Kirjailija Kaari Utrio saa lohtua luonnosta. Luonnossa liikkuessa hurahtaa
tuntu jos toinenkin. Hän asuu maalla. Ei kaipaa Helsinkiin enää.
Kaari luopui kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta seitsemän vuotta sitten. Hän oli jo päättänyt lopettaa ja viimeinen romaani oli painossa, kun puoliso kuoli yllättäen sairauskohtaukseen keskelle katua.
– Se oli hirveän raskas tapahtuma ja odottamaton tragedia. Sen jälkeen on ollut vaikeaa selvitä elämässä eteenpäin.
Suru on muuttunut möykyksi, peruskiveksi, joka kulkee mukana. Siltä ikävä Kaarista tuntuu.
Vaihtuvat maastot, vuodenajat ja eläimet tuottavat mielihyvää. Kaari tarkkailee lenkeillään varsinkin peuroja ja palokärkiä.
Luonto yhdisti myös puolison kanssa. He kalastivat kolmekymmentä vuotta verkoilla kuhaa Painio-järvellä. Kaari souti ja Kai koki verkkoja.
– Liikuimme niin paljon luonnossa yhdessä, että nykyään saan sieltä lohtua ikävään. Illalla isossa talossa saatan tuntea itseni yksinäiseksi, mutta luonnossa en koskaan. Siellä oloni on rauhallinen ja tyytyväinen.
https://www.etlehti.fi/artikkeli/ihmiset/kaari-utrio-isossa-talossani-saatan-tuntea-yksinaisyytta-luonnossa-en-koskaan
tuntu jos toinenkin. Hän asuu maalla. Ei kaipaa Helsinkiin enää.
Kaari luopui kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta seitsemän vuotta sitten. Hän oli jo päättänyt lopettaa ja viimeinen romaani oli painossa, kun puoliso kuoli yllättäen sairauskohtaukseen keskelle katua.
– Se oli hirveän raskas tapahtuma ja odottamaton tragedia. Sen jälkeen on ollut vaikeaa selvitä elämässä eteenpäin.
Suru on muuttunut möykyksi, peruskiveksi, joka kulkee mukana. Siltä ikävä Kaarista tuntuu.
Vaihtuvat maastot, vuodenajat ja eläimet tuottavat mielihyvää. Kaari tarkkailee lenkeillään varsinkin peuroja ja palokärkiä.
Luonto yhdisti myös puolison kanssa. He kalastivat kolmekymmentä vuotta verkoilla kuhaa Painio-järvellä. Kaari souti ja Kai koki verkkoja.
– Liikuimme niin paljon luonnossa yhdessä, että nykyään saan sieltä lohtua ikävään. Illalla isossa talossa saatan tuntea itseni yksinäiseksi, mutta luonnossa en koskaan. Siellä oloni on rauhallinen ja tyytyväinen.
https://www.etlehti.fi/artikkeli/ihmiset/kaari-utrio-isossa-talossani-saatan-tuntea-yksinaisyytta-luonnossa-en-koskaan
Vastaukset 39
Vanhimmat
Juttelen kaipaamilleni kuolleille. Kuulevat, tai eivät, omaa oloani se helpottaa. Elän illuusiossa, että he ovat edelleen kanssani.
Kuolleet rakkaat ovat todella kanssamme, sydämmissämme. Ja oman maallisen matkan päätyttyä tapaamme jälleen.
Muistelen edesmenneitä minäkin.
Saan lohtua änikirjoista ja virkkaamisesta. Kun saan jotain kaunista aikaiseksi samalla kun kuuntelen jotain mukavaa kirjaa niin huolet menevät taka-alalle.
