Olin silloin ehkä 5v? Kuitenkin nuori. Ja sanoin että isona minusta tulee äiti.
Asioita kuitenkin tapahtui, jos hain huomiota äidiltä hän saattoi huutaa. Niin ei käynyt monta kertaa mutta se riitti luomaan etäisyyttä. Niin huusi kaivattunikin minulle, jota en tosin nyt tunne kaipaavani yhtään mutta puhun hänestä kuitenkin sillä nimikkeellä. "Ongelma" sopisi hänelle paremmin, mutta se vähättelisi häntä liiaksi, vaikka olenkin ollut ilkeä häntä kohtaan runsaasti tavalla josta tuskin on mitään paluuta. Minulle hän on kuitenkin enempi ongelma kuin kaivattu, kaiken kaikkiaan. Luulin että se oli hänen konseptinsa, mutta hän taisi oikeasti heitellä vihjeitä ja se on minulle loukkaavaa, vaikka idea oli minun.
Hyvä vaan jos se loppuu.
En muuten ole katsonut numeroita pitkään aikaan.
Se tuo vihjailu nimenomaan on mikä laukoo ja aiheuttaa psykoosisairautta.
Siksi se on todella pahaa toimintaa minua kohtaan.
Etäännyin sittemmin äidistä, ja muutenkin, kun ekan kerran tukeuduin ala-asteella samanikäiseen ekan kerran henkisesti, hän sanoi mua itsekkääksi.
Itsekkääksi mua sanoi myös eräs mies harrastusryhmästä ehkä vuosi pari sen jälkeen kun meni poikki kaivatun kanssa.
Mulla oli läheinen kaveri jonka kanssa tehtiin juttuja mutta hän muutti muualle. Kaikki mahdolliset kaverit muutti muualle. Ja olin liian erilainen. Ylä-asteella oli kiusaamista ja vinoilua. Minuun saattoi ihastua pari tyyppiä mutta en huomannut tai uskoa sitä. Itse ihastuin tyyppeihin jotka varattu tai ei ollut kiinnostusta.
Ihastus repi mun fanipiirrustuksen suunnilleen minun edessäni...
Ajattelin häntä vielä täysi-ikäisenäkin ja hän sitten korvaantui kymmeniä vuosia vanhemmalla miehellä joka luultavasti varattu, ja se ei ollut mitään hyvää.
Kaikki haluaa nuoren naisen vartalon muttei hänen tunteitaan.
Enempää en asiaa rupee purkamaan, mutta se kokemus, toisensa jälkeen oli minulle liian paljon. Ja sellainen piinallinen kidutus.
Tapasin myös hyviä miehiä jotka osasivat huomioida minut. Jotkut heistä kamppailivat vaiston ja ihmisyyden välissä. Tottakai vaisto voitti heillä ja se oli minulle vahingollista.
Elämässä on yhä hyvä mies vaikka ei olla enää yhdessä.
Nykyinen kaivattu kai yritti olla hyvä mies. Mutta päätyi satuttamaan minua eniten kaikista.
Rakkauden pitäisi olla hyvä tunne, ja moni mies pilasi sen minulle.
Minulla olisi voinut olla hyvä kokemus rakkaudesta.
Voiko enää olla, koskaan?
Mitä jos saan tänäkin yönä päähäni haluta pois, kun täällä ei enää mitään minulle ole?
Nyt ehkä tiedän, että silloin en vain usko siihen. Mulle on jotain, tai paljonkin mitä haluan mutta se on vain juuri käden ulottumattomissa, kuvaannollisesti. Olen henkisesti estynyt.
Milloin pääsen vapaaksi?
Haluan irti menneisyyden kahleista.
Haluan olla minä.
🐰
Asioita kuitenkin tapahtui, jos hain huomiota äidiltä hän saattoi huutaa. Niin ei käynyt monta kertaa mutta se riitti luomaan etäisyyttä. Niin huusi kaivattunikin minulle, jota en tosin nyt tunne kaipaavani yhtään mutta puhun hänestä kuitenkin sillä nimikkeellä. "Ongelma" sopisi hänelle paremmin, mutta se vähättelisi häntä liiaksi, vaikka olenkin ollut ilkeä häntä kohtaan runsaasti tavalla josta tuskin on mitään paluuta. Minulle hän on kuitenkin enempi ongelma kuin kaivattu, kaiken kaikkiaan. Luulin että se oli hänen konseptinsa, mutta hän taisi oikeasti heitellä vihjeitä ja se on minulle loukkaavaa, vaikka idea oli minun.
