymisestä. Ymmärrän hyvin, että sinulla saattaa olla ongelmia itsetunnon kanssa johtuen lapsuuden kokemuksista. Lapsuuden kokemukset tahtovat seurata meidän mukanamme.
Yksi mahdollinen juttu voisi olla mennä käymään mielenterveystoimistossa ja saada sieltä keskusteluaika jollekin psykologille. Hänen kanssaan voisit jutella lapsuudestasi ym. ja purkaa sisintäsi. Kyseessä olisi siis tietynlaista terapiaa. Siellä he sitten katsoisivat, kuinka pitkään näitä keskusteluja olisi syytä jatkaa. Se itsetunnon kohottaminen tulisi varmaan esille niissä keskusteluissa.
Raskauden osalta voit ostaa apteekista raskaustestin. Syöt ilmeisesti jotakin epilepsialääkettä. Osa niistä on sellaisia, että ei saisi olla raskaana. Sillä raskaustestillä olisi siis aika kiire.
Halaisin sinua ystävänä, jos ylttyisin. :))
Kaikkea hyvää sinun tulevaan elämääsi!
Kiitos vastauksestasi.. piristi kummasti mieltä. Olen puhunut mieheni kanssa ja kuulema ymmärtää ja tietää tilanteen, mutta kuitenkin tuntuu siltä, ettei hän voi ymmärtää. Ehkä hän ei vaan osaa sanoa mitään tai jotakin, mutta monesti keskustelut aiheesta menevät niin, että minä puhun ja hän kuuntelee.
Vuosi sitten yritin terapiaa.. kuljin puoli vuotta psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla säännöllisesti, mutta... jotenkin tuntui, ettei hän päässyt tavallaan sisälle tilanteisiin, vaikka kovasti hnä yritti. Minulle tuli vain kurja olo, kun näin hänen ilmeensä ja eleensä, kun kerroin kauheuksista, joita on sattunut. Hän silmin nähden järkyttyi ja se teki puhumisen entistä vaikeammaksi. Olen ollut aina hieman sisäänpäin kääntynyt, enkä pysty asioista puhumaan avoimesti.
Raskaustestin ostan heti, kun saan rahaa. Just nyt on tiukkaa, mutta onneksi miehelleni tulee tili huomenna..:) Pitäs vaan uskaltaa kertoa hänelle.. tuntuu joskus ettei hän ota todesta, vaikka sanookin toisin.
on hyvin vaikea asia, koska sillä sektorilla kuten kaikissa muissakin ammateissa on hyviä ja huonoja tyyppejä. Ja mistäs sen tietää aikaa jollekin varatessaan, onko tämä hyvä tyyppi vai täydellinen tunari.
Samoin koko terapiaan ja sen mahdollisuuksiin suhtautuminen vaihtelee melkoisesti. Osa ihmisistä pitää sitä tärkeänä ja saa apua. Osa viittaa kintaalla koko terapia-asialle. Eli se ei ole helppo aihealue.
Mitäs, jos sanoisit miehellesi, että et halua kovin usein käydä anoppilassa (en tosin tiedä kuinka usein nyt käytte), elleivät appivanhemmat muuta tyyliään. Jospa miehesi sitten puhuisi vakavasti omien vanhempiensa kanssa ja kertoisi, mikä heidän käytöksessään rassaa sinua ja pyytäisi heitä toimimaan toisin.
Toivottavasti olet saanut hyvät lääkkeet epilepsiaan ja että ne pitävät kohtaukset poissa.
Kyllä sun pitää uskaltaa kertoa miehellesi ne raskausepäilyt. Se on kuitenkin niin suuri yhteinen asia, että "pelko pois Roosmarii!" ja kerrot.
Hei taas!
Hei!
Kerroin miehelleni ja käydään ehkä jo tänään ostamassa se testi. Käymme melko monta kertaa anoppilassa, väh joka toinen viikko. Onneksi asiat ovat jonkin verran muuttuneet siitä mitä oli ennen.. en kuitenkaan voi vieläkään olla siellä täysin vapautuneesti..
Oloa helpottaa huomattavasti kun saa jollekin kertoa omista tunteistaan.. kiitos hyvistä neuvoista!
Heips!
en onneksi ole raskaana. Elämäntilanne olisi ollut tosi huono. Varmaan "luulotautia"..:)
pyytää sinua kertomaan testin tuloksen, mutta teit sen oma-aloitteisesti. Hyvä sitten, että testi näytti miinusta, jos koet lapsen tulemisen nykyiseen tilanteeseen vaikeaksi.
On ihan normaalia, että nainen saattaa kuvitella raskautta yhtenä mahdollisuutena, jos hänellä ilmenee joitakin uusia aiemmasta poikkeavia tuntemuksia, jotka vähänkään saattaisivat viitata siihen suuntaan.