Soitan omille jälkeläisilleni,
lähden hienan ulkoileen,
suunnittelen jotain uutta tekemistä käsilläni
toteutan pikkuhiljaa sen,
kaikein parhaiten suru ja ikävä häipyy mielesen käsityön parissa ja samalla kuunella radiosta mieleistä kaunista musiikkia tai puheohjelmaa,
tai katson TV:tä jos on mielistä ohjelmaa,
olen opetellu ottamaan päikkäreitä, nukahdan sohvalle,
en pidä tästä vanhan ihmisen elämästä missää muodossa,
haluisin kuolla pois,
puoliso ja kaikki täreät elämääni vaikuttaneet ihmiset ovat jo kuolleet,
Näen poisnukkuneet rakkaat jälkeläisissäni. Jopa lastenlastenlapsissa on selvästi minulta ja miesvainaalta perittyjä piirteitä niin ulkonäössä kuin luonteessa. Mieheni jättämältä rahastotililtä laitan ainajoululahjaksi kaikille nuorille ja lapsille rahasumman,
En oikein mistään saa lohtua. On vain yritettävä tehdä jotain, syventyä
johonkin ja kestettävä. Luonnossa kulkeminen tekee päinvastoin
usein surulliseksikin, koska yhdessä kuljettiin luonnossa. Se tuo liikaa
muistoja mieleen, ne koskevat, koska uusia muistoja ei enää tule
milloinkaan.
Muistan, kun tuli tieto Kai Linnilän yllättävästä kuolemasta.
Kaari Utrio kertoo:
Kaari luopui kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta seitsemän vuotta sitten. Hän oli jo päättänyt lopettaa ja viimeinen romaani oli painossa, kun puoliso kuoli yllättäen sairauskohtaukseen keskelle katua.
– Se oli hirveän raskas tapahtuma ja odottamaton tragedia. Sen jälkeen on ollut vaikeaa selvitä elämässä eteenpäin.
Suru on muuttunut möykyksi, peruskiveksi, joka kulkee mukana. Siltä ikävä Kaarista tuntuu.
AIKA PARANTAA ,
SURU ON IKUSTA MUTTA SE MUUTTAA MUOTOAAN AJAN KULUESSA
SURUN KANSSA VAIN PITÄÄ ELÄÄ !
Siitä, että pääsen itsekin pois pian.
Utrio on sitoutumaton sosdem muttei päässyt piireihin syvälle koska
vastustaa törkymaahanmuuttoa
Ja tietenkin asia vaiettiin
https://keskustelu.suomi24.fi/t/755441/islamin-hapea-by-kaari-utrio
Mene muualle sössöttämään persu !
maahan muutto pitää rajottaa minimiin, vain ne henkilöt jotka sopeutuu kristinuskoiseen yhteiskuntaan ja joilla on työ suomessa otetaan vastaan,
maahan muutto tuo vain yhteiskuntaan suuria vaikeuksia , turvattomuutta ja levottomuuksia katuelämänki.
maahan puutolle täys tyrmäys koko suomen kansalta.
Utrio on oieass on suuri häpeä haalia hankaluuksia oman maan kansalaisille.
Ei mikään lohduta, mutta on vain mentävä eteenpäin. Kohta olen
itse vuorossa poistumaan tästä maailmasta.
Ikävä on valtava. Itken joka päivä.
Ketä kaikkia sinulla on ikävä. Oletko aina itkenyt joka päivä.? Minulla on monta vuotta aikka, kun olen itkenyt. En muista edes.
En mistään. Vain nukkuessani en ikävöi.
Minulla on äitienpäiväkakku, jota kahvin kanssa yksinäni syön ja muistelen omia lapsiani.
On ihan hyvä olla. 🌼🌼🌼
Vaihteeksi nukuin hyvin ja kummemmin heräilemättä ja heräsin nyt aamulla jo ennen 8:aa. Nukkumiseni on milloin mitäkin.
Missä sinun lapsesi ovat ?
Taivaassa ovat. Kaksi keskenmenoa.
Suhtaudun luottamuksella, että tapaan heidät kerran siellä.
En tunne ikävää, ainoastaan haikeutta, kaipausta ja nostalgiaa.
Luonnosta minäkin varmasti hakisin lohtua jos suru kohtaisi.
Ensimmäisen aviopuolisoni kuolemaa en ehtinyt oikein edes surra, kun vastuu lapsista ja elämän jatkumisesta oli kokonaan omilla harteilla, miehen poissaolo oli kuin musta kuoleman siipi, aina läsnä, mutta en saanut sitä ajatella, koska minun oli pidettävä huolta niin monesta asiasta ja meninkin heti takaisin töihin. Suruni ei saanut koskaan jähmettää minua eikä puuduttaa, en koskaan voinut sulkeutua omaan itseeni keskittymään suremiseen.
Ikävöinti on samaa kuin kaipaus.
