Onhan sitä tullut ennenkin ihastuttua, rakastuttuakin. Mutta tämä alkaa käydä jo voimille. Sillai kivasti.
Muutaman keväänä olemme olleet samalla kesätyöpaikalla. Itse ainakin bongasin hänet jo ensimmäisenä keväänä, vaikka tuolloin vielä seurustelinkin. Tämä mies käveli toimiston kahvipöytään aamukahville ja minä totesin heti mielessäni, että tuohan vaikuttaakin mukavalta. Ihan tavallisen näköinen hän oli ja on edelleen, mutta sitä jotain hänessä on.
Kevään mittaan tehtiin töitä yhdesssä, välillä työparina, välillä vain ohimennen nähden. Joka tapauksessa olin aivan retkussa, kun työt loppuivat. Halattuakaan en saanut, vaikken koskaan ollut ketään niin halunnut koskea. En vaan uskaltanut.
Pari kevättä meni hiukan inhimillisemmin tuntein, vaikka en voinutkaan häneen ottaa yhteyttä ennen vuodenvaihdetta, jolloin tiesin, että seuraavaan tapaamiseen on vähemmän aikaa kuin edellisestä on kulunut. Viime kesänä näimme myöhemmin, ihan sivistyneesti ja fiksusti. Mutta minun sukkani pyörivät jalassa.
Tämä kevät jäi viimeiseksi yhteisellä työpaikalla. Kuten kesätöissä yleensä, ihmiset valmistuvat ja siirtyvät muualle. Nyt välillämme oli selvästi jotain, jopa niin, että viimeisetkin työkaverit huomasivat. Meitä ei estetty toimimasta työparina. Ja vaikka kaikki puhumamme oli sellaista, että kuka tahansa olisi saanut kuulla ne, itse ainakin puhuin niin koko sydämelläni kun vain taisin. Se mistä ei muille kerrottu, oli yksi jäätelöilta ja yhden päivän autoajelu. Vaikka yhtään mitään ei tehty tai sanottu.
Hänen viimeisenä työpäivänään emme juuri puhuneet. Itse ainakin vain istuin ja tunsin hänen olevan samassa huoneessa. Toivoin, että hän olisi voinut lähteä niin, ettei muita olisi paikalla, mutta... en ole halannut häntä vieläkään.
Olemme kyllä hänen töidensä loppumisen jälkeen olleet lähes päivittäin yhteydessä. Tekstari tai lyhyt puhelu, ja sisältö edelleenkin kuin kavereiden välillä. Epämääräinen lupaus on, että kesän mittaan vielä nähdään, mutta taitaa hiukan molempia hirviä. Uskon kyllä, että jos minä yösijaa pyydän, se minulle suodaan. Mutta uskallammeko vieläkään kuin nukkua vastakkaisilla seinillä? Kumpi uskaltaisi nostaa kissan pöydälle? Jos hän ilmoittaa tulevansa, minä muutan vaikka kaikki suunnitelmani, sen verran minä häntä kaipaan.
Joo, myönnetään, kuulostaa todella epätoivoiselta ja minä vaikutan ripustautuvalta. Mutta sitä tämä ei ole. Talven mittaan minä aina melkein unohdan hänet, mutta keväällä töiden alkaessa hän tulee taas kahvimuki kädessään toimistolle ja minä olen taas aivan myyty. En vain voi sille mitään. Nyt minä pelkään, josko hän ei olekaan kiinnostunut, vaan pitää minua kaverina. Tai että muuten sössin koko jutun ja kadotan ihanan ihmisen elämästäni, vaikka sitten edes kaverina. Aamulla hän on ensimmäinen ajatukseni ja illalla viimeinen ja uniinkin hän vielä tulee. Ja minä kun luulin, että tällainen hassuutus jää yläasteen jälkeen, eikä enää kymmenen vuoden päästä tarvitse kärsiä samasta olosta. Mutta ei kai sitä ihminen mihinkään muutu.
Kuule, minä en ole koskaan nähnyt majakkaa...
Muutaman keväänä olemme olleet samalla kesätyöpaikalla. Itse ainakin bongasin hänet jo ensimmäisenä keväänä, vaikka tuolloin vielä seurustelinkin. Tämä mies käveli toimiston kahvipöytään aamukahville ja minä totesin heti mielessäni, että tuohan vaikuttaakin mukavalta. Ihan tavallisen näköinen hän oli ja on edelleen, mutta sitä jotain hänessä on.
