että olen ihan oikeasti terapian tarpeessa. Eri asia tietysti, haluanko mennä sellaiseen, ei ole aikaa, ja vastaamo-jutun jälkeen ei kauheasti uskallustakaan.
Harmittaa että meni näin pitkään, että tajusin, että se, mitä pidän vain itsessäni hieman ihmeellisenä reagointina, kummallisuurete joka kukaan ei toivottavasti huomaa ja jota olen yrittänyt jälkikäteen rationalisoida ja joskus romantisoidakin, taitaa olla ihan vain PTSD joka oirehtii. Että kaikesta pärjäämisestäni huolimatta on asioita, jotka yllättäen triggeröivät paniikkia yms., ja silloin en pysty käyttäytymään niin kuin haluaisin. Se johdu niistä muista ihmisistä eikä tilanteista itsestään vaan minusta, eikä se ole menossa itsestään iän mukana ohi. Mä en olekaan henkisesti 13 vuotias, vaan huomattavasti enemmän romu kuin mitä ajattelin. :(
Harmittaa että meni näin pitkään, että tajusin, että se, mitä pidän vain itsessäni hieman ihmeellisenä reagointina, kummallisuurete joka kukaan ei toivottavasti huomaa ja jota olen yrittänyt jälkikäteen rationalisoida ja joskus romantisoidakin, taitaa olla ihan vain PTSD joka oirehtii. Että kaikesta pärjäämisestäni huolimatta on asioita, jotka yllättäen triggeröivät paniikkia yms., ja silloin en pysty käyttäytymään niin kuin haluaisin. Se johdu niistä muista ihmisistä eikä tilanteista itsestään vaan minusta, eikä se ole menossa itsestään iän mukana ohi. Mä en olekaan henkisesti 13 vuotias, vaan huomattavasti enemmän romu kuin mitä ajattelin. :(
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kaikkihan nykyään käy terapiassa, julkkikset sun muut. Oikein kehuskelevat asialla. Kallistahan psykoterapia on, mutta kela-korvaus alkaa pyöriä jossain vaiheessa yleensä. Ulkopuoliselle ongelmien kertominen selkeyttää elämää ja ajatuksia huomattavasti. Antaa työkaluja elämästä selviytymiseen. Suosittelen.
Toiset hyötyy siitä ja joillekin se ei taas kovinkaan tuo helpotusta. Riippuu ihmisestä ja tilanteesta. Toki puhuminen kannattaa aina mutta on muitakin joille voi puhua. Mutta joille se auttaa terapia on hyvä mutta kovaa työtä se on käydä kolme vuotta siellä ja sitoutua siihen täysin useamman kerran viikossa jos Kelalta meinaa korvausta saada.
Kaikki terapia ei ole vain puheterapiaa, ja on tiettyä ryönää mitä ei ole oikein kaataa läheisten päälle. Ptsd on sen verran monimutkainen homma että harva ummikko onnistuu uudelleen koodaamaan päänsä ilman ammattiapua. Vaatii itseltä paljon itse tietoisuutta ja vastapuolelta ymmärrystä kuinka traumoja setvitään. Raskasta ja vaikeaa se kyllä on, ja voi olla vaikeaa löytää se itselle sopiva terapiamuoto ja terapeutti, se on totta.
Ei sellaista ihmistä löydykkään joka ei tarttis terapiaa
Aina on jotakin ja se jokin jää vaivaamaan.
Sulla on siis tieto, mikä on aiheuttanut? En siis pyydä kertomaan, mutta toisilla kun traumat voi olla sellaisia mitä ei muista tai sellaisia jotka luulee jo käsitelleensä. Tiedostaminen on jo erittäin hyvä alku. Tsemppiä.
No jaa, se tavallinen tarina Suomen oloissa, kaiketi.
Lapsuus oli juopottelun ja väkivallan sävyttämä, mutta sellaistahan se oli monilla muillakin pohjalaisessa suvussani. Tosin näin jälkikäteen olen tajunnut että meillä meno oli aika erikoista siihenkin suhteutettuna. Manipulointia, väkivallalla uhkailua, pahoinpitelyitä, joihin pääsi osallisiksi vähintäänkin sivustakatsojana. Holtitonta rahankäyttöä, tavaroiden katoamisia, monenlaista vaille jäämistä, yleistä levottomuutta ja turvattomuutta. Ja tietysti silattuna valehtelulla ja kaikenlaisella teeskentelyllä, ja eristäytymistä, etteivät ongelmat olisi näkyneet päällepäin. Hieman Tukholman syndroomaa myös - jossain vaiheessa se ennakointi muuttuu ymmärrykseksi siitä että miksi jotkut toimivat niihin kuin toimivat, ja alkaa omaksi aika epäterveitä ajatus- ja toimintamalleja.
Opin myös että poliisista on aika vähän apua yhtään mihinkään, sen jälkeen kun ne sai suurella vaivalla jotenkin hälytettyä paikalle, eivät ne halunneet sekaantua "sana sanaa vastaan" juttuihin, tilanne saattoi vain pahentua siitä mitä se oli. Ja vaikea sieltä kotoa oli lähteäkään mihinkään, rahattomana, ja etenkin kun tiesi, että sen jälkeen sen kohtelun uhreina olisivat muut sitä huonommin kestävät.
