Tšekkoslovakia, vuosi 1983. Harmaa tihkusade valui teollisuuskaupungin päälle kuin valtion valvoma sääennuste. Kaupunkia halkoi kombinaatti – valtava tehdasalue, jossa kaikki haisi metallilta, hieltä ja pettymykseltä. Siellä työskenteli Luděk, mies jonka unelmat oli sosialisoitu pois jo 70-luvun puolivälissä.
Luděk ajoi töihin Škoda 105:llaan, jonka ovet eivät koskaan sulkeutuneet kunnolla ja jonka sisällä haisi ikuisesti märkineiltä kumisaappailta. Se oli ainoa asia elämässä, johon hän pystyi itse vaikuttamaan – tai ainakin kuvitteli niin. Tosiasiassa auto oli kansantasavallan tuote, valmistettu samassa kombinaatissa, jossa Luděk kirjaimellisesti kiristi pultteja malliin, jonka moottorin suunnittelusta vastasi insinööri, joka oli saanut palkkioksi yhden ylimääräisen tupakkakortin.
Aamu alkoi kuten aina: vaimo Milena kaatoi pannuun jotain, joka muistutti kahvia, mutta jota valmistettiin paahdetusta punajuuripulverista ja kuivatuista herneistä. "Kahvin korviketta," Milena sanoi kuivasti, ja Luděk nyökkäsi yhtä kuivasti. Se oli pariskunnan aamurituaali – katsoa toisiaan silmiin ja olla hiljaa, ettei tule sanomista.
Tehtaalla Luděk kävi läpi päivänsä kuten robotti, tosin robotti ilman öljyä tai sielua. Hän kiristi saman mutterin joka ikiseen Škoda 105:een, joita liukuhihna sylki ulos kuin sosialistinen rukousnauha. Ainoa asia, joka häntä lohdutti, oli se, että hänen Škodassaan mutteri oli kiristetty juuri hänen kädellään. Se antoi elämään pienen, ruosteisen merkityksen.
Päivän kohokohta oli lounastauko, jolloin ruokalan seinällä oleva televisio näytti dokumenttia traktoreista. Dokumentin taustamusiikkina soi aina sama sävelmä, joka muistutti sekä surumarssia että valtion propagandalaulua. Luděk söi perunaa ja jotain lihaa muistuttavaa, mutta ei uskaltanut kysyä, mitä se oli. Kukaan ei kysynyt. Kaikki vain söivät ja nyökkäilivät.
Eräänä päivänä, kuin kohtalon oikkuna, Luděkin Škoda ei enää käynnistynyt. Hän potkaisi sitä kevyesti – kommunistinen hellä kosketus – ja auto vastasi pudottamalla pakoputken maahan. "Se on merkki," Luděk sanoi itseksensä, ja päätti, että tänään hän ei mene töihin.
Hän ajoi Škodan, savua ja öljyä yskien, kaupungin laidalle, missä oli vanha metsätie. Hän parkkeerasi auton metsään, istahti konepellille ja otti taskustaan viimeisen Jiskra-tupakan. Hän sytytti sen ja katseli, kuinka sumu leijaili puiden välistä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen hän ei ollut töissä. Hän ei ollut osana kombinaattia. Hän oli vain mies, joka istui vanhan Škodan päällä ja poltti savuketta.
Ja hetken ajan hän tunsi itsensä vapaaksi – vaikka ympärillä olikin sosialistinen tasavalta, harmaa taivas ja litra kahvin korviketta odottamassa kotona.
Luděk ajoi töihin Škoda 105:llaan, jonka ovet eivät koskaan sulkeutuneet kunnolla ja jonka sisällä haisi ikuisesti märkineiltä kumisaappailta. Se oli ainoa asia elämässä, johon hän pystyi itse vaikuttamaan – tai ainakin kuvitteli niin. Tosiasiassa auto oli kansantasavallan tuote, valmistettu samassa kombinaatissa, jossa Luděk kirjaimellisesti kiristi pultteja malliin, jonka moottorin suunnittelusta vastasi insinööri, joka oli saanut palkkioksi yhden ylimääräisen tupakkakortin.
Aamu alkoi kuten aina: vaimo Milena kaatoi pannuun jotain, joka muistutti kahvia, mutta jota valmistettiin paahdetusta punajuuripulverista ja kuivatuista herneistä. "Kahvin korviketta," Milena sanoi kuivasti, ja Luděk nyökkäsi yhtä kuivasti. Se oli pariskunnan aamurituaali – katsoa toisiaan silmiin ja olla hiljaa, ettei tule sanomista.
Tehtaalla Luděk kävi läpi päivänsä kuten robotti, tosin robotti ilman öljyä tai sielua. Hän kiristi saman mutterin joka ikiseen Škoda 105:een, joita liukuhihna sylki ulos kuin sosialistinen rukousnauha. Ainoa asia, joka häntä lohdutti, oli se, että hänen Škodassaan mutteri oli kiristetty juuri hänen kädellään. Se antoi elämään pienen, ruosteisen merkityksen.
Päivän kohokohta oli lounastauko, jolloin ruokalan seinällä oleva televisio näytti dokumenttia traktoreista. Dokumentin taustamusiikkina soi aina sama sävelmä, joka muistutti sekä surumarssia että valtion propagandalaulua. Luděk söi perunaa ja jotain lihaa muistuttavaa, mutta ei uskaltanut kysyä, mitä se oli. Kukaan ei kysynyt. Kaikki vain söivät ja nyökkäilivät.
Eräänä päivänä, kuin kohtalon oikkuna, Luděkin Škoda ei enää käynnistynyt. Hän potkaisi sitä kevyesti – kommunistinen hellä kosketus – ja auto vastasi pudottamalla pakoputken maahan. "Se on merkki," Luděk sanoi itseksensä, ja päätti, että tänään hän ei mene töihin.
Hän ajoi Škodan, savua ja öljyä yskien, kaupungin laidalle, missä oli vanha metsätie. Hän parkkeerasi auton metsään, istahti konepellille ja otti taskustaan viimeisen Jiskra-tupakan. Hän sytytti sen ja katseli, kuinka sumu leijaili puiden välistä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen hän ei ollut töissä. Hän ei ollut osana kombinaattia. Hän oli vain mies, joka istui vanhan Škodan päällä ja poltti savuketta.
Ja hetken ajan hän tunsi itsensä vapaaksi – vaikka ympärillä olikin sosialistinen tasavalta, harmaa taivas ja litra kahvin korviketta odottamassa kotona.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Todella upeaa.
Voi aloittajaressukkaa. On sun elämäsi vaikeaa.