Kevään mittaan tehtiin töitä yhdesssä, välillä työparina, välillä vain ohimennen nähden. Joka tapauksessa olin aivan retkussa, kun työt loppuivat. Halattuakaan en saanut, vaikken koskaan ollut ketään niin halunnut koskea. En vaan uskaltanut.
Pari kevättä meni hiukan inhimillisemmin tuntein, vaikka en voinutkaan häneen ottaa yhteyttä ennen vuodenvaihdetta, jolloin tiesin, että seuraavaan tapaamiseen on vähemmän aikaa kuin edellisestä on kulunut. Viime kesänä näimme myöhemmin, ihan sivistyneesti ja fiksusti. Mutta minun sukkani pyörivät jalassa.
Tämä kevät jäi viimeiseksi yhteisellä työpaikalla. Kuten kesätöissä yleensä, ihmiset valmistuvat ja siirtyvät muualle. Nyt välillämme oli selvästi jotain, jopa niin, että viimeisetkin työkaverit huomasivat. Meitä ei estetty toimimasta työparina. Ja vaikka kaikki puhumamme oli sellaista, että kuka tahansa olisi saanut kuulla ne, itse ainakin puhuin niin koko sydämelläni kun vain taisin. Se mistä ei muille kerrottu, oli yksi jäätelöilta ja yhden päivän autoajelu. Vaikka yhtään mitään ei tehty tai sanottu.
Hänen viimeisenä työpäivänään emme juuri puhuneet. Itse ainakin vain istuin ja tunsin hänen olevan samassa huoneessa. Toivoin, että hän olisi voinut lähteä niin, ettei muita olisi paikalla, mutta... en ole halannut häntä vieläkään.
Olemme kyllä hänen töidensä loppumisen jälkeen olleet lähes päivittäin yhteydessä. Tekstari tai lyhyt puhelu, ja sisältö edelleenkin kuin kavereiden välillä. Epämääräinen lupaus on, että kesän mittaan vielä nähdään, mutta taitaa hiukan molempia hirviä. Uskon kyllä, että jos minä yösijaa pyydän, se minulle suodaan. Mutta uskallammeko vieläkään kuin nukkua vastakkaisilla seinillä? Kumpi uskaltaisi nostaa kissan pöydälle? Jos hän ilmoittaa tulevansa, minä muutan vaikka kaikki suunnitelmani, sen verran minä häntä kaipaan.
Joo, myönnetään, kuulostaa todella epätoivoiselta ja minä vaikutan ripustautuvalta. Mutta sitä tämä ei ole. Talven mittaan minä aina melkein unohdan hänet, mutta keväällä töiden alkaessa hän tulee taas kahvimuki kädessään toimistolle ja minä olen taas aivan myyty. En vain voi sille mitään. Nyt minä pelkään, josko hän ei olekaan kiinnostunut, vaan pitää minua kaverina. Tai että muuten sössin koko jutun ja kadotan ihanan ihmisen elämästäni, vaikka sitten edes kaverina. Aamulla hän on ensimmäinen ajatukseni ja illalla viimeinen ja uniinkin hän vielä tulee. Ja minä kun luulin, että tällainen hassuutus jää yläasteen jälkeen, eikä enää kymmenen vuoden päästä tarvitse kärsiä samasta olosta. Mutta ei kai sitä ihminen mihinkään muutu.
Kuule, minä en ole koskaan nähnyt majakkaa...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Pitäiskö sinun ihan pyytää kanssasi jonnekin vaikka kahville tai jotain. Tuskin hän siitä pahastuu.
Taisi unohtua mainita, että etäisyyttä tietysti on sellaiset Suomen leveyden verran ;). Ja siitä leveimmältä kohdalta (mr Murphy, näet). Muuten olisikin varmaan jo jotain saatu aikaankin, aiemminkin.
Niin, minäkin poden ujoa kaukorakkautta vaikka olen vielä vanhempi kuin sinä. Mutta minä näen kohdettani pari kertaa vuodessa, enkä koskaan tiedä koska seuraavan kerran...Jos näkisin hänet edes kesäisin päivittäin niin ujoudestani huolimatta tekisin kyllä tunteeni selviksi! Vaikka sitten sähköpostilla.
Teidän asemassanne menisin vaikka työpäivän jälkeen kahville, elokuviin, jonnekin... Tehän olette hukanneet jo monta vuotta mahdollista ihanaa yhdessäoloaikaa.
Vai onko niin, että haluatkin säilyttää tunteen unelmoivalla tasolla, jolloin voit kuvitella hänet juuri sellaiseksi kuin unelmissasi parhaimmillaan toivot?