Se on vähän semmoinen juttu, että mitä vanhemmaksi tulee ja mitä enemmän tuolla oikeassa elämässä kaikissa sosiaalisissa kuvioissa pyörii, niin jotenkin sitä enemmän alkaa jollain tasolla närkästymään henkisesti ihmisiin. Viha on ehkä vähän liian vahva sana, mutta jotain samansuuntaista siinä tunteessa on. Vähän niin kuin olisi "pakon sanelemana" henkisesti jossain kuivausrummussa ja toivoisi vain ohjelman pikaista päättymistä.
Minä opin jollain tasolla hyvinkin varhaisessa vaiheessa pakon edessä lukemaan ihmisiä ja näkemään ennen näytöstä teatterin samettiverhon läpi. Ehkä jollain tasolla nykypäivänä ei edes enää vaivauduta yrittämään sen salaamista, miten ajetaan henkilökohtaista etua, taikka sitten jonkun tietyn ryhmän etua, joka mahdollisessa juonenkäänteessä. Mikään ei tunnu enää olevan pyhää. Työelämässä tuon huomaa erityisen hyvin. Tallo tai tule tallotuksi. Kuin vakuumipussi, josta imetään koko ajan enemmän inhimillisyyttä pois.
Oman elementtinsä tähän antaa se, että ihmiset ovat aivan erilaisia, kun heidät kohtaa kahden kesken, mutta kun sosiaalinen kanssakäyminen muuttuu ryhmämuotoon, niin koko dynamiikka kääntyy päälaelleen. Moni ihminen tuntuu suorastaan nauttivan toisten mielen pahoittamisesta ja ehkä jollain tasolla heidän nöyryyttämisestään muiden ihmisten edessä.
Kai sitä haaveilee vain, että saisi vielä joskus elää jossain tiettömän taipaleen takana osapäiväerakkona yksinkertaisissa oloissa ja poimia vaikka marjoja arjen pienen luksuksen rahoittamiseksi. Ammentaen mielenrauhaa luonnosta ja sosiaalisen teatterin puuttumisesta.
Minä opin jollain tasolla hyvinkin varhaisessa vaiheessa pakon edessä lukemaan ihmisiä ja näkemään ennen näytöstä teatterin samettiverhon läpi. Ehkä jollain tasolla nykypäivänä ei edes enää vaivauduta yrittämään sen salaamista, miten ajetaan henkilökohtaista etua, taikka sitten jonkun tietyn ryhmän etua, joka mahdollisessa juonenkäänteessä. Mikään ei tunnu enää olevan pyhää. Työelämässä tuon huomaa erityisen hyvin. Tallo tai tule tallotuksi. Kuin vakuumipussi, josta imetään koko ajan enemmän inhimillisyyttä pois.
Oman elementtinsä tähän antaa se, että ihmiset ovat aivan erilaisia, kun heidät kohtaa kahden kesken, mutta kun sosiaalinen kanssakäyminen muuttuu ryhmämuotoon, niin koko dynamiikka kääntyy päälaelleen. Moni ihminen tuntuu suorastaan nauttivan toisten mielen pahoittamisesta ja ehkä jollain tasolla heidän nöyryyttämisestään muiden ihmisten edessä.
Kai sitä haaveilee vain, että saisi vielä joskus elää jossain tiettömän taipaleen takana osapäiväerakkona yksinkertaisissa oloissa ja poimia vaikka marjoja arjen pienen luksuksen rahoittamiseksi. Ammentaen mielenrauhaa luonnosta ja sosiaalisen teatterin puuttumisesta.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Todella hienosti kerroit ja kiteytit asian ytimen.
Olen kanssasi samaa mieltä.
Hyvin kirjoitettu. ☺️👍
Näen töissä ihmisiä ja vapaa-ajalla tykkään kulkea luonnossa & salilla ja tehdä rauhassa asioita.
Viisaita sanoja, olen samaa mieltä kanssasi, tosin itse en ehkä ikinä ole täysin ollut yhteiskunnan uhri, vaan aina omantien kulkija tavalla ja toisella. Sosiaalinen teatteri on raskasta, ja pyrin murtamaan näitä normeja paremman maailman toivossa. :)
Itellä vähän samoja fiiliksiä ollut. Vähä pihalla meinaa tästä nykyisestä menosta olevan.
Itellä samoja fiiliksiä.Jotenki pinnallista kaikki.Voi kumpa pystyisikin irrottautumaan tästä kaikenlaisesta oravanpyörästä.
Aina nähnyt teatterin läpi. Itse en suostu siihen kuin pakosti työssä hetken. Kotona olen karsinut sosiaaliset kontaktit minimiin ja olen vain sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuovat minulle iloa.