En tiedä mistä alkaisi asioiden selvittämisen.. ja mistä siihen löytyy voimavarat. Aiemmin ollut vakava masennus ja todella raju loppuunpalaminen työssä. Siitä on nyt noin seitsemän vuotta, mutta silloin sitä en hoitanut kunnolla, kieltäydyin lääkityksistä enkä muutenkaan jaksanut hankkia terapiahoitoa itselleni. No, se meni ohi ajan kanssa mutta ei kai koskaan täysin palautunut. Vuosi sitten tuli ero, vaimo jätti ja masennus uusiutui, viime talvi ja kevät oli todella raskasta aikaa, menin raskaita pohjamutia myöten eteenpäin, melkein kaikki asiat jäi rempalleen ja hoitamatta: vuokria rästissä, laskut menneet ulosottoon, ihmissuhteet rempallaan, erakoituminen, unettomuus, äärettömän syvä epätoivo, hirveitä pelkotiloja.
Nyt on mulle aivan uusi tilanne, tämä taitaakin olla kaksisuuntainen mielialahäiriö (diagnosoimaton ja toistaiseksi hoitamaton): pari viimeistä kuukautta on tullut sähellettyä kaikenlaista, oon hommannut itselleni kalenterin täyteen kaikenlaisia harraste- ja duunijuttuja. Tai kuvaannollisesti kalenterin täyteen, paperille en ole päiviä ja menoja laittanut, luvannut vaan ihmisille että "joo, kyllähän mä ton voin tulla tekemään" ja nyt olenkin kusessa kun olen buukannut töitä päällekkäin joita en pystykään hoitamaan, mahdotonta olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Sellainen ylipirteä ja touhukas meno ollut, tuntunut että inspistä löytyy vaikka mihin. Vähän sama fiilis kun silloin burnoutin aikaan juuri ennen romahdusta, pitää touhuta älyttömästi; ihan kuin autolla painaisi aina vaan lisää kaasua ennen seinään törmäystä.
Nyt ahdistaa ihan mielettömästi, pelkotiloja siitä mitä ihmiset ajattelevat kun en pystykään tekemään mitä tullut luvattua. Kädet tärisee, vähän hankalaa kirjoittaa. Maanisella fiiliksellä oon mennyt eteenpäin mutta silti ne talven ja kevään jäljiltä rempallaan olevat asiat on hoitamatta vieläkin, kohta puoleen vuoteen en ole uskaltanut avata postejakaan.
Nyt en tiedä mitä tehdä, kenellekään en ole täysin suoraan kertonut miten pahassa jamassa asiat on, oon yrittänyt pitää julkisivua yllä, olla hyväntuulinen ja sosiaalinen. Eikä ole ketään jolle kertoisin, ei ole niin hyviä ystäviä, vaan tuttuja.
Ja pitäisi olla suunnilleen maailman paras kaveri jolle tämän kaiken edes voisi kertoa, ei ole oikein purkaa jonkin ystävän taakaksi tätä kaikkea, tämä on niin kipeä ja solmuinen vyyhti. Sydänystävän puutteesta kertoo se että kerron tämän nimettömänä netissä kun ei ole ketään muuta. Just nyt ahdistaa niin paljon etten voi kirjoittaa enempää, tuntuu että pää halkeaa. Anteeksi tämä vuodatus, nyt laitan pisteen kirjoitukselle. Tätä angstin ja masisjuttujen kertomista voisin varmaan kirjoittaa parisataasivuisen kirjan verran, mutta tämä saa jäädä nyt tähän.
Nyt on mulle aivan uusi tilanne, tämä taitaakin olla kaksisuuntainen mielialahäiriö (diagnosoimaton ja toistaiseksi hoitamaton): pari viimeistä kuukautta on tullut sähellettyä kaikenlaista, oon hommannut itselleni kalenterin täyteen kaikenlaisia harraste- ja duunijuttuja. Tai kuvaannollisesti kalenterin täyteen, paperille en ole päiviä ja menoja laittanut, luvannut vaan ihmisille että "joo, kyllähän mä ton voin tulla tekemään" ja nyt olenkin kusessa kun olen buukannut töitä päällekkäin joita en pystykään hoitamaan, mahdotonta olla kahdessa paikassa yhtäaikaa. Sellainen ylipirteä ja touhukas meno ollut, tuntunut että inspistä löytyy vaikka mihin. Vähän sama fiilis kun silloin burnoutin aikaan juuri ennen romahdusta, pitää touhuta älyttömästi; ihan kuin autolla painaisi aina vaan lisää kaasua ennen seinään törmäystä.
Nyt ahdistaa ihan mielettömästi, pelkotiloja siitä mitä ihmiset ajattelevat kun en pystykään tekemään mitä tullut luvattua. Kädet tärisee, vähän hankalaa kirjoittaa. Maanisella fiiliksellä oon mennyt eteenpäin mutta silti ne talven ja kevään jäljiltä rempallaan olevat asiat on hoitamatta vieläkin, kohta puoleen vuoteen en ole uskaltanut avata postejakaan.
Nyt en tiedä mitä tehdä, kenellekään en ole täysin suoraan kertonut miten pahassa jamassa asiat on, oon yrittänyt pitää julkisivua yllä, olla hyväntuulinen ja sosiaalinen. Eikä ole ketään jolle kertoisin, ei ole niin hyviä ystäviä, vaan tuttuja.
