Hei kaikki.
Mulla on kaksi pientä lasta, 2.5v ja 1v.
Olen pitkälti erilainen äiti, kuin mitä kuvittelin olevani. Jo pienenä vannoin, ettei musta tule samanlaista kuin mitä oma äitini on. Häpesin hänen käytöstään. Hän oli miltei kaikkea sitä mitä en haluaisi itse olevan.
Koko ikäni olenkin hullun lailla tarkkaillut omaa käytöstäni ja verrannut sitä äitini käytökseen. Aina mietin, että mitä saan sanoa, mitä saan tehdä. Kaiken piti olla eritavalla kuin se mitä äitini tapasi tehdä. EN HALUA OLLA KUTEN HÄN!
Kaikki onkin mennyt ihan hyvin. Siihen asti ainakin kuin minusta tuli äiti. Nyt olen hänen kaltaisensa. Pinnani on kireä. Huudan joka päivä pienille lapsilleni. Olen inhottava nipottava-akka miehelleni. Minusta tuntuu muutenkin, että olen kuten hän. Vihaan itseäni sen vuoksi.
En enään hillitse itseäni, vaan kun påinnani palaa, niin se palaa. Järki katoaa samantien. Olen jopa lätkässyt poikaani (2.5v). Ja huudan hänelle tosi helposti.
MInulla pitäis kaikki olla niin mahtavasti. Mieheni rakastaa minua eniten koko maailmassa. Lapseni ovat ihania ja kaikinpuolin terveitä. Haluaisin olla heille sitä mitä he ansaitsevat. Haluan heidän olevan minusta ylpeitä, eikä häpeävän minua kuten minä häpesin äitiäni.
Miten saan hermoni kuntoon? Miten hillitsen itseni? Miten voisin taas olla se ihana ihminen josta olin ennen niin ylpeä. Tälläinen en halua enään olla. Olen jopa todella usein miettinyt itsemurhaa. Ajattelen sen olevan keino suojella omia lapsiani. En halua heille kaltaistani äitiä! Ehkä heillä olis parenpi ilman minua....
Ammattiauttajaltakin olen apua hakenut, mutta ei se ole minun juttu. En osaa puhua heille. Voisko joku teistä auttaa minua. Jakaa ajatuksensa kanssani? Kertoa omista kokemuksistaan äitinä.
Mulla on kaksi pientä lasta, 2.5v ja 1v.
Olen pitkälti erilainen äiti, kuin mitä kuvittelin olevani. Jo pienenä vannoin, ettei musta tule samanlaista kuin mitä oma äitini on. Häpesin hänen käytöstään. Hän oli miltei kaikkea sitä mitä en haluaisi itse olevan.
Koko ikäni olenkin hullun lailla tarkkaillut omaa käytöstäni ja verrannut sitä äitini käytökseen. Aina mietin, että mitä saan sanoa, mitä saan tehdä. Kaiken piti olla eritavalla kuin se mitä äitini tapasi tehdä. EN HALUA OLLA KUTEN HÄN!
Kaikki onkin mennyt ihan hyvin. Siihen asti ainakin kuin minusta tuli äiti. Nyt olen hänen kaltaisensa. Pinnani on kireä. Huudan joka päivä pienille lapsilleni. Olen inhottava nipottava-akka miehelleni. Minusta tuntuu muutenkin, että olen kuten hän. Vihaan itseäni sen vuoksi.
En enään hillitse itseäni, vaan kun påinnani palaa, niin se palaa. Järki katoaa samantien. Olen jopa lätkässyt poikaani (2.5v). Ja huudan hänelle tosi helposti.
MInulla pitäis kaikki olla niin mahtavasti. Mieheni rakastaa minua eniten koko maailmassa. Lapseni ovat ihania ja kaikinpuolin terveitä. Haluaisin olla heille sitä mitä he ansaitsevat. Haluan heidän olevan minusta ylpeitä, eikä häpeävän minua kuten minä häpesin äitiäni.
