Kevät oli juuri alkanut, ja metsä tuoksui kostealta mullalta. Linnut lauloivat, aurinko kurkisti pilvien välistä, ja jokin ilmassa tuntui kevyeltä mutta väistämättömältä – kuin muutos olisi juuri kynnyksen takana.
Hän seisoi siinä, vanhan kivisillan kaiteeseen nojaten, ja katseli joen virtaa. Savu leijaili hitaasti hänen sormiensa välistä, kahvi tuoksui termosmukista. Hän oli pitkään etsinyt suuntaa, mutta nyt hän ei enää tuntenut olevansa hukassa. Elämä virisi hänessä kuin kevään ensimmäinen vihreä verso, ja hän tiesi: asioiden oli määrä tapahtua omalla ajallaan.
Hänen nimensä ei ollut tärkeä – tärkeää oli se, millainen hän oli. Hän oli mies, joka uskoi rehellisyyteen, aitouteen ja siihen, että ystävyys oli kaiken perusta. Hän ei enää jahdannut asioita väkisin, ei yrittänyt pakottaa tunteita tai ihmisiä paikoilleen, joissa niiden ei kuulunut olla. Hän oli oppinut, että joskus perhosen piti itse valita puutarha, johon laskeutua.
Mutta yksi kysymys oli vielä vastaamatta: mihin tämä polku veisi hänet?
Hän oli uneksija, mutta myös mies, joka eli tekojen kautta. Oli ollut aikoja, jolloin hän oli yrittänyt olla jotain, mitä ei oikeastaan ollut – kovempi, hallitsevampi. Mutta ne ajat olivat takana. Hän oli oppinut, että hänen todellinen voimansa oli toisaalla: herkkyydessä, uteliaisuudessa, siinä, miten hän näki maailman kuin se olisi loputon palapeli, jonka palat loksahtivat kohdilleen juuri silloin, kun niiden kuului.
Hän muisti unen, jonka oli nähnyt vuosia sitten. Unessa oli nainen – ei vain kuka tahansa, vaan joku erityinen. Hän oli nähnyt tämän naisen ennen kuin oli koskaan tavannut häntä todellisuudessa. Ja kun hän sitten törmäsi häneen, hän tajusi – ehkä kohtalo oli ollut liikkeellä jo pitkään. Ehkä tämä kaikki oli ollut tarkoitettua.
Mutta hän ei kiirehtinyt. Hän oli oppinut, että asiat, jotka ovat todella arvokkaita, eivät tapahdu kiireellä. Ei rakkaus, ei menestys, ei edes se tunne, kun tietää olevansa oikeassa paikassa, oikeaan aikaan.
Hänen sydämessään kyti kuitenkin toinenkin palo – ei pelkästään rakkaus, vaan halu rakentaa jotain merkityksellistä. Hän ei halunnut vain ajelehtia. Hän halusi luoda, jättää jäljen maailmaan. Ehkä se olisi liiketoiminta, ehkä jotakin konkreettista ja kestävää. Mutta sen täytyi olla jotain, joka tuntui oikealta, jotain, joka palvelisi hänen arvojaan ja vakaumustaan.
Hän oli aina rakastanut tasapainoa, symmetriaa. Ja nyt hänen elämässään alkoi näkyä se sama tasapaino. Asiat, jotka olivat joskus tuntuneet sekavilta ja hajanaisilta, alkoivat asettua paikoilleen.
Mutta polku ei ollut vielä täysin kuljettu. Kevään tuuli kuiskasi lupauksia, ja jossain, ehkä juuri sen kivisillan toisella puolella, häntä odotti vielä jotakin.
Mikä se oli?
Sen saisi tietää vain yksi mies – hän itse.
Ja niin hän veti viimeisen savun henkäyksen, sammutti tupakan kiviseen kaiteeseen ja hymyili.
Sitten hän astui eteenpäin.
Matka oli vasta alkamassa.
Hän seisoi siinä, vanhan kivisillan kaiteeseen nojaten, ja katseli joen virtaa. Savu leijaili hitaasti hänen sormiensa välistä, kahvi tuoksui termosmukista. Hän oli pitkään etsinyt suuntaa, mutta nyt hän ei enää tuntenut olevansa hukassa. Elämä virisi hänessä kuin kevään ensimmäinen vihreä verso, ja hän tiesi: asioiden oli määrä tapahtua omalla ajallaan.
Hänen nimensä ei ollut tärkeä – tärkeää oli se, millainen hän oli. Hän oli mies, joka uskoi rehellisyyteen, aitouteen ja siihen, että ystävyys oli kaiken perusta. Hän ei enää jahdannut asioita väkisin, ei yrittänyt pakottaa tunteita tai ihmisiä paikoilleen, joissa niiden ei kuulunut olla. Hän oli oppinut, että joskus perhosen piti itse valita puutarha, johon laskeutua.
Mutta yksi kysymys oli vielä vastaamatta: mihin tämä polku veisi hänet?
