Mä en tiedä mille palstalle tää kuuluisi oikeesti, mutta mun on pakko kertoa asiasta joka on vaivannut mua jo kauan aikaa.
En vaan pysty seurustelemaan, rakastamaan, "antamaan itseäni toiselle".
Olen muutaman kerran yrittänyt seurustella, ja monen miehen kanssa treffeillä käynyt, mutta joka kerta kun on lähemmin yrittänyt tutustua, mua on alkanut ahdistaa ihan kauheasti, tuntuu että tukehdun, tai jotenkin tavallaan menetän itseni. En ole valmis luopumaan itsenäisyydestäni.
Haluaisin rakastaa. Oikeasti. Haluaisin tuntea sen tunteen, että leijailee pilvissä. Mistä mä ikinä sellasen miehen löydän, kun tuntuu että kaikki on niin tavallista, tylsää ja arkipäiväistä. En tarkoita, että suhteen pitäisi olla kuin jostain romanttisesta leffasta, mutta onko liikaa pyydetty, että tuntee todellista rakkautta toista kohtaan? Tai edes jonkinlaisia lämpimiä tunteita, muutakin kuin ystävyyden, sekin riittäisi aluksi.
Olen kyllä suht nuori 19, mutta tuntuu että kaikki muut on ihan lääpällään miehiinsä, siis munkin ikäiset, jopa nuoremmat ystäväni. Mä en osaa kuvitellakaan miltä se tuntuisi, odottaa jonkun soittoa, miettiä illalla häntä sängyssä, miettiä ensimmäisenä aamulla kun herää. Aina kun olen jonkun miehen kanssa ollut, olen halunnut vaan pois. On alkanut ahdistaa. Olen loukannut yrittämällä olla miehen kanssa, vaikka mieli on vain tehnyt lähteä pois. Ja lopulta lähdinkin, vaikka olin toisin antanut ymmärtää. En halua tehdä niin.
Kun näen suutelevan pariskunnan, kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin. Ajattelen, että miten tuo tyttö voi olla tuon pojan kanssa. (enkä siis tarkoita että poika olisi jotenkin ulkonäöltään vastenmielinen)
Onko vika minussa vai miehissä? Minussa tietysti. Olen ihan normaali ihminen, miehet ovat mukavaksi ja kauniiksi kehuneet, en ole mikään syrjäytynyt outolintu, tavallinen tyttö siis. Miten voisin muuttaa itseäni?
Sydämeni särkyi kerran todella pahasti, mutta en mä tän jätkän kanssa koskaan seurustellut, hän oli kaverini. Meni kauan ennekuin pääsin asiasta yli, ja hän on oikeastaan vieläkin ainoa, jonka kanssa voisin kuvitella "leijailevani pilvissä", mutta en kuitenkaan enää haaveile hänestä, enkä koe häntä syyksi tähän ahdistukseeni.
Haluan joskus perheen, mutta miten se muka onnistuu kun en voi saman miehen kanssa olla edes kahta kuukautta ahdistumatta??
En vaan pysty seurustelemaan, rakastamaan, "antamaan itseäni toiselle".
Olen muutaman kerran yrittänyt seurustella, ja monen miehen kanssa treffeillä käynyt, mutta joka kerta kun on lähemmin yrittänyt tutustua, mua on alkanut ahdistaa ihan kauheasti, tuntuu että tukehdun, tai jotenkin tavallaan menetän itseni. En ole valmis luopumaan itsenäisyydestäni.
Haluaisin rakastaa. Oikeasti. Haluaisin tuntea sen tunteen, että leijailee pilvissä. Mistä mä ikinä sellasen miehen löydän, kun tuntuu että kaikki on niin tavallista, tylsää ja arkipäiväistä. En tarkoita, että suhteen pitäisi olla kuin jostain romanttisesta leffasta, mutta onko liikaa pyydetty, että tuntee todellista rakkautta toista kohtaan? Tai edes jonkinlaisia lämpimiä tunteita, muutakin kuin ystävyyden, sekin riittäisi aluksi.
Olen kyllä suht nuori 19, mutta tuntuu että kaikki muut on ihan lääpällään miehiinsä, siis munkin ikäiset, jopa nuoremmat ystäväni. Mä en osaa kuvitellakaan miltä se tuntuisi, odottaa jonkun soittoa, miettiä illalla häntä sängyssä, miettiä ensimmäisenä aamulla kun herää. Aina kun olen jonkun miehen kanssa ollut, olen halunnut vaan pois. On alkanut ahdistaa. Olen loukannut yrittämällä olla miehen kanssa, vaikka mieli on vain tehnyt lähteä pois. Ja lopulta lähdinkin, vaikka olin toisin antanut ymmärtää. En halua tehdä niin.
Kun näen suutelevan pariskunnan, kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin. Ajattelen, että miten tuo tyttö voi olla tuon pojan kanssa. (enkä siis tarkoita että poika olisi jotenkin ulkonäöltään vastenmielinen)
Onko vika minussa vai miehissä? Minussa tietysti. Olen ihan normaali ihminen, miehet ovat mukavaksi ja kauniiksi kehuneet, en ole mikään syrjäytynyt outolintu, tavallinen tyttö siis. Miten voisin muuttaa itseäni?