Miten saan hermoni kuntoon? Miten hillitsen itseni? Miten voisin taas olla se ihana ihminen josta olin ennen niin ylpeä. Tälläinen en halua enään olla. Olen jopa todella usein miettinyt itsemurhaa. Ajattelen sen olevan keino suojella omia lapsiani. En halua heille kaltaistani äitiä! Ehkä heillä olis parenpi ilman minua....
Ammattiauttajaltakin olen apua hakenut, mutta ei se ole minun juttu. En osaa puhua heille. Voisko joku teistä auttaa minua. Jakaa ajatuksensa kanssani? Kertoa omista kokemuksistaan äitinä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
jotain itämaista, joogaa tms, missä opitaan itsehillintää. Muistat kaikki huonot jutut äidistäsi, yritä antaa anteeksi hänelle, se auttaa sua.
Illalla kun meet nukkumaan, mutiset itteksesi, annan sinulle anteeksi äitini... monta kertaa peräkkäin useana iltana.
Pian huomaat, että et enää inhoa tms äitisi tyyliä, vaan oot vapaa siitä.
Kokeile.
lääkärillä hakemassa vähä rauhottavia lääkkeitä Tai sitte ku pinna palaa niin mee ulos tuulettumaan vaikkapa tupakalle?tai muuten vaan pomppimaan mutta älä ikinä koske lapseen vihaisena.
hoitajan silloin,tällöin,että saat joskus aikaa itsellesi? Olisiko sinulla joku ystävä joka hoitaisi lapsiasi,tai voisiko miehesi hoitaa heitä,vaikkapa sen aikaa,että pääset yksin lenkille?Tai voisitko ajatella lähteväsi opiskelemaan/töihin ja viedä lapsesi päiväkotiin.Älä vertaa itseäsi äitiisi.Voimia sinulle.
Kuulostaa tosi tutulta! Mullakin on pinna tosi kireällä ja huudan lapsille helposti, välillä tekisi (melkein) mieli paiskata ne seinään. :-(
Olin ennen (lapsia) tosi rauhallinen ja pitkäpinnainen. Nyt ei tarvii kuin yksi pieni juttu ja naps, pinna palaa heti.
Harmittaa olla tällainen hermoheikko. En jaksa lasten kanssa leikiä enkä jutellakaan kun ne sitten saa aina mua ärsytettyä. Vanhempi on 7v ja meneillään "esimurkkuikä" ja osaa olla todella ärsyttävä.
En osaa kyllä sinua neuvoa kun itsekin olen samassa tilanteessa. Toivon vaan jaksamista!!
Moi "hermoheikko".
Olis mukava jakaa kanssasi ajatuksia. Uskon, että ongelmien jakaminen helpottaa. Itse ainakin olen aina mielelläni puhunut ja puhunut kunnes huolet ei enään tunnu niin raskailta. Yksin asioita on niin raskas kantaa.
Toki mulla ystäviäkin on, mutta ei ne enään tunnu yhtä läheisiltä kuin ennen. En tiedä miksi.
Josefiina
Anna anteeksi äidillesi se millainen hän on ollut.
Itse en ole ikinä pitänyt äitini tyylistä kasvattaa lapsia ja aloinkin jo 17-vuotiaana olee äiti äidilleni.
Tämä on huonontanut äitini ja minun välejä. Nyt yritän hyväksyä sen, että äitini päättää omista asioistaan ja minä omistani. Kukin tallaa tyylillään.
En usko että toimit kuten äitisi sen vuoksi, että hän toimi niin. Toimintasi tuskin on äitisi syytä (tosin syytän itse mieheni toimintaa hänen äidiltään opituksi, ne anopit ;I)
Lueppa viestin "Melkein löin 1 v. lastani" viestin vastaus "Tsemppiä", jospa siitä löytyy vinkkejä sinullekin. Ota omaa aikaa itsellesi, niin jaksat kotonakin paremmin. Eivät lapset tarvitse äitiä niin paljon kuin luulisi.
Älä koske lapsiisi, ulko-ovi on sitä varten!
Olen muuttunut kauheaksi katkeroituneeksi akaksi vuosien varrella. Syyllisyys on valtava, mutta voimat eivät riitä hoitamaan kaikkia asioita niin hyvin kuin tahtoisin. Yritän olla lapsilleni kärsivällinen, mutta joskus on pinna palanut, korotan ääntäni, mutta en kyllä sentään lyö.