Pitäähän äidin olla mukana lastenkin surussa ja selittää asiat. Kyllä suru on mukana vaikka on oaljon työtä ja huolia.
Lasten surutyö eroaa aikuisen vastaavasta. Läsnäoleva, rakastava, lapsilleen aikaa antava vanhempi on parempi kuinmitkään abstraktit selittelyt. Lapset elävät "tässä ja nyt", Alakouluikäiset lapset ymmärtävät kyllä että vanhempi on poissa lopullisesti eikä palaa enää koskaan; he prosesoivat surunsa eri tavalla ja tarvitsevat sitäkin enemmän elossa olevan vanhemman voimaa, vahvuutta, tukea ja turvaa.
Kyllä vaimo saa avoimesti surra ja silti voi olla lasten tukena. On olemassa sururyhmiä ja muuta apua.
Ikävöin omia kuolleita läheisiäni, mutta tiedän, että kohtaan heidät vielä ikuisuudessa, ero ei ole lopullinen.
Nyt saan lohtua vielä lähelläni olevista rakkaista ja mukavista tekemisistä, kirjoista, luonnosta.
Olin suht nuori , kun isäni, äitini ja mummini kuoli. Se tuntui luonnolliselta, ei itkettänyt. Samoin nyt kun lähes ysikymppiset sisareni ja veli kuolivat. Saivat elää pitkän elämän, ei itkun aihe.
Linnun laulusta lohtuni
kielon kukistan iloni
metsätähdessä silmänsä
lähteen silmässä kuvansa
metsään haarmini heitän
ja terveiset puhun tuuleen.
Aiheelliin kyssäri! Onneksi unenlahjat ovat hyvät. Yksi erikoin ominaisuus mull kyä on: Laitan treenaten lattiamatolla sellaist vyötäröjumppaa.
Laitan ohuen treenipetin lattialle. Mitä häntä lie alle 10 kg paino käsillä kurotettuna niin taakse kun menee.
Siintä punnerrussarjoi tekemään fattan yläpuolelle ja sitten taas paino alas. Sattumalta 8 sarjaa. Sii viimisessä on 30 x painoo ylös alas.
Rasitus kohdistuu vyötäröön, jossa lällyin läski mieluusti asustaa.
mäkeläin, 78v.
Jos yksikin ihminen kaipaisi minua lähtisin oitis hänen luokseen.
Jäin yksin ja lähetän kuvaterveiseni persuhallitukselle
https://viraalit.net/media/cache/list_thumb/8571859892149688992.jpeg
olipa vaikuttava kuva
ainaki hyvin ilmaisit mielipiteesi kuvan keinoin
ihan kivan näkönen mummo olet,
ei mulla ikävää olekkaan,
joka päivä on uusi ja permpi päivä
ilotkaamme loppuelämän ihanuudesta,
haudassa ehdimme nukkua ja levätä ikuisuuden.
Itse uskon, että ruumiimme kyllä kuolee ja jää hautaan odottamaan ylösnousemustaan, mutta henkemme suoraan siirtyy uuteen elämään.
Toivon, että kuitenkin myös siellä saa toisinaan nukkua. Mieli kaipaa omaa rauhaa.
Tämän ketjun lukeminen aiheuttaa ikävää.
Eikä se täällä häviä.
ikävä on sivuseikka kun saa kirjoittaa siitä mikä on itselle ikävä.
Ikävä tulee vanhaa hyvää aikaa, kun ihmiset osasivat olla ystävällisiä ja puhua asiasta, ei asian vierestä, eikä ollut ainaista mitä, mistä, missä kyselyä, vaan puhuttin mitä mieleen tuli.
Nyt ahdistuin täällä epäsopuisten joukossa.
Lohtunneko?
Missä täällä on epäsopua ?
Suurin lohtu ja rauha tulee sielulle
kun rukoilee jumalata jaksamista ja ohjaamista oikeaan
suojelua ja varjelua loppu elämäänsä,
myös samalla voi rukoilla koko suvulle ja ystävileen tarvallista ja hyvää elämää.
siis JUMALA JEESUS KRISTUS ON LOHTUNI !
korjaus,
siis turvallista hyvää elämää,
Kun tekee muita asioita, ja työntää pois mielestä muut, siitä se lähtee.