Sydämeni särkyi kerran todella pahasti, mutta en mä tän jätkän kanssa koskaan seurustellut, hän oli kaverini. Meni kauan ennekuin pääsin asiasta yli, ja hän on oikeastaan vieläkin ainoa, jonka kanssa voisin kuvitella "leijailevani pilvissä", mutta en kuitenkaan enää haaveile hänestä, enkä koe häntä syyksi tähän ahdistukseeni.
Haluan joskus perheen, mutta miten se muka onnistuu kun en voi saman miehen kanssa olla edes kahta kuukautta ahdistumatta??
Vastaukset 6
Vanhimmat
Älä menetä toivoa,se oikea tulee vielä vastaan, ja silloin et enää ahdistu!Minäkin luulin ettei sellaista miestä olekkaan, joka ei ahdistais, mutta niin se unelmienmies vaan käveli eteen! Tsemppiä!Nautihan kesästä ja sen tuomista mahdollisuuksista;)
tuli oikee unelmien rinssi vastaan.vai ei ahdista?mulla ainakin ihan päinvastoin ja tilanne pahempi kuin koskaan:(
sabotoin kaiken, petän, temppuilen..
hän ansaitsisi parempaa mutten osaa lähteä:(
Ylimielisyydeksi tota meillä päin kutsutaan, olkoon vaikka kuinka vilpitöntä. Sitä se ulkonäkö, koulutus, hyvän kodin prinsessakasvatus ja tuhkimosadut teettää. Suosittelen jättämään aidot ja rehelliset suomalaisen miehet väliin ja kokeilemaan paria panomiestä tai lirkuttelevaa etelänpoikaa, jotka varmasti sytyttävät sen kauan kaivatun kipinän mutta jättävät yhtä kylmäksi kuin teikäläiset. Joku viaton mies voi vielä tulkita ton sun käytöksen ujoudeksi.
Rikas, upea kaunotar, hemmoteltu prinsessa... En ole mitään noista, eikä tällä asialla ole mitään tekemistä mun kasvatuksen kanssa. Ja jos onkin, niin sillä pitäisi olla juuri päinvastainen vaikutus. Mun vanhemmat ei kasvattanut mua mikskään hienostelevaksi nirppanokaksi, eikä ne itsekään ole sellasia, vaan työssäkäyviä duunareita.
Mistä sä sitä paitsi päättelet että mulla olisi korkea koulutus, ihan tavallisen lukion olen käynyt, ja ihan tavalliseen ammattikorkeakouluun pyrkimässä.
Jääkuningatar ehkä jossain määrin, sillä kuten sanoin, en osaa rakastua. Mutta jäätä mä en oikeasti ole sisältä, tietäisit vain.
Ehkä olen vähän ujokin, mutta eikö sekin ole parempi kuin välinpitämätön?
En mä tätä osaa selittää, parempi olla jatkamatta, ettei tule lisää tuollaisia yhtä lailla ylimielisiä ja yleistäviä kommentteja.
joo no olen kuullut, että jos ei vielä tunne itseään eikä ole henkisesti vielä tarpeeksi kypsä, ei voi olla vielä valmis sitoutumaan ja kantamaan huolta/vastuuta siitä toisestakaan...
Eli ensin pitää oppia tuntemaan itsensä, ennen kuin on valmis seurustelemaan.
Uskoisin, että tämä seikka on täysin totta.
Eli nyt sitten odottelet ja annat ajan kulua ilman minkäänlaisia paineita... kyllä se sieltä vielä vastaan tulee... Olethan vasta 19, niin kuin minäkin =)
Eihän sinussa mitään vikaa ole. Ihan normaali nuori nainen, joka ei ole vielä oikein selvillä siitä mitä haluaa. Mihin sinulla on itseasiassa kiire.
Katselet nyt vaan rauhassa, mietit itseäsi ja elämään, kasvat aikuiseksi. Sitä se on elämä, kasvua koko ajan, vaiheesta toiseen.
Sitä paitsi.. heh.. se oikea ei ole vielä sattunut kohdalle :) Se tulee sitten kun olet itse siihen valmis ja sitä eivät muut voi määrittää. Pakolla et löydä itsellesi kumppania, voi olla, että joudut luopumaankin vielä, ennen kuin olet varma oikeasta. Ja kuka sanoo, että jokaisen on löydettävä joku suuri rakkaus. Rakkaus ja rakastuminen ovat eri asioita, ensin ihastutaan ja rakastutaan, sitten, jos hyvin käy aletaan rakastaa. Usko pois, rakastumisen näet ulospäin, ihminen näyttää onnelliselta, haluaa näyttää koko maailmalle tunteensa, mutta rakkaus tulee, pikkuhiljaa, eikä siitä pidetä niin kovin kovaa meteliä :)
Anna itsellesi aikaa, olet niin normaali ja luultavasti tasapainoinenkin tuon asian suhteen :)