Vaatimukset ovat hirveän kovat, ja kun miestä ei perhe-elämä niin kiinnosta, mutta anoppia kyllä sitäkin enemmän, niin soppa on valmis! Kostan miehelleni aivan lapsellisilla tempuilla hänen välinpitämättömyyttään, kuten jätän vaikkapa hänen vaatteensa pesemättä, enkä kutsu erikseen ruokapöytään, ja saan siitä jonkinlaista helpotusta hetkellisesti... Valitsin sen tien, että yritän antaa lapsille mahdollisimman paljon, huolehdin siitä että he saavat puhtaat vaatteet ja kunnon ravitsemuksen. Jos hermostuttaa otamme aikalisän, ja ollaan vaan. En jaksa välittää enää siitä, missä lelut pyörii...
Päivästä toiseen vaan elän... Ehkä joskus sitten helpottaakin...
Kiitos kaikille vastauksista.
Mun tosiaan pitää yrittää antaa anteeksi äidilleni. Tuntuu vain, että jos annan anteeksi niin en enään tarkkaile tekemisiäni näin paljoa ja minusta tulee hänen kaltaisensa.
Ehkä mulle onkin tullut tästä kaikesta pakkomielle. Olen kuitenkin jo niin monen monta vfuotta, ihan pienestä muksusta lähtien hokenut itselleni, ettei musta tule hänen kaltaistaan.
Yritän kuitenkin. Kiitos kun avasitte yhden portin elämässäni ja saitte minut miettimään asioita eri kantilta.
Josefiina
Hermot kireellä tuttu juttu.
Sinulla onkin vielä lapset todella pieniä, ja ilmeisesti vielä valvottavat(?).
Ilmeisesti vaikea tilanne (hermojen meneminen)juontaa juuriaan myös siitä että olet väsynyt.
Tunnustatko?
Tarvitsetko omaa aikaa (kuinka paljon sitä sinulla on)? Ja saatko sitä?
Onko harrastuksesi unohtuneet, ja elät vain lapsillesi, mitä itse teet mistä nautit ITSE?
Elämän nautinnot pääsevät jsk unohtumaan, ja silloin on helpoiten pinna kireellä...
Tietysti ihmisten luonteetkin on erityyppisiä, jotkut menettävät hermot helpommin, eikä siinä mitään, mutta yritettävä tietysti ettei ikinä käsiksi käydä lapsiimme, vai mitä?
tosi ikävä että olet noin jo menettänyt maltin.
Mutta onhan se selvää kun on väsynyt ja hermostunut eikä mikään tunnu onnaavan,loppuu sanat ja käy jotain mitä ei saisi käydä.Toivottavasti saat asiasi kuntoon ja jaksat olla hyvä äiti lapsillesi.Koska sitä sinä kuitenkin olet,vaikkei sinusta itsestäsi siltä tuntuisikaan.Jokainen hermostuu joskus.Etkö tiedä sanontaa:"joka vitsaa säästää se lastaan vihaa"!
En tarkoita että vihaisit mutta kuri pitää olla.
Eikö paikkakunnallasi ole perhetyöntekijöitä tai muita vastaavia jotka voisivat hoitaa lapsiasi että pääsisit tuulettumaan joko miehesi kanssa taikka yksinäsi?Tekisi hyvää käydä jossain.Musta tuntui ihan samalta kun hermostuin omaan pikkutyttööni 6kk,en kuitenkaan lyönyt.Hän on kuitenkin niin viaton ja suloinen ettei häneen saisi hermostua mutta kun on väsynyt ja ehkä hieman alamaissa sekä masentunut.Ehkä oloasi helpottaa se että onneksi et ole ainut jolle on käynyt samoin muttei ne uskalla myöntää lyöneensä.Lapsia pitää komentaa joskus,vaikka pahaltahan se tuntuu mutta elämää tää on mitä me eletään.Koeta jaksaa kuitenkin ja elämä hymyilee vielä!Lapsesi rakastaa sinua ja tietää että sinäkin rakastat häntä!