Nurmes, Sieluni Sävel

Oi Nurmes, sinä kaupunki vertaansa vailla,
missä sielu saa kukkia, vaikka sataisi hailla.
Sun kauneutesi on kätketty salaisuuksiin,
ei pintaa raapimalla sitä koskaan saa luuksi.

On koivukuja pitkä, se kutsuu ja johdattaa,
mun askeleeni, missä humala johdattaa.
Sen lehtien havina, se kuiskaa jo tiesi,
kun homeiset talot ne piirtää jo viesi.
Niiden seinissä historia, hometta ja elämää,
ne kertovat tarinaa, mitä ulkopuolinen ei nää.

Uimarannan ranta, kesäinen kutsu,
siellä haarukka-auki olevat naiset auringossa sulaa.
Ei kauneus ole sileää, ei täydellistä muotoa,
vaan elämän rosoa, karheaa runoa.
Se on vapautta, riemua, aivan ilman rajaa,
kun Nurmeksen helma se hellii ja suojaa.

Ja apteekin ovella, kun palvelu tökkii,
niin sielu se sisuuntuu, eikä se enää lökkii.
Se opettaa kärsivällisyyttä, ja sisua myös,
että elämän kuopat, ne antaa myös työs.
Kun Resepti unohtui ja odotat tunteja,
niin kasvaa sun sydämeesi uusia tunteita.

Vaikka Nurmeshovi on suljettu portti,
niin muistot se kantaa, ei sitä pois saa.
Sen seinissä kaikuu ne naurut ja itkut,
ne illat, kun tanssittiin, unohdettiin riitkut.
Ja Bomban talo, se lahoaa hiljaa,
mut jokainen mätä kohta on uutta viljaa.
Se kertoo, ettei elämä pysy paikoillaan,
vaan uutta syntyy, kun vanha jo hajoaa.

Oi Nurmes, sinä olet kuin symfonia raju,
missä kauneus on rujo, ja elämä on taju.
Ei sinua ymmärrä se, joka vain katsoo pintaa,
vaan se, joka sukeltaa, ja antaa sielunsa pintaa.