Hyvä vaan jos se loppuu.
En muuten ole katsonut numeroita pitkään aikaan.
Se tuo vihjailu nimenomaan on mikä laukoo ja aiheuttaa psykoosisairautta.
Siksi se on todella pahaa toimintaa minua kohtaan.
Etäännyin sittemmin äidistä, ja muutenkin, kun ekan kerran tukeuduin ala-asteella samanikäiseen ekan kerran henkisesti, hän sanoi mua itsekkääksi.
Itsekkääksi mua sanoi myös eräs mies harrastusryhmästä ehkä vuosi pari sen jälkeen kun meni poikki kaivatun kanssa.
Mulla oli läheinen kaveri jonka kanssa tehtiin juttuja mutta hän muutti muualle. Kaikki mahdolliset kaverit muutti muualle. Ja olin liian erilainen. Ylä-asteella oli kiusaamista ja vinoilua. Minuun saattoi ihastua pari tyyppiä mutta en huomannut tai uskoa sitä. Itse ihastuin tyyppeihin jotka varattu tai ei ollut kiinnostusta.
Ihastus repi mun fanipiirrustuksen suunnilleen minun edessäni...
Ajattelin häntä vielä täysi-ikäisenäkin ja hän sitten korvaantui kymmeniä vuosia vanhemmalla miehellä joka luultavasti varattu, ja se ei ollut mitään hyvää.
Kaikki haluaa nuoren naisen vartalon muttei hänen tunteitaan.
Enempää en asiaa rupee purkamaan, mutta se kokemus, toisensa jälkeen oli minulle liian paljon. Ja sellainen piinallinen kidutus.
Tapasin myös hyviä miehiä jotka osasivat huomioida minut. Jotkut heistä kamppailivat vaiston ja ihmisyyden välissä. Tottakai vaisto voitti heillä ja se oli minulle vahingollista.
Elämässä on yhä hyvä mies vaikka ei olla enää yhdessä.
Nykyinen kaivattu kai yritti olla hyvä mies. Mutta päätyi satuttamaan minua eniten kaikista.
Rakkauden pitäisi olla hyvä tunne, ja moni mies pilasi sen minulle.
Minulla olisi voinut olla hyvä kokemus rakkaudesta.
Voiko enää olla, koskaan?
Mitä jos saan tänäkin yönä päähäni haluta pois, kun täällä ei enää mitään minulle ole?
Nyt ehkä tiedän, että silloin en vain usko siihen. Mulle on jotain, tai paljonkin mitä haluan mutta se on vain juuri käden ulottumattomissa, kuvaannollisesti. Olen henkisesti estynyt.
Milloin pääsen vapaaksi?
Haluan irti menneisyyden kahleista.
Haluan olla minä.
🐰
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aina menneisyys kulkee jollain tapaa mukana, mutta jossain vaiheessa ihminen yksinkertaisesti väsyy kantamaan painavaa reppua ja heittää sen järveen. Se on vahingollista itseään kohtaan, jos säännöllisesti muistuttelee itseään, että miten on kohdeltu väärin. Olen itse päässyt irti itkemällä, puhumalla, kuuntelemalla musiikkia. Maalailu ja muu taide tekee hyvää. ❤️👩🦰
Kyllä, olen huomannut.
Kivun kierre.
🐰
Tosi hyvin ja viisaasti vastattu ja otinpa tuosta itsellenikin onkeen jotain juttuja. Ja jotain tuttuja juttuja mulla on ollutkin jo käytössä, kiitos paljon sulle tästä. Tuota pitää lukea toistekin jos sattuu huonompi päivä tulemaan eteen taas. 🤎 Ja kaikillehan meille välillä niitä tulee. Ja aloittajalle yöhön rauhaa ja älä mieti yön varalle muuta kuin jotain mistä pidät tai jos saat nukutuksi niin nukut edes vähän. Rauhallista yötä molemmille! 🙏🏻🌠
Kiitos, rauhallista yötä sinullekin.