Kaikenlaisia vankiloita sitä helvetti sentään onkaan tässä maailmassa. Tuntuu epäreilulta että sen jälkeen kun sieltä on päässyt pois, siitä edelleen joutuu kärsimään.
Sivusta sanon, että varmaan ihan oma maailmansa pohjalainen ympäristö levottomuuksineen. Itse kasvanut kylässä, jossa suurin osa perheistä karjalan siirtolaisperheitä eli sodassa evakkoina sieltä maapläntit saivat ja olivat hyvää pataa keskenään ja meidän väkeä katsoivat alempiarvoisina.
Omat terapiat olen myös käynyt. Meillä oli ongelmia (alko, väkivalta) eikä niihin puututtu. Kai sosiaalialan ihmiset ajattelivat, että nuo pennut pärjäävät, vaikka on haastavaa tai minulla on teoria, että muut perheet eivät halunneet, että olisimme pärjänneet.
Olen kärsinyt koko elämäni kroonisesta turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteesta, vaikka periaatteessa olen sosiaalinen. Sitten on jaksottainen masennus etenkin juhlapyhien aikaan.
"Olen kärsinyt koko elämäni kroonisesta turvattomuuden ja yksinäisyyden tunteesta, vaikka periaatteessa olen sosiaalinen. Sitten on jaksottainen masennus etenkin juhlapyhien aikaan."
Pahoittelut, kuulostaa turhan tutulta. Mä ehkä eniten kärsin sellaisesta kroonisesta luottamuspulasta, en luota kuin itseeni, mikä tekee elämästä ehkä vähän raskasta ja kolkkoa. Ystävyyssuhteita yms. on hieman vaikeaa muodostaa, jotenkin taidan aina itse ulkoistaa itseni niistä. En kauhean hyvin osaa enkä etenkään halua pyytää apuja tai muuta sellaista, ja vaikka itse autan mielelläni, en odota ystävällisyyttä takaisinpäin.
Helpointa tätä varmaan olisi lääkitä suvun perinteisin keinoin, eli pyrkimällä olemaan hutikassa aina sekä maanantaina, mutta ainakaan vielä en ole viitsinyt sellaista.
Sivusta sanon ja jatkan, että ei kannata lääkitä hutikalla.
Kannattaa käydä juttelemassa psykologin kanssa, siitä on apua. ☺️
Niin, onhan se hyvä jättää jotain vaihtoehtoja sinne pahan päivän varalle. On sitten valmis ja helposti toteutettava suunnitelma, kun sellaista tarvitsee. Ja on kiva että jotain mitä odottaa.
Kaikki tarvitsisivat terapiaa, mutta minkälaista. Olen tutustunut aiheeseen, eri suuntauksiin ja olen tehnyt terapiatyötä vapaa-ajalla. Tällä hetkellä minulla on intuitiivinen aika menossa, että rohkeasti kokeilen uusia asioita henkisellä polulla.
Pidä mieli avoinna.
Meidän ajan klisee on se, että terapiaan kaikki vain, siellä ratkeaa ongelmat. Joskus ratkeaa, joskus ei. Joidenkin kohdalla veikkaisin, että viimeinen aikuistumisen silaus tulisi vasta kun jättäisivät terapeuttinsa, eräänlaisen vanhempihahmon. Tunnen pari aikuista, joille jäänyt kummallinen tapa elää: koko elämä on muutettu reflektoinniksi. Samat virheet uudestaan ja uudestaan, mutta niin että mennään jälkikäteen kotiin vähän pohdiskelemaan.
On lukuisia tapoja yrittää lievittää huonoa oloa ja kasvaa ihmisenä. Haluaisin nähdä että nuo kaksi ovat yksi ja sama. Jos terapeutti on vain itsetunnon buustaaja, vaikea nähdä miten kasvu tapahtuu.
Jos samoja virheitä toistaa aina uudestaan, on syytäkin pysähtyä reflektoimaan. Nämä ihmiset työstävät ongelmiaan, outoa sinulta ylenkatsoa sitä.
Terapia ei tietenkään aina ole mikään oikotie onneen, mutta joillakin se itsetunto on esim. romutettu traumaattisella tavalla vanhempien toimesta lapsuudessa niin pahasti, että aikuisenakin elämä on alituista alitajuista itsensä sabotointia. Tällöin se itsetunnon korjaus on se solmu, joka on pakko selvittää juurisyitä myöten, jotta muut ongelmat voivat lähteä ratkeamaan, jota sitten seuraa se kasvu.
On ihan ok ettei kaikkea ymmärrä, itseä ärsyttää silti nykypäivän meininki jossa jokaisella on joku mielipide ilman että asiasta oikeasti hirveästi ymmärretään mitään. Useille terapia on kuitenkin elämän ja kuoleman kysymys, siksi mielestäsi sen tarpeellisuutta ei pitäisi kyseenalaistaa. Mutta hoidon sisällöstä saa toki olla montaa mieltä, ja vaatia parempaa tutkimusta asioihin jne. Ja sanon tämän yleisesti, en niinkään juuri sinulle.
Ei se terapia itsessään paranna, itse on sen avulla vain käsiteltävä tunteita ja töitä sen eteen tehtävä. Rakkaus parantaa.