Ylitsepääsettömät sosiaaliset ongelmat ja kun ei oo sinut itsensä&ympäristön kanssa

Ihan syntymästä asti ollu tätä sammaa rattaa ja vaikka käyttäny eri terapiamuotoja niin vailla tulosta. Esim ryhmäterapiaa oon kokeillut mut tilanne meni omalla kohallani vain pahempaan suuntaan jonka seurauksesta tais myös puhjeta minulle paniikkihäiriö johon sain kyllä lääkkeet. Paniikkikohtaukset&häiriö voi iskeä ihan kaupankassajonossa tai jos joku ihminen tuijottaa minua (ei ole aina kovin hyvätapaista jos tuijottaa toista ihmistä pitkään).

Kun on ollu elämäni aikana sosiaalisia kohtaamisia eri ihmisten kanssa niin se on ollu hyvin usein sitä että alkaa oma hermosto jökittämään eli voi tulla puhumattomuutta, eristäytyminen yhteisöstä&ihmisen ääreltä ja on mennyt siihen että välttelee ihan kontakteja ihmisten kanssa että iän myötä sitä on vain tullut enemmän epäsosiaalisemmaksi että välttelee ihan kohtaamisia että jos joku pimputtaa ovikelloa niin en kovin usein mene avaamaankaan.

Se on mennyt jo noin pitkälle.

Enkä pysty aina katsomaan ihmisiä silmiin jutellessa ja kovin harvasanaiseksi voin mennä. Mutta sitten tullaan siihen ristiriitaan että muutamat ihmiset on kummastelleet yhtä asiaa minussa kun toisinaan saatan jonkun kanssa jutella normaalisti mutta sitten toisessa paikassa oon umpisurkea sosiaalisesti mutten ole halunnut miettiä tuota asiaa koska alakaa ahistaa.

Tuokin on enemmän asia jonka oon vain myöhemmällä iällä hyväksynyt itsessäni. Pakko hyväksyä jotta jaksaa paremmin!

Itsensä hyväksyminen, itsensä kanssa toimeen tuleminen, että siitä lähteny ensisijaisesti ja hyvät välit lähimmäisiin&perhe.

Voin alkaa pahoin henkisesti hyvin usein sosiaalisissa tilanteissa että pitkälti sen takia minusta tuli tällainen erakko etten tapaile ihmisiä kun normaalisti ihmisten lähtee työpäivän jälkeen tapaamaan toisia esim jonneki kahvilaan.
Minä vain möllöttäny koko elinikäni kotona neljän seinän sisällä. Usein vain tuijotan ikkunasta ulos hieman tyhjä katse silmissä ja seuraan lintuja. Linnut nuo linnut on jotenki mulle kaunis asia että näen niissä jotain suurta! Itsekin koen olevani lintumainen.

Ei meijänm kannata pohtii liikoja omaa itseämme eikä muita. Antaa vaan asioiden rullata omalla painollaan. Siihe yrittäny pyrkiä. Pikkuhiljaa tuolla kaupungila asioidessani oon pannut merkille yhden seikan; en enää katso ihmisiä sillä silmällä että arvioiko ne minua kielteisesti mutta joskus jos jonkun ihmisen katse kohtaa minut ja jos sillä on hieman virnuileva tuijotus minuun niin hetken voi tulla ajatus "mitä virnuilet siinä minulle" mutta sekään asia ei vaivaa enää juuri ollenkaan kun se tais olla tossa muutama päevä sitten kun semmosen katseen huomasin kaupassa niin hetken se hänen katse oli mielessä mutta sitten mä totesin itselleni "hänen tuijotus ei merkitse mitään minulle että pieru saharassa että jos hän tarkoitti pahaa ja pilkkasi minua niin se on hänen oma tyhmyytensä&vikansa kun hänellä ei ole sydämen sivistystä ja elämänviisautta " että mä jätinkin hänet omaan arvoonsa koska minäpä nimittäin tiiän sen että mä oon ihan kiva ihminen että oon lukenut jossain semmosia kommenteja että ihmiset jotka miettii omaa itseään ja muita että miten muut ajattelee meistä itsestämme että takana voi olla suuri epävarmuus ja huono itsetunto ja jotain muutakin.

Onneksi nämä ongelmat alkaa hellittää . Siihen vain vaadittiin 42 vuoden kova työ että on siinä ollu aikamoista rumbaa&ruljanssia.

Mutta toi sosiaalisuus ja se että jäänyt ommaan kottiin , ehkä pysyvästi koko loppuelämän, on edelleen se ongelma ja se että kokee itsensä hyödyttömäksi ja esim kokee häpeää jos tekee jotain työtä että nuo asiat on vielä semmosia jotka on itsessäni aika syvällä mielessä.

Se että mietin kerran kirjailijan ammattia itselleni mutten voinut ryhtyä kirjailijaksi koska tajusin tämän seikan ; jos kirjoittaisin kirjoja niin alkaisin hävetä itseäni yhä enemmän ja menisin henkisesti vielä pahempaan tilaan että koko psyykkeeni voisi tuhoutua ihan lopullisesti.

Joten unohdin kirjailijan ammatin.

muutenkin nuo soluni on siitä kummalliset että jos liikautan evääni eli alan toimimaan niin aika pian hermosto alkaa mennä tosi heikkoon tilaan että sen tuntee ihan aivoissa fyysisesti pahoinvointina + henkinen pahoinvointi. Myös sosiaaliset tilanteet aiheuttaa usein sekä fyysistä että henkistä pahoinvointia. Kyse ei ole siitä ettäkö inhoaisin työntekoa koska esim tykkään siivoamisesta ja tiskaamisesta mutta se hermosto voi sanoa poks yhtäkkiä kesken työnteon että silloin on pakko huilata, keittää kahvit , rauhoittua ja mennä makaan sänkyyn. voi tällainen kuulostaa jollekin työnarkomaanille siltä että minä olisin vain ihan laiskamato mutta yleensä tällaisilta ihmisiltä puuttuu tieto tai empatia.

mä uskon että syntymähetkellä mulle tuli joku neurologinen poikkeama aivoihin. Siitä ei ole diagnoosia mutta epäilen aika vahvasti että erityisherkkä oon ja ADHD on myös . Nimittäin pikkuveljelläni ja hänen lapsella on tuo ADHD. En ihmettelis jos mullaki on!

5-vuotiaana mulla todettiin muutama diagnoosi kun aivoissa oli vähä ongelmia.