Pidän hampurilaisista, matematiikasta, meikkauksesta (kun se onnistuu :D), uusiin paikkoihin eksyminen olis varmaan kesällä kivaa... pyöräily ja musiikin kuuntelu on tosi kivaa... ja pidän mun pehmoleluista ja ystävästä. Ja tykkään että joskus tähdet voi nähdä yötaivaalla, ja tänään näin kuunsirpin. On enemmänkin mistä pidän.
🐰
Voisitko ajatella, että olisitko sinä ilman sinun kokemuksiasi? Et olisi varmasti yhtä vahva, ajattelevainen ja empaattinen. Tiedät oman kokemuksesi pohjalta mitä kipu ja kärsimys on. Ota se siis rikkautena, vaikka sisältääkin ikäviä asioita. Ajattele ikävä asia mielessäsi ja sano, että annan anteeksi. Tee tuo niin monta kertaa, että siinä ikävässä asiassa ei ole niin paljon kosketuspintaa. Muisto on, mutta se on enää mitätön ja olet päässyt vahvemmalle puolelle. Osaat hienosti analysoida itseäsi ja asioita, olen sen huomannut. Mutta kuolema ei ole ratkaisu missään nimessä. Tämä elämän näytelmä kannattaa jokaisen käydä läpi jo ihan uteliaisuudenkin vuoksi.
Kipu muuttaa muotoaan, luota siihen.
Kiitos kannustavasta ja lohdullisesta kommentistasi. 🤗
Olen ollutkin utelias, vaikka uteliaisuuteni vei minut vaikeisiin kokemuksiin.
Olet oikeassa siinä että en olisi minä ilman kokemuksiani. On myös paljon mitä valitsin itse.
Mietinkin tänään ystävälle että jos on käyttänyt vuosia johonkin turhaan (joka ei ehkä silloin tuntunut turhalta), mutta sitten sen jälkeen onkin selvinnyt paremmin mihin päin elämässäni haluan suunnata, onko ne sitten hukkaan heitettyjä vuosia kuitenkaan?
Ja kuitenkin joku suunta on parempi kuin olla täysin eksyksissä. Ehkä minä vain luovutin itseni suhteen, eikä sillä kaivatulla ollutkaan niin paljoa tekemistä asian kanssa.
Ehkä mun jaksaminen vaan loppui silloin, ja kaivattu oli se viimeinen naula arkkuun silloin.
Ja koska se sattui niin, olen syyttänyt häntä paljon kaikesta. Se on ollut rumaa ja yhä on tuoretta... en voi antaa anteeksi tällä hetkellä mutta sulattelen asiaa ja jään miettimään (halusin tai en, se kuitenkin jää ajatuksiin kummittelemaan).
Ehkä voisi sanoa että kokemukseni on opettanut minua, ainakin vetämään jonkinlaista rajaa. Omissa huonoissa (sekä henkisesti itsetuhoisissa) tavoissa tullut usein oma raja vastaan ja haluaisin ettei tulisi enää uudestaan.
Mitä hyötyä tosin on analyysistä jos en pysty toteuttamaan sitä mitä tavoittelen?
Pitäisi saada jotain aikaan.
On fiilis että mua ei pitäisi olla tässä ja nyt kirjoittamassa. Kaikista mahdollisuuksista olen silti yhä täällä. Vaikka mikään ei ole muuttunut, muutos itsessään on sitä että yhä on olemassa, koska se vie tiettyä variaatioryhmää mahdollisuuksista eteenpäin... niin minun osalta asiat ei tällä tavalla katsottuna ole poissuljettuja... toisillekaan ihmisille.
Niin kauan kun ollaan olemassa ja elossa... no, en halua elätellä turhaa toivoa.
Paremmin voi löytyä uusia, erilaisia mahdollisuuksia jos niihin rohkaistuu...
Ehkä löydän paremman tyypin. Tai löydän jotain ei-ihmistä mikä on mulle parempaa.
Ainakin tykkään mun alkaneista opinnoista. Kun malttais keskittyäkin niihin.
🐰