Millä tavalla elämäntilanteesi olisi ollut tosi huono? Näin kirjoitit. Etkö koe olevasi vielä valmis äidiksi?
Älä koe kysymystäsi tunkeilevaksi uteluksi. Voit jättää vastaamatta, ellet halua vastata.
Moiks!
sen vuoksi kun opiskelen vielä ja mahdollinen raskaus katkaisisi hyvin menneet opinnot joksikin aikaa. Siten myöskään taloudellinen tilanne ei ole paras mahdollinen. Olisi hyvä tietenkin ensin vähän tienata, jotta perheen perustaminen olisi kaikilta osin turvallista.
hyvin ajateltu sinulta.
Itse toimimme aikanaan samalla tavalla vaimon kanssa. Eli opiskelimme itsellemme tutkinnot yliopistosta ja hankimme työpaikat. Vasta jonkin aikaa työssä oltuamme oli lasten vuoro.
Se oli meidän mielestämme hyvä järjestys. Jotkut toki saavat lapsia jo parikymppisinä, mutta minusta tuntuisi melko raskaalta, jos joutuisi opiskelemaan pienen lapsen äitinä tai isänä. Mutta kukin taaplaa tyylillään.
Pidän ajattelutapaasi järkevänä.
Hyvää viikonloppua!
Ensinäkin olen todella pahoillani että olet kokenut noin hirveitä lapsena. Eikö heitä rangaistu? Luulisi että lääkäri olisi huomannut, kun epilepsiankin aiheuttivat?
Olen kyllä sitä mieltä, itsekin terapiassa käyvänä, että se olisi sulle täysin paikallaan. Ensiksi sinun kannattaisi päästä psykiatrin puheille. Kuullostat masentuneelta, enkä ihmettele, tuolla taustalla. Psykiatrille pääset terveyskeskuksen lähetteellä. Kaupungin psyk.palvelut ovat ilmaisia. Tätä kautta saisit itsellesi diagnoosin ja B-lausunnon kelaa varten. B-lausunnolla haet rahoitusta terapiaan. Koska sinä edelleen jaksat opiskella, tulisit luultavasti sen saamaan. Itselle tuli kieltävä, en kuullema parannu siinä parin vuoden aikana - liian vaikea tapaus.
Mutta uskon että sinä saisit avustusta.
Kaikkea hyvää!
(p.s ei kannata välittää noista jotka pottuilevat kirjoituksille, yleensä he ovat 10-14v poikia, jotka vain haluavat ärsyttää)
Miehenikin alkaa olla huolissaan siitä, että jos masennun täysin. Ehkä apua pitäisi jälleen pyytää, mutta viimeksi psyk.sairaanhoitajalla (n. vuosi sitten) en saanut mielestäni oikein apua. Ehkä joku toinen voisi olla parempi. Viimeksi se ei mielestäni oikein täysin ymmärtänyt tilannettani ja asioita piti oikaista monta kertaa, koska hän ymmärsi väärin. Sekin vei voimat jatkaa niitä istuntoja ja tuntuu, että se on nytkin vaikeaa.
Esimerkki eräästä keskustelusta:
"Mieheni vanhemmat ovat uskovaisia ja..." "jaa, ovat ko he jotain lahkolaisia" "ei mitään sellaista, samaa uskoa ovat kuin mekin, mutta uskovat tosissaan Jumalaan ja toimivat sen mukaan, kun taas minun vanhempani eivät usko..." "jaa, ovatko he ateisteja" "ei, ei.. vaan samaa uskoa, mutta eivät vaan usko niin kiivaasti.."
Jos ymmärsitte tuosta yhtään mitään.. mutta oli raskasta selitellä, kun tilanne oli muutenkin vaikea..
Vaikeuttaa nyt avun hakemista, kun pelkään, että tuo sama toistuu.
Psyk.sh:t ei välttämättä sovi terapeuteiksi. Heillä ei ole tarpeeksi koulutusta. Netistä löytyy terapeuttejen osoitteita ja puh.numeroita, ei kun soittelemaan!
Älä tyydy ensimmäiseen, jos hän tuntuu väärältä. Sinulla on oikeus tavata vaikka 100ihmistä. Terapeutin tulee ymmärtää sinua, sillä muuten ei terapia onnistu.
Pitäis vaan tarttua itseään niskasta kiinni ja alkaa etsimään apua. Se on vaan niin hankalaa.. olen sisäänpäin kääntynyt ja asioista on vaikea puhua. Helpompi näin kirjoittaa kuin puhua kenenkään kanssa kasvotusten. Mutta kiitos vinkistä. En ole ajatellutkaan, ettei ne oo terapeutteja ja että ois joitakin, jotka vois paremmin auttaa..