Mistä sinä saat lohtua ikävään ?

Juttelen kaipaamilleni kuolleille. Kuulevat, tai eivät, omaa oloani se helpottaa. Elän illuusiossa, että he ovat edelleen kanssani.

Muistelen edesmenneitä minäkin.
Saan lohtua änikirjoista ja virkkaamisesta. Kun saan jotain kaunista aikaiseksi samalla kun kuuntelen jotain mukavaa kirjaa niin huolet menevät taka-alalle.

Soitan omille jälkeläisilleni,
lähden hienan ulkoileen,
suunnittelen jotain uutta tekemistä käsilläni
toteutan pikkuhiljaa sen,
kaikein parhaiten suru ja ikävä häipyy mielesen käsityön parissa ja samalla kuunella radiosta mieleistä kaunista musiikkia tai puheohjelmaa,
tai katson TV:tä jos on mielistä ohjelmaa,
olen opetellu ottamaan päikkäreitä, nukahdan sohvalle,

en pidä tästä vanhan ihmisen elämästä missää muodossa,
haluisin kuolla pois,
puoliso ja kaikki täreät elämääni vaikuttaneet ihmiset ovat jo kuolleet,

Näen poisnukkuneet rakkaat jälkeläisissäni. Jopa lastenlastenlapsissa on selvästi minulta ja miesvainaalta perittyjä piirteitä niin ulkonäössä kuin luonteessa. Mieheni jättämältä rahastotililtä laitan ainajoululahjaksi kaikille nuorille ja lapsille rahasumman,

En oikein mistään saa lohtua. On vain yritettävä tehdä jotain, syventyä
johonkin ja kestettävä. Luonnossa kulkeminen tekee päinvastoin
usein surulliseksikin, koska yhdessä kuljettiin luonnossa. Se tuo liikaa
muistoja mieleen, ne koskevat, koska uusia muistoja ei enää tule
milloinkaan.

Muistan, kun tuli tieto Kai Linnilän yllättävästä kuolemasta.

Kaari Utrio kertoo:
Kaari luopui kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta seitsemän vuotta sitten. Hän oli jo päättänyt lopettaa ja viimeinen romaani oli painossa, kun puoliso kuoli yllättäen sairauskohtaukseen keskelle katua.

– Se oli hirveän raskas tapahtuma ja odottamaton tragedia. Sen jälkeen on ollut vaikeaa selvitä elämässä eteenpäin.

Suru on muuttunut möykyksi, peruskiveksi, joka kulkee mukana. Siltä ikävä Kaarista tuntuu.

Siitä, että pääsen itsekin pois pian.