projektissa. Koen sen kaiken niin, että kun en saanut jatkaa töitä minulle tärkeässä vakituisessa työpaikassa, se tuntui kuin se olisi ollut kuin heitteille jättöä. Ja kaikki sen jälkeiset vuodet joka ikisessä työpaikassa, jossa ainoa tärkeä asia oli kautta rantain kertominen, mistä en ymmärtänyt yhtään mitään moneen vuoteen. Ymmärsin kaiken kuusi vuotta sitten. Koska ei tapahtunut mitään sellaista mikä olisi edistänyt tilannetta aloin voida yhä huonommin! En tuntenut olevani minkään arvoinen. Olin kuin märkä rätti, jota ihmiset heittelivät sinne sun tänne, toistelemalla samoja jo paljon aikaisemmin ymmärrettyjä lauseita. Kiukku yltyi yltymistään mitä kauemmin jouduin sitä kokemaan ja kuuntelemaan. Tunnuin olevani jo valmiiksi räjähtämispisteessä aina ulos ovesta lähtiessäni! Kaikki mikä niistä vuosista muistuttaa saa ahdistumaan. Minua voivat syksyllä lähestyä vain sellaiset ikäiseni miehet ystävyyden merkeissä joiden nimeä en tiedä. Toivottavasti saan asunnon pian myytyä, jotta saan rahaa tutkimuksiin tiettyjen oireiden takia ja monen muunkin syyn takia!
En ole enää mukana
Anonyymi-ap
0<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.