Ja pitäisi olla suunnilleen maailman paras kaveri jolle tämän kaiken edes voisi kertoa, ei ole oikein purkaa jonkin ystävän taakaksi tätä kaikkea, tämä on niin kipeä ja solmuinen vyyhti. Sydänystävän puutteesta kertoo se että kerron tämän nimettömänä netissä kun ei ole ketään muuta. Just nyt ahdistaa niin paljon etten voi kirjoittaa enempää, tuntuu että pää halkeaa. Anteeksi tämä vuodatus, nyt laitan pisteen kirjoitukselle. Tätä angstin ja masisjuttujen kertomista voisin varmaan kirjoittaa parisataasivuisen kirjan verran, mutta tämä saa jäädä nyt tähän.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Luin viestisi ja se oli monilta osin hyvin tuttua minullekin. Uskon että tämä on enemmän kuin vähän tuttua nykyaikana todella monelle. On loppuunpalamista, erosta johtuvaa masennusta ja erityyppisiä masennustiloja. Nykyaikana tarvittava hektisyys ei ole ihmiselle luonnollista. Meitä ei yksinkertaisesti ole suunniteltu toimimaan sadasosasekuntien mukaan! Valitettavasti nykyteknologian aikakaudella on ihmiseltä ruvettu vaatimaan samaa kuin koneilta. Ken ei siitä ahdistuisi?
Puhuminen kyllä auttaa, toivon että pystyt keskustelemaan säännöllisesti jonkun kanssa. Ihminen tarvitsee vastakaikua, vain hakeutumalla toisten pariin voi elämänilo alkaa palata. Ja niinhän olet tehnytkin, nyt kun kirjoitat tänne. Täällä on myös muita samanlaisten asioiden kanssa kamppailevia kohtalotovereita. Kerro ystävillesi ja tuttavillesi elämäntilanteestasi rehellisesti ja ettet voi tehdä kaikkea mitä tuli luvattua, he kyllä ymmärtävät, kun asian kertoo niin kuin se on. Rohkeutta ja toivoa sinulle! Äläkä luovuta vaikka elämä on joskus vaikeaa!
asiat alkavat pikkuhiljaa aueta ja saat apua.
Kuulostaa niin tutulta tuo sun elämä. Mä olen vaan saanu masennuksen aikaan koska olen vakavasti sairas ja minua ei voida mitenkään parantaa. Nyt aletaan olla jo niin pitkällä että rankimmat hoidot alkaa ja minut on yritetty ympätä täyteen lääkkeitä, että en tajuaisi mitä tapahtuu.Jatkuva epävarmuus siitä mitä huomenna tapahtuu. Olen kokenut tuon saman tilan jossa koko ajan hymyillään ja ei pysty ihan kiltteyttään nakkaamaan tätä sekasortoa toiselle ihmiselle. Tuntuu että yksin se on kestettävä( tosin minulla olisi ystäviä joille kertoa, mutta kuten jo sanoit, ei tätä voi muiden harteille heittää). Se on se ikunen hymy naamalla ja luvataan kaiken laista. Kotona yksin taas itketään ja mietitään, että millä helvetillä mä tän hoidan! Yhden asian olen kuitenkin huomannut. Kirjoittaminen pitää pään kunnossa. Jos ei saa puhua kellekkään niin kirjota aina kaikki ahdistus paperille tai sitten tänne. Se helpottaa ku kirjottaessa asiat jäsentyy, ne ei oo enää niin sekavia ja tuntuu jotenki kevyemmältä, ihan niinku ois puhunut jollekkin. En voi muuta sanoa ku tiedän miltä susta tuntuu! Älä anna periksi ja yritä hoitaa edes ne rutiinit alta pois. Ihmisen on syötävä, juotava ja nukuttava. Hoidettava työnsä ja laskunsa. Jos et muuten suoriudu niin pyydä apua sossusta. Mä olen itse taas valvonut yhden yön, koska nukkuminen on jäänyt jo vuosia sitten. Kolme vuorokautta kun olen valvonut otan unipillerin ja nukun aina yhden yön. Päivä kerrallaan se on mentävä. Ja älä ala syömään mitään masennus lääkkeitä. Mulle annettiin ne ja masentuneena vielä söin niitä, mutta ne vain pahentaa tilannetta. Että masennuksesta selviää ja saa elämän taas kuntoon, täytyy ajatusten olla kunnossa ja masennuslääkkeet vie kyvyn ajatella. Mä saatoin tuijottaa tuntitolkulla pelkkää valkosta betoni seinää ja pienikään aivojen käyttäminen oli mahdotonta. Tee itelles palvelus ja älä sekota päätäs enää enempää.Voimia!
Kehoittaisin sinua menemään päivystävälle psyk.klinikalle omassa kaupungissasi.
Pääset asiassa alkuun, kun näytät vaikkapa tänne nettisivulle kirjoittamasi tekstin.
Hoitamatta tilanteesi vain huononee. Tilanteesi muistuttaa hyvin paljon avopuolisoni tilannetta, siis sitä tilannetta, johon hän oli päätynyt ennen kuin tutustuimme.Ehkäpä hänen asiansa kuitenkin olivat enemmän "solmussa" koska hän oli sinnitellyt turhan kauan ennenkuin haki apua.