Hän oli uneksija, mutta myös mies, joka eli tekojen kautta. Oli ollut aikoja, jolloin hän oli yrittänyt olla jotain, mitä ei oikeastaan ollut – kovempi, hallitsevampi. Mutta ne ajat olivat takana. Hän oli oppinut, että hänen todellinen voimansa oli toisaalla: herkkyydessä, uteliaisuudessa, siinä, miten hän näki maailman kuin se olisi loputon palapeli, jonka palat loksahtivat kohdilleen juuri silloin, kun niiden kuului.
Hän muisti unen, jonka oli nähnyt vuosia sitten. Unessa oli nainen – ei vain kuka tahansa, vaan joku erityinen. Hän oli nähnyt tämän naisen ennen kuin oli koskaan tavannut häntä todellisuudessa. Ja kun hän sitten törmäsi häneen, hän tajusi – ehkä kohtalo oli ollut liikkeellä jo pitkään. Ehkä tämä kaikki oli ollut tarkoitettua.
Mutta hän ei kiirehtinyt. Hän oli oppinut, että asiat, jotka ovat todella arvokkaita, eivät tapahdu kiireellä. Ei rakkaus, ei menestys, ei edes se tunne, kun tietää olevansa oikeassa paikassa, oikeaan aikaan.
Hänen sydämessään kyti kuitenkin toinenkin palo – ei pelkästään rakkaus, vaan halu rakentaa jotain merkityksellistä. Hän ei halunnut vain ajelehtia. Hän halusi luoda, jättää jäljen maailmaan. Ehkä se olisi liiketoiminta, ehkä jotakin konkreettista ja kestävää. Mutta sen täytyi olla jotain, joka tuntui oikealta, jotain, joka palvelisi hänen arvojaan ja vakaumustaan.
Hän oli aina rakastanut tasapainoa, symmetriaa. Ja nyt hänen elämässään alkoi näkyä se sama tasapaino. Asiat, jotka olivat joskus tuntuneet sekavilta ja hajanaisilta, alkoivat asettua paikoilleen.
Mutta polku ei ollut vielä täysin kuljettu. Kevään tuuli kuiskasi lupauksia, ja jossain, ehkä juuri sen kivisillan toisella puolella, häntä odotti vielä jotakin.
Mikä se oli?
Sen saisi tietää vain yksi mies – hän itse.
Ja niin hän veti viimeisen savun henkäyksen, sammutti tupakan kiviseen kaiteeseen ja hymyili.
Sitten hän astui eteenpäin.
Matka oli vasta alkamassa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Gubbella ne miehet lentelevät tuulen mukana ja naiset asustavat välilehdellä🤣
Olipa muuten typerä tekoälysepustus.
Hyvin runosuoni sykkii, onhan perjantai ilta.
Hyvin kirjoitettu ja olet "perjantaifiiliksissä". 😄☀️🩷
Sehän on malboro mies.
Mun oma ❤️
Niin oli selvästi juurikin kun tupakka ehkä paljasti viimeistään lopussa sen. Hienoa tekoälytarinaa. Ja hei onnea uudesta tulevasta jälkikasvusta josko ymmärsin oikein että näin on käymässä. 💟🙏🏻💟🙏🏻
Se nainen ei ole mikään hautomo!! Harkitsee elämäänsä tarkkaan
Matka jatkuu erämaahan. Sinne missä täytyy edelleen pärjätä yksin. Edelleen tukeutumatta kehenkään, mihinkään. Kaikesta huolimatta hän tiesi tämän syvällä sisimmissään jo siellä kivisillan kaiteella. Siihen saakka hän oli aina ollut itseriittoinen, mikä muuttuisi.
Seesteisyys ja tarkoituksen löytäminen matkasta.
Varmaa tekstiä kirjailijalta. Kiitos tästä tuotoksesta, oli ilo lukea.
Onkohan kirjoittaja sama mies, joka kaipailee kohtaamaansa naista sillalla?
https://m.youtube.com/watch?v=4G-YQA_bsOU&pp=0gcJCdgAo7VqN5tD
Meren Veijo 🤔😝🤪
Hiukan voisi jalostaa tekstiä. Törmätä -verbi ei luonnu viipyilevään ja tunnelmalliseen kerrontaan. Miehestä luodaan seesteinen ja varma persoona, mutta vanhan kivisillan ja ympäristön tuhoaminen röökinstögöllä ei istu tähän kokonaisuuteen. Tupakointi itsessään ei oikein kuulu varman ja ajattelevan miehen kuvaukseen.
Paitsi jos on marlboromies.
Mutta joo, samoja mietin. Silti hienoa tekstiä. Oletko T mies?
Sivusta
Mun isä aikoinaan kirjoitteli tämmöstä rahapulassaan perjantaille ja nyyrikkiin. Naapuri naiset tietysti luki niitä ja meidän perhe sai ruokaa.