Oi muusa, nyt puhu ei sankarista kiiltävien peltiensä keskellä,
vaan siitä, jonka kylkeen elämä on naarmunsa piirtänyt.
Lausu nyt tarina Škodistista – tiehen liimautuneesta sielusta,
joka ajaa, vaikka pakoputki laahaa ja ovet narisevat kuin antiikin portit.
Ei syntynyt hän hopeanhohtoisista tehtailta,
ei kimmeltävistä maineista tai mainoslauseista,
vaan kombinaatin katkuisista unelmista,
kansantasavallan konepellin alta, missä öljy oli paksumpaa kuin veri.
Toyota kulkee – niin sanotaan –
kuin jumalallinen siunaus, ei koskaan epäonnistu, ei koskaan repeä.
Mut Škoda? Škoda epäonnistuu ylevästi.
Se pysähtyy keskelle tietä kuin Sisyfos kiven alle –
mut jatkaa taas, sylkien savua ja sarkasmia.
Katsastusmiehet? Ne eivät nyökkää – ne huokaavat.
"Heitetäänkö tää nyt jo lunastukseen?" kysyy yksi.
Mut Škodisti vastaa: "Se meni viimeksi läpi. Se menee nytkin."
Sillä ruoste ei ole loppu, vaan patinan alku.
Oi, älä puhu minulle Toyotan äänettömyydestä.
Sen moottori ei laula – se humisee kuin pankin virkamies.
Mut Škodan kone käy kuin vanha runoilija:
raskaasti, väärin, mutta sydämellä.
Kun toiset puhuvat arvosta jälleenmyynnissä,
Škodisti puhuu muistoista:
kuinka konepelti aukesi keskellä motaria,
kuinka kylmäkäynnistys vaati rukousta ja vasaraa.
Ja kuitenkin, yhä uudestaan: avaimet kääntyvät.
Ei ehkä ensi yrittämällä – mutta lopulta.
Sillä Škoda ei ole pelkkä auto –
se on sieluntila, se on manifesti:
elämä ei ole huoltovapaa, ei kiiltävä eikä äänetön.
Mutta se voi olla totta, ruosteista ja vähän kieroa –
niin kuin Škoda.
vaan siitä, jonka kylkeen elämä on naarmunsa piirtänyt.
Lausu nyt tarina Škodistista – tiehen liimautuneesta sielusta,
joka ajaa, vaikka pakoputki laahaa ja ovet narisevat kuin antiikin portit.
Ei syntynyt hän hopeanhohtoisista tehtailta,
ei kimmeltävistä maineista tai mainoslauseista,
vaan kombinaatin katkuisista unelmista,
kansantasavallan konepellin alta, missä öljy oli paksumpaa kuin veri.
Toyota kulkee – niin sanotaan –
kuin jumalallinen siunaus, ei koskaan epäonnistu, ei koskaan repeä.
Mut Škoda? Škoda epäonnistuu ylevästi.
Se pysähtyy keskelle tietä kuin Sisyfos kiven alle –
mut jatkaa taas, sylkien savua ja sarkasmia.
Katsastusmiehet? Ne eivät nyökkää – ne huokaavat.
"Heitetäänkö tää nyt jo lunastukseen?" kysyy yksi.
Mut Škodisti vastaa: "Se meni viimeksi läpi. Se menee nytkin."
Sillä ruoste ei ole loppu, vaan patinan alku.
Oi, älä puhu minulle Toyotan äänettömyydestä.
Sen moottori ei laula – se humisee kuin pankin virkamies.
Mut Škodan kone käy kuin vanha runoilija:
raskaasti, väärin, mutta sydämellä.
Kun toiset puhuvat arvosta jälleenmyynnissä,
Škodisti puhuu muistoista:
kuinka konepelti aukesi keskellä motaria,
kuinka kylmäkäynnistys vaati rukousta ja vasaraa.
Ja kuitenkin, yhä uudestaan: avaimet kääntyvät.
Ei ehkä ensi yrittämällä – mutta lopulta.
Sillä Škoda ei ole pelkkä auto –
se on sieluntila, se on manifesti:
elämä ei ole huoltovapaa, ei kiiltävä eikä äänetön.
Mutta se voi olla totta, ruosteista ja vähän kieroa –
niin kuin Škoda.
Vastaukset 1
Vanhimmat
No nyt on hieno! Live esitystä jään kaipaamaan! Kiitos! Tero